Jenny

Jenny. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Näinpä äiti kerran kertoi mulle:

Lasna ollessas tääll’ asui tyttö,

Kuudentoista vuoden vanha Jenny.

Ommellen hän istui kammiossaan,

Ompel’ uutteraan yöt päivät usein,

Omaks’ ynnä äitins’ elätteeksi.

Ol’pa sentään ihme ettei tästä

Nuoren neidon terveys ja iho

Haittaa kärsinyt. Hän oli sorja,

Kaunis monen mielest’, uhkee, hieno;

Posken hohde ei se ruusun ollut,

Eikä liljankaan, vaan kumpaisenkin

Sekoitusta, liljan, jos se saisi

Veripiskon lainaks’ ruususelta.

Semmoinen se, vaiti ommellessaan.

Vaan kun ylös katsahtain hän puhui,

Erityinen lämmin riemun sävy

Lensi kasvoilleen, kuin konsa kukan.

Päivän pilke kalvehesta keksii,

Ja sen terä kastein pirskoteltu

Kiiltää helmin tuhansin ja hymyy.

Eipä näinä hetkin muistettukaan

Katsella, kuink’ impi oli kaunis,

Nähtiin enkelin vaan hymyhuulin

Välkkyvän, miss’ äsken kasvot kukki.

Kaupungissa käymästä tul’ äiti

Kerran kotiin. ”Lapseni”, hän lausui,

”Valmistaudu kohtaamaan nyt luonas

Ylhäisiä. Eilen nuori kreivi,

Uljaan paroonittaremme heimo,

Saapui. Vartovanpa rouvan luullaan,

Että vanhint’ tytärtään hän kosii.

Huomennapa kaupunkimme kaikki

Nuoret herrat laittaa tanssikemut,

Kiitollisna kunnioittaaksensa

Paronessaa perheineen ja kreivii. –

Tyttö kultain, muiden iloitessa

Saat tääll’ yksin istuin reutoella,

Sääntää muiden puvut, jättää omas.

Jos meill’ olot ois kuin muinen, saisit

Siekin, tyttö parka, kutsukortin,

Tanssiss’ saisit loistella kuin muutkin;

Poiss’ se aik’ on.”

                 Muut’ ei ehtinyt hän –

Ovi aukes, tamineissaan airut

Astui sisään, kauniin immen käteen

Kortin oiens’ hän ja lähti. Hohde

Ilon luoma lensi otsan yli,

Nimensä kun kortissa hän huomas.

Mutta hohde vaan, mi kohta haihtui

Ensi tuokiossa. ”Äiti kulta”,

Tyynen totisna hän lausui, ”aika

Sentään siks’ on kallis mulle, jääkööt

Tanssit sikseen. Muille neulominen

Nää kaks’ päivää helpottaa mun työni

Viikoks’, ehkä useemmaksi eespäin.”

Lausui. Mitä äiti lie ja tytär

Muuta haastelleet, sit’ ei oo kuultu.

Mutta tunnin parin päästä vaunut

Pihaan seisahtui. Ja paronessa,

Ryökynöineen ynnä uljas, kaunis

Nuori kreivi, ääneens’ ilvehdellen,

Maahan astuivat ja siitä oitis

Kammariin, viel’ ovess’ suottaellen.

Neidon luo, jok’ ompelulta nousi

Nöyrään kumarrellen, ”armo” astui

Suopeaan ja suvaits’ sormellaankin

Silittää sen hentoo ruusuposkee.

”Jättäkää nyt, ystäväni, oitis

Mit’ on teillä tekeillä; mä yksin

Nää kaks’ päivää omistaa teit’ tahdon.”

Samallapa katsahtain myös kreiviin

Hymysuin hän haasti: ”Myöntäkääpä:

Kannattiko vaivaa vaunut jättää?

Sievä valkotukka – eikö totta?”

Kerrotaanpa hienon hymyn, jossa

Toinen puol’ ol’ pilaa, toinen totta,

Sorjan herran viiksill’ liihotelleen,

Kun hän ään’ti nyökkäs myöntyvänsä.

Mutta nuori neito, näyttämättä

Huomanneensa ilveilystä, painoi

Päätään sievää kutrikasta hieman

Armo-rouvalle ja hiljaa virkkoi:

”Nää kaks’ päivää olen estyneenä

Omalt’ ompelultani. Äiti tahtoo

Huomenna mua käymään tanssiloissa.”

Vääntäin suunsa ilkun ihmetykseen

Kääntyi paronessa tytön äitiin:

”Hoh!” hän sanoi, ”sepä kohteljasta

Heittää oma hyöty, suodaksenne

Meille kauniin tyttärenne seuraa.

Onko täyttä totta tuo vai voiko

Ehkä muuttaa päätöstänne, rouva?”

Vanha vaimo vilpitön kun äkkäs

Kevyen tuon lauseen röyhkeyden,

Pahastui ja kohden astui, virkkain:

”Paronessa, kaksi vuotta on jo

Tämä lapsi omin heikoin sormin

Itsens’, äitins’, siskons’ elätellyt.

Lukea voi ne harvat hetket, jotka

Hän täll’ aikaa levolleen on suonut.

Nytkin – hän on vasta ensi kerran

Kutsuttu – mun täytynyt on pyytää,

Torua, kehottaa ja käskeäkin,

Ennenkuin hän muistamaan on saatu

Omaa pukuaan eik’ aina muiden.

Riitaa maksoi, mutta kerran täytyy

Hälläi olla hauskaa niinkuin muilla.”

Lausui näin. Mut ”armo” olkapäitään

Nostahtain, ”hyvästi’n” nyykähytti.

Käynti oli tehty, erjettiin siis.

Huomattiinpa sentään, että kreivin

Tervehtelytapa menness’ oli

Toista kuin sen tulless’, että näytti

Kumarrus nyt niinkuin todemmalta,

Että kasvot ilmaisi ja ryhti

Hiukemmin kuin äsken ylpeyttä,

Että silmäns’ oven suulla vielä

Lämpimästi mieltyin osui Jennyyn.

Päivä päättyi, niin myös huomispäivä.

Tanssiaisiin tultiin; kaikki mitä

Kaupungiss’ ol’ nuorta, uhkeaa ja

Ihanaa tääll’ loistossansa nähtiin

Yhtyneenä nyt, ja poloneesi

Antoi alkajaiset tanssin iloon.

Ihmeen sorjana ja entistänsä

Sulompana nähtiin nuoren kreivin

Pyörittävän paronessaa saliss’,

Sitten tyttäriä pari kertaa.

Kuitenkinpa toisinaan sen silmät

Ilmaisivat hiukan hajamieltä,

Jon hän kohta korjas kääntymällä

Naiseensa ja puhett’ uusimalla.

Päättyi kävelyt. Musiikki soitti

Tahdin muutaman, katrilli alkoi.

Oli tapa, että kavalieri

Paikkans’ ennalt’ otti, mihin luonut

Käsineensä ol’, ja paukutellen

Kutsui naisens’ sitte hyppypiiriin.

Salin päässä seisoi nuori kreivi

Valmisna jo, kaikk’ ol’ säällään, kaikki

Vartoi vaan, ett’ antais kreivi merkin.

Ja hän antoi. Kautta väljän salin

Pauke soi ja soitto kaikui mukaan,

Kaunotarta liehui kaikkialta

Ritareinsa rinnalle, katrilli

Sulkeutui – vain kreivi yksin seisoi.

Nytpä vasta salin alipäässä

Nähtiin kaino tyttö, epäröivä.

Tanssijain ja istujoiden rivein

Välitse hän turhaan pyrki, vihdoin

Täytyi tulla valoon laattialle.

Halpa puku yllään, soman päänsä

Kiharoissa valkokukka-vanne,

Astui hän, ja kaikki häntä tähtäs,

Astui ujostellen yhä eemmäs,

Kunnes seisomaan jäi kreivin viereen.

Se ol’ Jenny. Immen posket hehkui

Kuumemmin kuin ruusun, lempee silmä,

Maahan luotu, kartti katsojoita.

Mutta jalo uljas kreivi otti,

Ketään muuta katsomatta yhtään,

Hymysuin ja riemull’ immen käden;

Samallapa hetkell’ alkoi tanssi.

Sanotaanpaa samall’ iltamalla

Saman parin tulleen kotiljonkiin,

Että kreivin lempee silmä siinä

Niinkuin päivänpaiste kaiken aikaa

Kiintynyt ol’ Jennyyn yksinänsä.

Toiset kertoi vielä ihastellen,

Kuinka kaino tyttö silloin tällöin

Tohti kreivin silmiin katsahdella,

Kuinka silloin taivaallinen loisto

Säteili sen kasvoilt’ yhtenänsä,

Rusosuulta suutel’ uusi sulo

Lennosta mit’ ikään kreivi lausui.

Muuten heidän puheitaan ei tietty;

Tarina vaan on, että syksyn tullen

Uljas kreivi ylkämiesnä nähtiin,

Viipyi pari päivää vaan ja lähti

Tilalleen taas onnellisna nuoren,

Onnellisen kreivinnansa kanssa,

Kauniin ompelijan, Jennyn kanssa.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1887: Vähemmät eepilliset runoelmat. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.