Job

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Job.
(Jobin kirj.)
Kirjoittanut Oskar Uotila


Sisällysluettelo

1.[muokkaa]

Tapahtuipa, kun Jahven lapset kerran
Tuli joukossa etehen taivaan Herran,
Ett’ astui mukana saatana myös.
Mut tuskinpa saapuneiksi he saikaan,
Niin saatanalta
Noin sattumalta
Kysäs Jahve: «Miss’ olet sa tähän aikaan
Majaellut ja mikä on ollut työs?»
Tää kartellen vastasi: ««Mutkikkaita
Kysymyksiä! Olenhan kierrellyt maita.»»
«Olet siis myös käynyt Uzin maalla,
Ja jos sopi ties
Jobin luo, olit vieraana vanhurskaalla;
Se vasta on mies;
Hän Jumalan tahtoa ei riko tahan;
Hän on armelias sekä välttää pahan.»
Tähän vastasi saatana: ««Suottako pelkää
Job Jumalatansa? Hän leveetä selkää
Sun suojassas kauan on saanut kantaa,
Ja jolla on paljo sen helppo on antaa.
Mut lakkaappas kerrankin siunaamasta
Hänen kättensä töitä ja lapsiansa,
Hänen palvelijoitaan ja karjojansa,
Niin jumalisuus tuon nähdään vasta;
Sepä koitos se kysyy,
Tokko Job, maan valio, Sinussa pysyy!»»
«Sinä mestari epäilyksen opin»,
Taas lausui Jahve, «mit’ omaa on Jobin,
Kirotuihin kynsiisi tahdon jättää;
Toki hänehen et saa laskea kättä.»
Ja saatana, tyytyen kerraksi täksi,
Teki korean kumarruksen ja läksi. –
Mut Jobia turma löi turman perään.
Sana niistä nyt tuotiin yhtehen erään:
Jobin pojat ja tyttäret, kauniit kuin marjat,
Raju-ilma ne runteli; ko’okkahat karjat
Beduiini hält’ otti tai salama tappoi;
Sanantuoja se tuskalla pakohon lappoi.
Job lankesi maahan ja nöyränä vain
Hän kuunteli viestejä, huudahtain,
Ett’ otti nyt Jahve, mink’ ennen antoi;
Ja siitä hän kiitoksen Jahvelle kantoi.

2.[muokkaa]

Oli saatana pannut parhaimpansa,
Mut turhaan. Siks’ oli raivoissansa.
Hän uudestaan
Kävi vaalullaan
Luon’ Ylhäisen, valmiina vielä kerran,
Jos sais Jobin ryhtyä jonkin verran,
Ei etuihin muihin,
Vaan lihaan ja luihin;
Niin nähtäis muka,
Että vastasuka
Jobin muuttais mielen
ja kääntäis kielen. –
Tuon sallimaan oli Jahve hupa.
Toki henkeen koskea ei ollut lupa. –
Nyt saatana ehdoilla mukamilla
Rupes Jobiin, löi hänet pukamilla
Ja repi ja raastoi,
Ett’ emäntä haastoi
Jo olevan Jobille paikallaan,
Ett’ antuis kiltisti kuolemaan.
Tää kurjuus Jobin kun karttuu, kunne
Hänt’ ystävätkään ei enää tunne,
Niin silloin nosti hän painavan päänsä
Ja kirosi vahvasti syntymäänsä.
Myös kohtua sätti,
Jok’ ilmoille jätti
Hänet, antaen syyttä
Tätä viheliyyttä
Ja koirankurjuutta kokea,
Pääsyyn sai sallimus sokea.
Joka palkanmäärät
Luki joskus väärät,
Ei tavalla rehtien maksajain,
Vaan miestuten, ansiot unhottain.

3.[muokkaa]

Mut Jahve nyt ilmeni ukkoissäästä
Sekä lausui Jobille tuulispäästä:
«Ken on se, jok’ ilkkuu kaitselmusta
Ja syytävi suustahan sadatusta?»
«Niin vyötä nyt kupehes, kunnon miesi;
Minä kysyn, jos vastata voit kentiesi!»
«Miss’ olit kun mailman perustat laskin?
Jos tajuat tuon, niin ilmoitaskin!»
«Ken suunnitteli sen mittojen määrät,
Sopusoinnulla estäen suhtehet väärät?»
«Miss’ istuvat maa-emon kannattimet?
Kuka laskenut oli sen kulmakivet,
«Mua kunnioimaan kun tähdet ryhtyi
Ja Jumalan lapset riemuun yhtyi.» –
«Ken uomain piirissä piteli merta,
Kun lähteistänsä se uhkusi kerta
«Ja täyttää kaikk’ oli alangot, lovet,
Mut minä sill’ asetin teljet ja ovet
«Ja lausuin: tässä on raja sun mainees,
Tähän, edemmäs ei, käy ylpeät lainees,
«Sekä ylle sen annoin terhenpuvun
Ja laelle pilviä päättömän luvun?» –
«Job! Päivän pieltä et pannut, ma uskon,
Etk’ asumasijoja aamuruskon,
«Niin että se pimeän valoksi vaihtaa,
Yön ilkeät vallat hohtehin haihtaa,
«Sekä uinuvan luonnon ja ihmisaatteen
Havahuttaa ja kirjaa kuin purpuravaatteen.» –
«Job! Oletko nähnyt sä syvyyden varjot?
Tai katsellut kalmat ja tuonelan tarjot?»
«Tahi tiesitkö ennalta synnyntääsi
Sekä kauanko kestäisi elämääsi?»
«Kosk’ olet sa keksinyt myrskyjen majat?
Tai lumien luhdit ja rakeiden rajat?
«Tahi tien, jota kulkien leimaus liitää
Tai tuikkivan tähden sätehet kiitää?»
«Sano, kuka ne synnytti härmät ja huurot
Ja jakeli kasteet ja sadekuurot,
«Niin että ne korpeenkin sattuu ja suohon,
Vihannoittaen viidat ja ruskean ruohon!» –
«Ken on antanut, Job, ajatukselle toimen,
Koko luomakunnalle hoidon ja hoimen?»
»Sano, tiedätkö, Job, hänen hallinnastaan
Sano vihdoin, viheliäinen, ja vastaa!»

««Mitä vastaisin, vaivainen, väekkäälle?
Minä lasken käteni suuni päälle.»»
««Minust’ olkoon kaukana ynseys, uhka;
Sinä valtias kaiken – minä tomu ja tuhka.»»

4.[muokkaa]

Jobin elämän taivas kirkastui,
Kovat kärsimykset ne unhottui.
Kipu voitettu oli ja tuska ja pula.
Tuli menestys hänelle täysi ja sula,
Varat entiset, lapsia vanha määrä;
Kaikk’ oikeni, mik’ oli ollut väärä;
Ja nöyränä kuin oli alkujaan
Job kiitteli Jahvea onnestaan.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset: lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.