Job
| Job. (Jobin kirj.) Kirjoittanut Oskar Uotila |
1.[muokkaa]
- Tapahtuipa, kun Jahven lapset kerran
- Tuli joukossa etehen taivaan Herran,
- Ett’ astui mukana saatana myös.
- Mut tuskinpa saapuneiksi he saikaan,
- Niin saatanalta
- Noin sattumalta
- Kysäs Jahve: «Miss’ olet sa tähän aikaan
- Majaellut ja mikä on ollut työs?»
- Tää kartellen vastasi: ««Mutkikkaita
- Kysymyksiä! Olenhan kierrellyt maita.»»
- «Olet siis myös käynyt Uzin maalla,
- Ja jos sopi ties
- Jobin luo, olit vieraana vanhurskaalla;
- Se vasta on mies;
- Hän Jumalan tahtoa ei riko tahan;
- Hän on armelias sekä välttää pahan.»
- Tähän vastasi saatana: ««Suottako pelkää
- Job Jumalatansa? Hän leveetä selkää
- Sun suojassas kauan on saanut kantaa,
- Ja jolla on paljo sen helppo on antaa.
- Mut lakkaappas kerrankin siunaamasta
- Hänen kättensä töitä ja lapsiansa,
- Hänen palvelijoitaan ja karjojansa,
- Niin jumalisuus tuon nähdään vasta;
- Sepä koitos se kysyy,
- Tokko Job, maan valio, Sinussa pysyy!»»
- «Sinä mestari epäilyksen opin»,
- Taas lausui Jahve, «mit’ omaa on Jobin,
- Kirotuihin kynsiisi tahdon jättää;
- Toki hänehen et saa laskea kättä.»
- Ja saatana, tyytyen kerraksi täksi,
- Teki korean kumarruksen ja läksi. –
- Mut Jobia turma löi turman perään.
- Sana niistä nyt tuotiin yhtehen erään:
- Jobin pojat ja tyttäret, kauniit kuin marjat,
- Raju-ilma ne runteli; ko’okkahat karjat
- Beduiini hält’ otti tai salama tappoi;
- Sanantuoja se tuskalla pakohon lappoi.
- Job lankesi maahan ja nöyränä vain
- Hän kuunteli viestejä, huudahtain,
- Ett’ otti nyt Jahve, mink’ ennen antoi;
- Ja siitä hän kiitoksen Jahvelle kantoi.
2.[muokkaa]
- Oli saatana pannut parhaimpansa,
- Mut turhaan. Siks’ oli raivoissansa.
- Hän uudestaan
- Kävi vaalullaan
- Luon’ Ylhäisen, valmiina vielä kerran,
- Jos sais Jobin ryhtyä jonkin verran,
- Ei etuihin muihin,
- Vaan lihaan ja luihin;
- Niin nähtäis muka,
- Että vastasuka
- Jobin muuttais mielen
- ja kääntäis kielen. –
- Tuon sallimaan oli Jahve hupa.
- Toki henkeen koskea ei ollut lupa. –
- Nyt saatana ehdoilla mukamilla
- Rupes Jobiin, löi hänet pukamilla
- Ja repi ja raastoi,
- Ett’ emäntä haastoi
- Jo olevan Jobille paikallaan,
- Ett’ antuis kiltisti kuolemaan.
- Tää kurjuus Jobin kun karttuu, kunne
- Hänt’ ystävätkään ei enää tunne,
- Niin silloin nosti hän painavan päänsä
- Ja kirosi vahvasti syntymäänsä.
- Myös kohtua sätti,
- Jok’ ilmoille jätti
- Hänet, antaen syyttä
- Tätä viheliyyttä
- Ja koirankurjuutta kokea,
- Pääsyyn sai sallimus sokea.
- Joka palkanmäärät
- Luki joskus väärät,
- Ei tavalla rehtien maksajain,
- Vaan miestuten, ansiot unhottain.
3.[muokkaa]
- Mut Jahve nyt ilmeni ukkoissäästä
- Sekä lausui Jobille tuulispäästä:
- «Ken on se, jok’ ilkkuu kaitselmusta
- Ja syytävi suustahan sadatusta?»
- «Niin vyötä nyt kupehes, kunnon miesi;
- Minä kysyn, jos vastata voit kentiesi!»
- «Miss’ olit kun mailman perustat laskin?
- Jos tajuat tuon, niin ilmoitaskin!»
- «Ken suunnitteli sen mittojen määrät,
- Sopusoinnulla estäen suhtehet väärät?»
- «Miss’ istuvat maa-emon kannattimet?
- Kuka laskenut oli sen kulmakivet,
- «Mua kunnioimaan kun tähdet ryhtyi
- Ja Jumalan lapset riemuun yhtyi.» –
- «Ken uomain piirissä piteli merta,
- Kun lähteistänsä se uhkusi kerta
- «Ja täyttää kaikk’ oli alangot, lovet,
- Mut minä sill’ asetin teljet ja ovet
- «Ja lausuin: tässä on raja sun mainees,
- Tähän, edemmäs ei, käy ylpeät lainees,
- «Sekä ylle sen annoin terhenpuvun
- Ja laelle pilviä päättömän luvun?» –
- «Job! Päivän pieltä et pannut, ma uskon,
- Etk’ asumasijoja aamuruskon,
- «Niin että se pimeän valoksi vaihtaa,
- Yön ilkeät vallat hohtehin haihtaa,
- «Sekä uinuvan luonnon ja ihmisaatteen
- Havahuttaa ja kirjaa kuin purpuravaatteen.» –
- «Job! Oletko nähnyt sä syvyyden varjot?
- Tai katsellut kalmat ja tuonelan tarjot?»
- «Tahi tiesitkö ennalta synnyntääsi
- Sekä kauanko kestäisi elämääsi?»
- «Kosk’ olet sa keksinyt myrskyjen majat?
- Tai lumien luhdit ja rakeiden rajat?
- «Tahi tien, jota kulkien leimaus liitää
- Tai tuikkivan tähden sätehet kiitää?»
- «Sano, kuka ne synnytti härmät ja huurot
- Ja jakeli kasteet ja sadekuurot,
- «Niin että ne korpeenkin sattuu ja suohon,
- Vihannoittaen viidat ja ruskean ruohon!» –
- «Ken on antanut, Job, ajatukselle toimen,
- Koko luomakunnalle hoidon ja hoimen?»
- »Sano, tiedätkö, Job, hänen hallinnastaan
- Sano vihdoin, viheliäinen, ja vastaa!»
- ««Mitä vastaisin, vaivainen, väekkäälle?
- Minä lasken käteni suuni päälle.»»
- ««Minust’ olkoon kaukana ynseys, uhka;
- Sinä valtias kaiken – minä tomu ja tuhka.»»
4.[muokkaa]
- Jobin elämän taivas kirkastui,
- Kovat kärsimykset ne unhottui.
- Kipu voitettu oli ja tuska ja pula.
- Tuli menestys hänelle täysi ja sula,
- Varat entiset, lapsia vanha määrä;
- Kaikk’ oikeni, mik’ oli ollut väärä;
- Ja nöyränä kuin oli alkujaan
- Job kiitteli Jahvea onnestaan.
Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset: lauluja ja tarinoita. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.