Joh. Wilh. Snellmanille
| Joh. Wilh. Snellmanille. Kirjoittanut Karl Adolf Kovero |
- On totta ihmisillä mont’ eri rientoa:
- Yks pyytää rikkautta ja kärsii puutetta,
- Vatsaansa toinen hoitaa makeita ahmien;
- Yks käyttää elämänsä, saadakseen tähtisen,
- Taivaana pitää toinen korkeeta säätyä
- Ja, saatuaan sen, luulee tuonesta päässeensä.
- Mut kerran rikas kuolee ja maassa majan saa
- Ja perillinen tuskin sen nimen tallettaa.
- Ylhäinen kuolee kanssa ja, kuten kohtuus on,
- Saa marmorista patsaan sylissä puistikon,
- Ja kultakirjaimilla on siihen patsaaseen
- Nimensä piirustettu korkeine tähtineen;
- Sukunsa kauan muistaa hänt’ ylpeydellä
- Ja kauvan marmorpatsas voi seista pystyssä.
- Mut ajan hammas murtaa muruksi marmorin
- Ja korkeen suku kuolee kuin kerjäläisenkin:
- Yks tuonen kirves heidät kummankin maahan lyö
- Ja heidät viimein peittää yks sama unheen yö.
- Kuitenkin löytyy niitä, joit’ aik’ ei tuhoa,
- Vaikk’ oisi turmatöissään jos kuinka ankara,
- Joidenka muistomerkki’ ei myrsky ruhtaise,
- Ei rauta, ruoste raiskaa, ei tuli turmele.
- Myös Johan Wilhelm Snellman semmoisen patsaan saa –
- Nimensä loisto kyllä sen patsaan kannattaa.
- Hän taistel’ ihmisyyden ja maansa hyödyksi
- Ja pilvipäivää monta eläissään koetteli.
- Senvuoksi Suomen kansa se hälle patsahan
- Pystytti sydämeensä ainian seisovan.
Willenpäivänä 1869.
Lähde: Kovero, K. A. 1899: Kyhäelmiä I.: muutamia muistoja kokosi K. A. Kovero. Jyväskylä.