Johan Ludvig Runebergin muisto
| Johan Ludvig Runeberg’in muisto. (Hänen syntymänsä satavuotisjuhlana 1904.) Kirjoittanut Antti Mäkinen |
I.
[muokkaa]- Pohjolan hyisen hallan sydänmailla
- Asuvi kansa köyhä, uuttera.
- On luonnon herkkuhedelmiä vailla
- Sen maa, ja sää on kolkko, ankara;
- Mutt’ itse talven jäisen lumen alla
- Piilevi oraspelto vehreä,
- Ja karhu konnussansa nukkumalla
- Odottaa valoisata kevättä.
- Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot,
- Viljeli ahovieret viljavat;
- Salojen sydämissä karjankellot
- Paimenten laulun kera kaikuvat.
- Verkkonsa vesihin ja auran maahan
- Upottaa uros uljas, sitkeä;
- Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan
- Nousevan, nostaa käsi väkevä.
- Ja maasta mantuisesta nousi touko
- Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi:
- Ja kau’as takamaille metsän kouko
- Pakeni, kun paimentorvi soi.
- Ain’ edemmäksi salon sydämehen
- Siirtyvi viljelyksen vihannuus;
- Miss’ äsken kulki karhu konnullehen,
- Siin’ on nyt hakattuna mökki uus’.
- Näin vuosisadat vierähti ja uudet
- Ain’ astui suvut isäin jälkiä,
- Mutt’ eivät rauhan töissä yksin suuret,
- Vaan myöskin sodan verileikissä.
- Se kansa, joka hijoi kirvehensä
- Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat,
- Ja keinollansa karhut poikinensa
- Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,
- Se iski myöskin säilän säkenöivän
- Syvälle vihollisen sydämeen,
- Ja laulun mahti rohkas’ epäröivän,
- Puhalsi liekin tulikipeneen!
- Ja vihollinen verihinsä kaatui,
- Tai sankarina maansa edestä
- Sen puolustaja uljas – luut ne maatui,
- Uus’ oras nousi urhon verestä.
II.
[muokkaa]- Uus’ vuosisata koitti, verirusko
- Punasi kansat hirmuvalollaan,
- Myös kansa Pohjolan se määrättihin
- Liekkeihin sodan julman astumaan.
- Tää kansa pieni monilukuista
- Vastahan vihollista taisteli;
- Sen hurme kuuma höyrys’ hangella
- Ja kesän viljapellot kasteli.
- Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten,
- Kuink’ oli kuumaks’ sulle säädetty,
- Kansani kallis! Tulen, hävitysten
- Kautt’ eipä hätäs kau’aks häädetty,
- Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi
- Itselles ostit maasi armahan,
- Ja annoit alttarille elämäsi,
- Astuen nimettömään tuskahan,
- Niin sinun täytyi jättää vihollisen
- Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän,
- Vaimon, lapsoset ja haudat isien,
- Nuo lempes korkeamman uhrit syvän,
- Ja työsi kaiken, hikes’, veres’ hinta,
- Maan viljavan, sen kaikki hedelmät,
- Ja kaikki, mit’ on maassa kallihinta,
- Sen asees alttihiksi jättivät!
- Ja sydämellä vertavuotavalla
- Sankarijoukko kulki maastansa,
- Taisteli, vuoti verta Uumajalla
- Ja itki kohtaloa kansansa.
- Sen näytti onni ikikadonnehen
- Ja kärsimysten uhri katkera
- Ollehen turha kansan taistellehen,
- Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.
III.
[muokkaa]- Oi, soikaa kelloset vapauden!
- Oi, helkytä laulujen taikaa!
- Kas, noussut päiv’ on riemullinen,
- Oi, kallista uutta nyt aikaa!
- On kansamme lahjana Luojaltaan,
- Nyt saanunna takaisin maansa,
- On laki ja oikeus ennallaan
- Ja vapaana henkivi kansa!
- Sen palkinnon sankaruutesi toi,
- Näin Jumala johtavi meitä.
- Ei turhaan vuotanut veresi, oi!
- Siis käykäämme Jumalan teitä!
- On kansamme kansojen joukossa,
- Sill’ on oma valtio, usko –
- Voi synkehin yöhytkin poistua,
- Nousta kirkkahin aamurusko.
- Ja urhot, jotk’ edestä isäinmaan
- Näin kuolivat sankarimielin,
- Ei heitä heitetty unhottumaan,
- Vaan kantelon kultaisin kielin
- Heill’ ikimuistoksi sytytettiin
- Sydämihin hehkuva palo,
- Mi lemmen liekkinä roihuvi niin,
- Kuin Pohjolan taivahan valo.
IV.
[muokkaa]- Mutt’, oi, ken kannelta helkyttää
- Niin ihmehen ihanaista?
- Se sydänjuuria lämmittää,
- Ja henkeä suomalaista
- Taas uusi innostus nostattaa,
- Kun kuulla saa urostöistä,
- Joill’ urhot maatansa puolustaa,
- Ja miehistä miekkavöistä.
- Se poika kylmän on Pohjolan
- Tää laulaja sulokieli,
- Jonk’ ahjo tuntehen hehkuvan,
- On isänmaallinen mieli.
- Oi isänmaani, sa kallihin!
- Kuink’ olit uupunut aivan,
- Sun äidinkasvosi kyynelin
- Oli uurtunut alla vaivan.
- Mutt’ oi nyt taas niitä kirkasti
- Uus’ ilo, hehkuva into,
- Kuin morsian sielusi riemuitsi,
- Ja rajusti sykkäili rinta.
- Se poika, jok’ äitinsä, isänmaan,
- Näin nostatti uinumasta,
- Läpi aikakausien muistetaan
- Sulolaulusta tenhovasta.
- Ja Johan Ludvig Runeberg
- Se oli laulaja »maamme» –
- Sinnes lämmin on sydänveri
- Me kiitämme Jumalaamme
- Siit’ armolahjasta taivahan,
- Jonk’ antoi kansallemme,
- Kun meille lahjoitti laulajan,
- Johan Ludvig Runebergimme.
Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.