Johan Ludvig Runebergin muisto

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Johan Ludvig Runeberg’in muisto.
(Hänen syntymänsä satavuotisjuhlana 1904.)
Kirjoittanut Antti Mäkinen


Sisällysluettelo

I.[muokkaa]

Pohjolan hyisen hallan sydänmailla
Asuvi kansa köyhä, uuttera.
On luonnon herkkuhedelmiä vailla
Sen maa, ja sää on kolkko, ankara;
Mutt’ itse talven jäisen lumen alla
Piilevi oraspelto vehreä,
Ja karhu konnussansa nukkumalla
Odottaa valoisata kevättä.
Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot,
Viljeli ahovieret viljavat;
Salojen sydämissä karjankellot
Paimenten laulun kera kaikuvat.
Verkkonsa vesihin ja auran maahan
Upottaa uros uljas, sitkeä;
Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan
Nousevan, nostaa käsi väkevä.
Ja maasta mantuisesta nousi touko
Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi:
Ja kau’as takamaille metsän kouko
Pakeni, kun paimentorvi soi.
Ain’ edemmäksi salon sydämehen
Siirtyvi viljelyksen vihannuus;
Miss’ äsken kulki karhu konnullehen,
Siin’ on nyt hakattuna mökki uus’.
Näin vuosisadat vierähti ja uudet
Ain’ astui suvut isäin jälkiä,
Mutt’ eivät rauhan töissä yksin suuret,
Vaan myöskin sodan verileikissä.
Se kansa, joka hijoi kirvehensä
Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat,
Ja keinollansa karhut poikinensa
Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,
Se iski myöskin säilän säkenöivän
Syvälle vihollisen sydämeen,
Ja laulun mahti rohkas’ epäröivän,
Puhalsi liekin tulikipeneen!
Ja vihollinen verihinsä kaatui,
Tai sankarina maansa edestä
Sen puolustaja uljas – luut ne maatui,
Uus’ oras nousi urhon verestä.

II.[muokkaa]

Uus’ vuosisata koitti, verirusko
Punasi kansat hirmuvalollaan,
Myös kansa Pohjolan se määrättihin
Liekkeihin sodan julman astumaan.
Tää kansa pieni monilukuista
Vastahan vihollista taisteli;
Sen hurme kuuma höyrys’ hangella
Ja kesän viljapellot kasteli.
Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten,
Kuink’ oli kuumaks’ sulle säädetty,
Kansani kallis! Tulen, hävitysten
Kautt’ eipä hätäs kau’aks häädetty,
Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi
Itselles ostit maasi armahan,
Ja annoit alttarille elämäsi,
Astuen nimettömään tuskahan,
Niin sinun täytyi jättää vihollisen
Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän,
Vaimon, lapsoset ja haudat isien,
Nuo lempes korkeamman uhrit syvän,
Ja työsi kaiken, hikes’, veres’ hinta,
Maan viljavan, sen kaikki hedelmät,
Ja kaikki, mit’ on maassa kallihinta,
Sen asees alttihiksi jättivät!
Ja sydämellä vertavuotavalla
Sankarijoukko kulki maastansa,
Taisteli, vuoti verta Uumajalla
Ja itki kohtaloa kansansa.
Sen näytti onni ikikadonnehen
Ja kärsimysten uhri katkera
Ollehen turha kansan taistellehen,
Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.

III.[muokkaa]

Oi, soikaa kelloset vapauden!
Oi, helkytä laulujen taikaa!
Kas, noussut päiv’ on riemullinen,
Oi, kallista uutta nyt aikaa!
On kansamme lahjana Luojaltaan,
Nyt saanunna takaisin maansa,
On laki ja oikeus ennallaan
Ja vapaana henkivi kansa!
Sen palkinnon sankaruutesi toi,
Näin Jumala johtavi meitä.
Ei turhaan vuotanut veresi, oi!
Siis käykäämme Jumalan teitä!
On kansamme kansojen joukossa,
Sill’ on oma valtio, usko –
Voi synkehin yöhytkin poistua,
Nousta kirkkahin aamurusko.
Ja urhot, jotk’ edestä isäinmaan
Näin kuolivat sankarimielin,
Ei heitä heitetty unhottumaan,
Vaan kantelon kultaisin kielin
Heill’ ikimuistoksi sytytettiin
Sydämihin hehkuva palo,
Mi lemmen liekkinä roihuvi niin,
Kuin Pohjolan taivahan valo.

IV.[muokkaa]

Mutt’, oi, ken kannelta helkyttää
Niin ihmehen ihanaista?
Se sydänjuuria lämmittää,
Ja henkeä suomalaista
Taas uusi innostus nostattaa,
Kun kuulla saa urostöistä,
Joill’ urhot maatansa puolustaa,
Ja miehistä miekkavöistä.
Se poika kylmän on Pohjolan
Tää laulaja sulokieli,
Jonk’ ahjo tuntehen hehkuvan,
On isänmaallinen mieli.
Oi isänmaani, sa kallihin!
Kuink’ olit uupunut aivan,
Sun äidinkasvosi kyynelin
Oli uurtunut alla vaivan.
Mutt’ oi nyt taas niitä kirkasti
Uus’ ilo, hehkuva into,
Kuin morsian sielusi riemuitsi,
Ja rajusti sykkäili rinta.
Se poika, jok’ äitinsä, isänmaan,
Näin nostatti uinumasta,
Läpi aikakausien muistetaan
Sulolaulusta tenhovasta.

Ja Johan Ludvig Runeberg
Se oli laulaja »maamme» –
Sinnes lämmin on sydänveri
Me kiitämme Jumalaamme
Siit’ armolahjasta taivahan,
Jonk’ antoi kansallemme,
Kun meille lahjoitti laulajan,
Johan Ludvig Runebergimme.


Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.