Johannes Cajanus

Johannes Cajanus Kirjoittanut anonyymi

Luullen näitten Sanomain lukioille olevan hupasen lukia joitakin tietoja Suomen miehistä jotka oppinsa, taitonsa, ahkeruutensa ja muitten hyväin avuinsa vuoksi ovat merkilliset ja nimitettävät, kirjotin minä 14:nnessä ja muutamissa seuraavissa numeroissa Sederholmin elämäkerrasta, ja tahdon nyt lyhykäisimmästi kertoa Johannes Cajanuksen elämästä, jonka tekemä on N:o 278 Suomalaisessa Virsikirjassa (Etkös ole ihmis parka, ja niin edespäin), joka epäilemättä on kauniimpia ja parahia ko ko Suomenkielisessä virsikirjassa. Aikaa myöden taidamme antaa tietoja muistakin Suomen miehistä, jotka ovat ansainneet elää jälkeen eläväin maanmiestensä muistossa, niinkuin myös, jos sopii, muitten maitten miehistäkin, jotka ovat ihmiskunnalle saattaneet jotakin suurta etua ja hyötyä.

Johannes Cajanus syntyi tähän mailmaan Paltamon Pitäjässä Pohjanmaalla 27:nä p. Joulukuussa v. 1655. Hänen isänsä oli Johannes Cajanus, Paltamon Kirkkoherra ja koko Kajaanin Läänin Provasti; hänen äitinsä oli Pyhäjoen Kirkkoherran Johan Mathesiuksen tytär, Anna Mathesia. Ensistä opetettiin hän lukemaan kotona vanhemmiltansa, jotka olletikkin kokivat pitää häntä Jumalan pelkoon ja uskoon; ja koska havaittiin että hänellä oli varsin hyvä halu ja toimi lukemaan niinkuin myös hyödyllisiä ja tarpeellisia asioita oppimaan, otettiin hänelle opettaja. Tämä tapahtui v. 1663, ja vuoden perästä, jonka kuluessa hän oppettajansa ihmeeksi ja vanhempainsa iloksi oli oppinut niin hyvästi, että net päättivät antaa hänen oppia ja lukia niin paljon kuin heidän varansa myöden antoivat, pantiin hän Kajaanin vähään kouluun. Kuin hän oli oppinut mitä siellä opetettiin, lähetettiin hän ensin Oulun isoon kouluun ja sieltä Uuteen Karlebyyhyn eli Joensuun kaupunkiin, jossa sillon oli iso koulu jonka Rehtori eli ylimmäinen opettaja oli hyvin taitava ja kuuluisa mies, Magister Joh. Carlander. Näissä kouluissa hän luki niin viriasti ja oppi niin nopiasti, että hän jo v. 1670, ei vielä 15 vuoden vanhana lähetettiin Upsalan Akatemiaan, ja siellä pääsi tutentiksi. Oltuansa siellä likipitäin 9 vuotta, koska hän oli eksaamenit seisonut ja myös muulla tavalla oppinsa ja taitonsa todistanut, tehtiin hän v. 1679 suurella kunnialla Magisteriksi. Seuraavana vuonna 1680 jätti hän Upsalan Akatemian, mennäksensä kotimaita kattelemaan ja sai myötänsä Upsalan Professoreilta hyvät kirjat ja todistukset opistansa ja avuistansa. Tukkholmiin tultuansa sai hän tulla Turun Akatemian sen aikasen Kanslerin, Greive Pehr Brahen ja myös itte Kuninkaanki eteen, ja hänelle luvattiin sekä niitten hyväin todistusten että hyvän nimen tähden jonka hän oli ansannut ittestään, ensimmäinen avoimeksi tuleva Professorin virka Turun Akatemiassa. Turussa, johonka hän tuli saman vuoden Elokuussa, otettiin hän myös varsin hyvästi vastaan. Odottaissansa oikiaa virkaa sai hän niin kauaks Professorin nimen ilman palkatta, ja otti opettaaksensa ja hoitaaksensa silloin Turun Akatemiassa olevan vapasukusen nuorukaisen Carl Hornin, jonka entinen opettaja vähän ennen oli kuollut. Tässä toimituksessa oli hän, niin kuin aina, ahkera ja viria, ja kaikki toivoivat hänen vielä ajan kuluessa tulevan sekä Akatemialle että Suomen maalle olemaan suureksi kunniaksi, ja oppia ja taitoa hakeville nuorukaisille suureksi hyödyksi ja esimerkiksi sekä opissa että elämässä; ja epäilemättä oliski niin käynyt, jos hän olis saanut elää. Mutta niinkuin usein ihmisten ajatukset ja tuumat ovat turhat eivätkä tule toimeen, niin oli nytkin. Jumalan viisaus oli asian toisin päättänyt. Jo samana vuonna, kuin hän tuli Turkuun, 1680, Lokakuussa, sai hän ankaran vilutaudin, joka häntä kovasti rasitti. Lääkitysten kautta parani hän kuitenkin tästä taudista, ja se muuttui muuksi taudiksi josta hän toivoi pääsevänsä; mutta helluntai päivänä seuraavana vuonna alkoi tauti häntä niin rasittaa, ettei enään lääkityksistä ollut mitään apua, jonka tähden hän kristillisesti valmisti ittensä kuolemaan. Hän kuoli 27:tenä p. Kesäkuussa v. 1681, elettyänsä ainoastaan 25 vuotta ja 6 kuukautta. Sillon oleva Professori (sitten Turun Pispa) Johannes Gezelius nuorempi piti Ruotsin kielellä hänen ruumiin-saarnansa, ja luki siinä samassa lyhykäisen kertomuksen hänen elämästänsä, jotka molemmat ovat präntätyt. Siinä mainittee hän kaikella kunnialla ja kiitoksella hänen erinomaisesta opistansa ja hyvistä avuistansa. Hänen tekemänsä on, niinkuin alussa mainitiin N:o 278 Suomalaisessa Virsikirjassa ja että se, sekä kielen että sisälläpitonsa vuoksi, on parahia ja kauniimpia joita Virsikirjassa löytyy, siihen on melkeen jokainen, joka vaan Suomen kieltä ymmärtää, yksimielisesti suostunut. Muita hänen kirjottamia Suomen kielellä ei tuta (hänen latinaisista oppineista kirjotuksistansa ei tässä sovi puhua); mutta epäilemättä on hän muitakin kirjottanut ja etteivät net ole mahtaneet olla vähästä arviosta on myöskin arvattava. Tästä nyt jälkeen jääneestä virrestä nähdään kyllä että hän oli kelpo mies, vaikka hän ei ollut aivottu tässä katovaisessa mailmassa kauan oleskelemaan; ja se on melkeen niinkuin se häntä olis aavistanut kirjottaissansa tätä virttä, jossa hän, mailman katovaisuudesta puhuden, sanoo nämät kauniit sanat:

Ei niin vähää väetöintä, voimatointa,

Jota surma säästänee,

Ei niin vahvaa, väellistä, voimallista,

Joka käsis kestänee.

Siis ei ole olevata, pysyvätä,

Tämän mailman menois’,

Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu,

Luojan luotuen seas’.

Hengelliset, hengettömät, huolettomat,

Menojans’ muuttelevat,

Hetki helkelt’, päivä päivält’, vuosi vuodelt’,

Loppuans’ lähenevät.

Lähde: Turun Viikko-Sanomien vuosikerta 1823, 13. syyskuuta s. 2–4. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 24.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Turun Viikko-Sanomat, vuosikerta 1823. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/tvs/tvs1823_rdf.xml.