Johannes Takanen

Johannes Takanen. († 1885.) Kirjoittanut Irene Mendelin

Ei sulle onnettaret hymyelleet,

Sun teilles kukkasia kylväen;

Ei lemmittynään sua lemmiskelleet

He riemujansa sulle jaellen.

Sä ankarasti nuorena jo vallan

Sait tutustua elon myrskyihin,

Kun kova onni henki hyisen hallan

Sun toivos ihanimpiin kukkasiin.

Kun puute vaani sua saaliiksensa

Ja taitehelta tahtoi ryöstää pois,

Kun syömmes nuoren aatekuvinensa

Tuo julma peikko vanginnunna ois.

Vaan kesken vastuksia toivoit vielä

Ja katsoit luottain päiviin tuleviin,

Ja luomisvoimallasi ihamiellä

Loit eloa sa kylmään marmoriin.

Näin Suomi kunniaa sai pojastansa,

Sen rakkaus ja taide sille soi –

Nyt nimes povehensa peittää kansa

Ja sua kiittää, lempii, ihanoi.

Mut suree, että nuorna vallan vaivuit

Sa ennen-aikaisehen hautahan,

Ett’ alle puutteen silloin juuri taivuit,

Kun onni sulle näytti viittovan.

Kun päivä viimeinkin sun huoles poisti

Ja elon uuden povees viritti,

Kun tulevaisuus toivollisna loisti –

Niin silloin löysitkin sä hautasi. –

Taas Suomi seisoo huolipuvussansa,

Sen äidinsydän murheellinen on;

Näin jaloimmat silt’ usein pojistansa

Vie kesken työtä Tuoni tunnoton. –

Niin nuku siis, sa kaihoin, kaipaeltu,

Oi nuku unta tyyntä, rauhaisaa;

Ihanat kuvat, jotka muovaeltu

On käsilläs, ne tuntee isänmaa.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.