Joroisista, 12 p. heinäkuuta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joroisista, 12 p. heinäkuuta.

Kirjoittanut Gustaf Fredrik Brask


Joroisista, 12 p. heinäkuuta. – Kesä on ollut hyvin kylmä ja epätasainen; vettä on satanut jotenkin paljon. Rukiit ovat keskinkertaisia, paikoin hyviä, paikoin huonompia; otrat ja kukkatouvot ovat vielä tuntemattomia, kosta ne vasta korviansa kohottelevat maan pinnalla. Niityt näyttävät hyvin alastomilta heinistä, vaikka niitä pitäisi ruveta kohta maahan niittämään. Vaan eipä näihin meidän peltoin ja niittyin huonoon kasvuun ole aivan kesän kylmyydessäkään syy; suurimmaksi osaksi on oma syymme, kuin emme osaa emmekä tahdo niitä oikein viljellä. Tähänpä on siltana se kuin vanhat pysyvät heidän vanhoissa opituissa viljelystavoissaan ja nuoret tahtovat vielä niin vähän taipua uusiin viljelystapoihin eikä olekaan meillä aivan lähellä maaviljelyspistoa. Vaan olisihan meille kuitenkin maanviljelyskirjoja kyllä tarjona, joita korkiasti kunnioittava esivalta ja yhteisen kansan parasta ja hyötyä edesauttavat maamiehet ovat hyvässä tarkoituksessa meillen toimittanut aivan ilmaseksikin lukea ja oppia; mutta jos joku näiden maaviljelyskirjain lukemista harjoittaiskin, niin toiset kohta taas sanovat: ”se on joutavata ajanviivykkiä eikä niitä talonpoika tarvitse; on sitä eletty ennenkin ilman kirjoja ja tietoja.” Näin nämä itsepintaiset ja oman oppinsa päällen luottavaiset puhuvat, paitsi herrassäätyisiä ja muutamia sivistyneempiä talonpoikiakin, jotka tässä asiassa ovat jo monia askelta ottaneet eteenpäin. Mutta kumminkin toivo olisi että nämätkin itsepintaiset saataisiin paremmin ajattelemaan ja laittamaan maaviljelystä paremmalle kannalle. – Paitsi sitä ollaan täällä ahkerasti sivistyksen polkuja käymässä. Lukutaito on kohtalainen; kirjoitusta harjoittavat varsinkin nuoti kansa ahkerasti. Jumalan puhdasta ja selkiätä sanaa toimittaa papistomme pitäjääsen erinomaisella halulla ja ahkeruudella. Ensimäisenä lauvantaina joka kuukaudessa pitää meidän kirkkoherramme fältprovasti C. A. L. lähetyssaarnan, jossa kauniisti juttelee pakanain käytökset ja ne tapaukset, joita lähetyssaarnaajat saavat pakanallisissa maissa nähdä ja kokea. Kollehtia myös kootaan Lähetysseurallen. – Sitten on meille yksi ihana puu aivan pikaan niin suureksi kasvanut että satoja sieluja hedelmillään ruokkii, nimittäin laina kirjasto, jossa löytyy hengellisiä sekä ajalliseen erinomattain talouden hoitoon kuuluvia kirjoja, joita saapi lukea köyhemmätkin aivan ilman mitään maksua. Sydämmellisesti tulee kiittää sen toimeen panijoita ja jäseniä. Toivottava olis että pitäjämme asukkaat vähitellen varojansa myöten lisäis tätä lainakirjastoa; tahdon minäkin vähistä varoistani sen kasvamista edesauttaa. Mutta valitettavasti on pitäjässämme vielä niitäkin, jotka eivät ole löytäneetkään vielä tätä niin runsaita hedelmiä kantavata puuta, vaikka se on istutettu aivan keskellen kirkon mäkeä. Kuitenkin toivottava on että nekin aikaa myöten yhtyisivät tämän hedelmiä nauttimaan. – Sopiihan minun nyt vieläkin vähän ilmoittaa tietoja täältä kuin kynä kerran on kädessäni. Lyhyesti sanoen, täällä on paljon muuttunut muutamain vuosien sisällä, kuin meilläkin on alkamassa uusi kirkko, veisun suloinen ja kaunis oppi, josta on syy kiittää papissäätyä sekä uutta nuorta lukkaria, joka sen toimeen pani ja edesauttaa, sillä lukkarimme ahkerasti opettaa joka lauvantai nuoria väkeä nuottikirjan jälkeen veisaamaan. Ja jopa täällä alkavat jotenkin oppia ja alkais kuuluakin somalta kirkossa veisaaminen, mutta nuo vanhat ämmät tahtovat hämmentää sitä kaunista veisua silla vanhalla huutamisellaan, jota ovat oppineet meidän vanhalta kanttorilta. Saisivat pitää suunsa kiinni eli hiljalleen hyräillä. Mutta ei näiden ämmäin tautta vanhaakaan kanttoria moitita, sillä se on ollut mies aikanaan vaan ei ole miestä männeestä; hännellen on vanhuus tullunna, voimat on vähennä. Sentähden tulee meidän kiittää hra fältprovastiamme, joka tälle vanhalle miehelle toimitti apulaisen, niin hiljaisen ja puhtaasti käytäväisen nuoren ja vilppaan miehen, hyvästi oppineen, suuremmassa määrässä äänellä lahjoitetun. Vaan kumminkin on seurakunnassamme vielä paljon niitä enimmästi vanhoissa, jotka sanovat: ”ei se laula oikein, osaanhan minäkin laulaa, ja eihän monikaan virsi mene sinnepäinkään kuin se ennen laulettiin.” Näin he tyhmästi puhuvat, vaikka oikiasta opista ja nuottikirjoista eivät tiedä enemmän kuin.... Kuitenkin on vanhojakin jotka hörmistelevät: ”saattaa se olla oikein, kukas niitä nuottikirjoja tietää, vaan se on nuorten asia niitä opetella.” Ja nuorten se onkin. Oppineillen toivon viisautta ja valistusta, ja oppimattomia kehoitan tähän kauniisen veisuuyhteyteen.

G[ustaf]. F[redrik]. H. [sic! = Brask]


Lähde: Suomen Julkisia Sanomia 31.7.1862.