Josef Julius Wecksell (runo)

Josef Julius Wecksell. Kirjoittanut Irene Mendelin

Kun kevätpäivän paiste pois jään ja lumen loi,

Niin kutoi kevät joutuin se kukkahamostaan

Ja laakson purot pienet ne riemuin ailakoi

Ja suhisten ja soiden ne kilvan tarinoi

Ja lintuparven kera, mi saapui laulamaan,

Ylisti vapautta ja voimaa, nuoruuttaan.

Mut silloin hyinen halla se hiipi luikertain

Ja hyytä, härmää huokui se lehtiin, kukkasiin,

Niin monet taimet taittain ja kukat kellastain,

Niin monet toiveet murtain ja ijäks surkastain.

Näin huokui kalmaa luonnon se suoniin sykkiviin

Ja huokui kalman hyytä myös soiton säveliin.

***

Tää tuho takatalven

Sydäntä kirveltää,

Kun kevään toivehista

Niin monet häviää,

Kun kuihtuu kukka kaunis,

Mi suven sulo ois,

Kun lehdon laulajista

Niin monet kuolee pois.

Mut takatalven tiedän,

Mi vielä julmemp’ on;

Ei ole luonnon halla

Niin tyly, tunnoton.

Se ihmissyömmen sortaa

Suloisin toiveineen,

Se ihmishengen syöksee

Pois yöhön ikuiseen.

Ma tiedän tarun vanhan

Sydämmen keväästä;

Se oli koittaessaan

Niin kaunis, sätevä.

Jos tarun kuulla tahdot,

Ma kerron sulle sen;

Mut niinkuin syksy-yöhyt

Se synkk’ on, suruinen.

***

Muusain lemmikkinä muinen

Nuorukainen yleni;

Taivaan tuli rinnassansa

Kallis, pyhä liekehti.

Luonnosta ja elämästä

Lauloi laulut kauneimmat,

Ihmishengen kaipausta

Kertoi runot ihanat.

Hän lauloi auringosta

Ja kukkasista maan,

Hän »Herran kasvitarhan»

Kuvaili herttaisaan.

Hän lemmen huolet lauloi

Ja ilot nuoruuden,

Ja kauneutta Suomen

Ja sankar’-muistot sen.

Hän tunnon tyyntä rauhaa

Ylisti lauluissaan

Ja sielun tuskat tuimat

Kertoili kaihoisaan.

Hän näytti, mist’ on apu

Ja hoiva saatava,

Kun mailman melskehissä

On sydän murtua.

***

Ja niin monet toiveet silloin

Liittyi nuoreen laulajaan;

Kunnia ja maine viittoi

Häntä taiteen maailmaan.

Täynn’ ol’ mieli miettehiä,

Sydän lämmin, hehkuva;

Kevätaika oli sillä

Ja se versoi lauluja.

Mahtavimmin kantelonsa

Sävelet ne silloin soi,

Kun hän draaman ikikauniin,

Kun hän »Daniel Hjorth’in» loi.

Sadat syömmet syttyi silloin,

Syttyi toivoon ihanaan:

Noin kun kevät runsas ompi,

Mitä kesä tuottaakaan?

Mut ei kesä koskaan tullut,

Tuli takatalvi vaan,

Syömmen nuoren, rikkaan hyyti

Kolkoksi kuin erämaan.

Pyhä tuli sammui silloin,

Hengen valo katosi,

Kevät kuoli – kukat kuihtui,

Laulut ijäks vaikeni.

Talon kolkon synkät suojat

Kätki nuoren laulajan,

Talo kolkko yhä vielä

Kätkee ruumiin riutuvan.

Laulunsa yl’ maamme kuulut

Hälle ovat oudot vaan;

Kuni varjo, vainaja hän

Liikkuu vielä päällä maan.

***

Tän tarun olen kuullut

Keväästä sydämmen,

Jon surmas takatalvi

Jo sarastaissa sen.

Siit’ on jo monta vuotta,

Mut talvi kestää vaan –

Ei aurinkoa löydy,

Mi sais sen poistumaan.

Lähde: Irene 1893: Koivikossa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.