Jotakin merimiehistämme ulkomailla

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jotakin merimiehistämme ulkomailla

Kirjoittanut F. V. G.
Lähde: Sanomia Turusta, 2.2.1887, nro 26, s. 1–2. Artikkelin verkkoversio.


Jotakin merimiehistämme ulkomailla.

Lissabonissa, joulukuulla 1886.

Koska aikani täällä tuntuu niin hirveän pitkältä, ett’en tiedä millä sen kuluttaisin, tahdon tämän kautta tehdä teidän likemmin tutuiksi merimiehen elämän kanssa täällä ulkona ja miten niin kutsutut ”boardingsmestarit” heitä ikään kuin orjia kaupitsevat.

Otaksukaamme, että merimies lähtee kotoa, niinkuin minäkin entissyksynä, rinnassaan kultaiset toiveet suurista palkoista ulkomaalaisilla laivoilla, ja jo on hän näkevinään nuo kultaiset Englannin punnan kolikat kourassaan säteilevän.

Hän saapuu erääsen Englannin suurista kauppakaupungeista ja tuskin on hän ehtinyt heittää silmäilyn ympäriinsä, ennenkuin hänen on ympäröinnyt parvi susia lammasten pälsyissä. Enemmin näiden kanssa tekemisissä ollut vakava merimies tuntee kyllä nuo lampaat, ja näkeehän tarkemmin katseleva ilse pimeyden pääruhtinaan Belsebubin tirkistävän ulos heidän tiheistä turkeistaan; mutta kokematoin nuorukaisemme näkee noissa hirviöissä hänen parastaan tarkoittavat isälliset ystävänsä ja antautuu epäilemättä heidän johdatettavakseen. Ja jos nuorukaisemme silloin myöskin sattuu olemaan yksi noita kurjia, joka täytetyn lasin nähdessään kohoaa riemun yli-ilmoihin, himon kuumeen tapainen puna nousee poskillensa, silmänsä loistavat kuni kaksi hiiltä kun hän nipistää tuon petollisen lasin peukalon ja etusormensa väliin, nyt keikahtaa lasin pohja ylöspäin ja sen märkä sisältö viruu alas tuosta ammottavasta aukosta nenän alla — vielä toinen ja kolmaskin, niin on nuorukaisemme valmis heitettäväksi vaardingsmestarin alaisimelle, joka kyllä ei unhota takoa silloin kun rauta kuuma on.

Valitettavasti ovat useammat merimiehistämme niin juurtuneet tuohon lasivoimisteluun satamassa oltuaan, että vielä ulkona ulapallakin olon ensi päivinä käsi toistelee satamassa oppinutta liikettään suun ja pöydän välillä, ehkä tuo säteilevä lasi ja turmiollinen tulitvesi puuttuvatkin leikistä. Mutta palatkaamme nuorukaiseemme. Sillä aikaa kun alkoholin hurmaannuttava höyry nousee hänen ajatus-kammariinsa, kaikuu hänen korvissaan mitä suloisimpia sanoja ja herttaisia lupauksia hyyryistä hyville laivoille, suurista kuupalkoista ynnä muista. Hän päättää siis mennä viekottelijan luokse asumaan ja kauppa on tehty. Otaksukaamme, että nuorukaisellemme tänne tullessaan oli rahoja ja hyvät vaatteet. ”Boardingsmestari” lupaa hänelle paikan huomenna, huomenna, ja taas huomenna, mutta pitää hänen kuitenkin niin kauvan kunnes rahat ovat loppuneet, joiden kulutuksessa olutnaamainen ”boardingsmestari” on etevin apumies. Mutta rahojen loppuessa loppui ystävyyskin mestarin puolelta, ja jos ei onneton nuorukaisemme nyt satu saamaan paikkaa, syöstään hän ulos kadulle, jossa hän sitten saa hoitaa itsensä, miten parhain voi vieraassa maassa, tuntematta sen tapoja ja kieltä, silloin toteenluu hänessä runoilijan sanat: ”Kun lehti kuiva lentävi, min’ tuuli tempasi, Niin, raukka hänkin eksyvi, ken maansa hylkäsi.” Ja silloin hän ehkä myöhään katuu, ett’ei totellut näitä sanoja, jotka hän usein, lapsuudessaan sai kotimaassaan kuulla laulettavan: ”Äl’ Suomen lapsi vaihda pois Sun maatas armasta, Sill’ kieli vieraan kova ois’, Sen leipä karvasta!” Eivät toki kaikki ”boardingsmestarit” kaikkina aikoina näin heitä onnettomia uhriaan kadulle, vaan koettavat heitä saada myödyksi jollekin kapteenille niin korkeasta hinnasta kun mahdollista, sillä kapteeni näetten usein maksaa miehestä ”boardingsmestarille” kaksikin kuun palkkaa, jotka tuo poloinen sitten laivassa useinkin hiellä ja verellä saa kalliisti ansaita. Jos sitten laiva tekee lyhyen matkan ja merimies tulee palveluksestaan eroitetuksi eli karkaa, niin on hänellä taaskin sama leikki edessä: ei auta muu, kuin mennä ”boardingsmestarin” luokse ja taas luopua yhden eli kahden kuukautisesta palkastaan. Tällä tavoin purjehtii satoja merimiehiä boardingsmestarien orjina koko elin-ikänsä ansaiten näille veren -imijöille ja itse kärsien myrskyjä, haaksirikkoja, kylmää ja useinpa nälkää ja janoakin.

En voi kuitenkaan olla mainitsematta, että suurin syy merimiesten kurjuuteen ulkomaan satamissa on löydettävä heissä itsissään. Useinpa vanhatkin ja kokeneet merimiehet pitkältä matkalta tultuaan ja saatuaan palkkansa, joka usein nousee aina tuhanteen markkaan Suomen rahassa, tuhlaavat sen muutamassa päivässä muistamatta kenties kotona olevaa köyhää vaimoa lapsineen, tai vanhoja puutteiden kanssa taistelevia vanhempiansa, noita lapsuutensa helliä hoitajia, ja sitten he ovat pakoitetut antamaan itsensä alttiiksi noiden julmien ihmiskoirien hampaille, jotka haavoittavat sekä sielun että ruumiin.

Onhan meidänkin kansalaisiamme useampia erittäin noissa molemmissa turmion pesissä, nimittäin London’issa ja Liverpool’issa. Nämät ovat pitkän ajan poissa kotimaastaan oltuaan kadottaneet kaikki inhimilliset tunteet rinnastaan ja sitten asettuneet maihin asumaan, harjoittaen orjakauppaa, ei myöden mustia ihmisiä, niinkuin orjakauppiaat entisinä aikoina, vaan valkeita veljiänsä ja kansalaisiansa paljoa halvimmista hinnoista, kuin orjakauppiaat möivät mustia. Tämä on surkea, mutta kuitenkin tosiasia; sillä olenhan itsekin samoin ja pari kertaa tullut myödyksi yhden ja puolen vuotisen poissa oloni aikana kalliista kotimaasta. Ajat ovat sillä ajalla olleet hirveän huonoja merimiehille. Onnetar käänsi minulle selkänsä jo ensimäisessä merimatkassani Amerikan laivalla; sitten olen kärsinyt yhden haaksirikon y. m., ja nyt olen taas pitkät ajat odottanut saada hyyryä täällä Portugalin pääkaupungissa, mutta turhaan. Jos saan elää, niin kotimaahan tahdon ensi kesänä muuttolinnun tavoin pyrkiä, jos suinkin mahdollista, ja varoitan tämän kautta kotona oleviakin merimiehiä matkustamasta ulkomaille, kuitenkin aikain näin huonoja ollen; sillä vaan ikuinen kurjuus ja epälukuiset petturit odottavat heitä täällä.

Maamme merimieslähetys-toimi on jo paljon hyvää matkaansaattanut merimiestemme joukossa: lievittänyt monen kurjuuden, saattanut monen tuhlaajapojan sureville vanhemmillensa takaisin kotimaahan ja ollut tien oppaana monelle merimiehelle elämän vaarallisella merellä; se on monen auttanut välttämään noita teräviä salakareja, joihin jo monen elämän merta purjehtivan alus on murtunut; se näyttää meidän raukoille harhaileville merimiehillemme tuon loistavan tulimajakan ikuisuuden rannalla, joka ystävällisesti viittaa myrskyistä väsynyttä merimiestä elämän meren raivaavilta aalloilta rauhan satamaan, ijäisen onnen lahteen, jonka tyvenen pinnan alla ei yksikään salakari piiley, eikä mikään murheen myrsky-tuuli saata sinisiä aaltoja raivoomaan.

Herra siunatkoon kallista Suomeamme, sen kansaa ja merimieslähetystointa, sekä antakoon sen työntekijöille voimia heidän tärkeässä työssään!

F. V. G.