Joulu 1700-luvun kartanoissa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joulu 1700-luvun kartanoissa

Kirjoittanut Gunnar Suolahti


[s. 9:1]

Joulu 1700-luvun kartanoissa.

Pitkinä, pimeinä puhteina joulun alla oli 1700luvun herraskartanoissa paljon työtä ja puuhaa. Nokisessa, hiukaisevan lämpöisessä väenpirtissä kömpivät piiat ja rengit jo kahden tienoissa aamuyöstä haukotellen ryijyjensä ja lampaanvuotiensä välistä alottaakseen pärevalkean äärellä askareet. Rasittava riiheämisaika oli jo ohitse ja pellavat oli häkylöity, mutta syysteurastuksen jäljiltä oli siankinkut liotettava suolavesipurtiloissa sekä kylmässä savussa savustettava, makkarat oli laitettava, ja lapsetkin olivat mukana, kun valettiin talikynttilät kastamalla niitä kuumaan kupariseen kynttiläkirnuun. Kodassa keitettiin jouluviinaa ja mallassaunassa imellytettiin lakanan päällä maltaat kotiolutta varten, joka suuressa muuripadassa valmistettiin voimakkaaksi. Ja sitten leivottiin joulunedellisinä päivinä suuret taikinat. Mutta sitäpaitsi riitti aamuja iltapuhteiksi askaretta kehruussa ja suurimoitten jauhuussa.

Miesten piti ehtiä halkojen ajosta ja rekien veistelystä kaupunkiin tuomaanmarkkinoiksi. Metsäiset taipaleet he makailivat viljasäkkien päällä reessään sekä palasivat takaisin pää pohmeloisena kauppiaitten viinaksista kulettaen mukanaan isäntäväen tilaamaa joulutavaraa, ryyti- ja teekääröjä, viiniankkuria, lautasia, olut- ja viinilaseja, nauha- ja kangasrihkamaa.

Sitten tuli aattona paljon puuhan jälkeen lepo ja rauha. Kaikin käytiin joulusaunassa. Sitten alkoi pyhä jouluyö, jolloin sanottiin henkien ja haltijain liikkuvan pihannurkissa ja eläintenkin talleissa ja navetoissa saavan keskiyön hetkiksi puhelahjan. Silloin oli talonväen muka viisainta pysytellä kotinurkkien sisäpuolella. Väentuvassa istui vanhempi väki illallisen jälkeen olutkulhojen ääressä pöydän takana. Permanto oli peitetty oljilla ja nuoremmat siellä tanssivat piiritanssia; väliin olivat tytöt piirissä yksinään, väliin nuoretmiehet mukana, aina miten laulun sanat ja tanssin meno vaati. Joku kartanon vanhimmista palkollisista, joka osasi vanhan ajan laulut, oli ylinnä äänessä, laulellen esim. vanhaa ruotsinmukaista:

I Präämen haaver ja vantra
Perfuttan keinun tallana
O haaver looti hämti sänti
Ortor o ruusor
Linnun laulan prassika.

Taitekattoisessa kartanossa sillävälin herrasväki piti iloaan. Hyvissä ajoin oli tuttavien ja tuttavientuttavien kautta koetettu hankkia itsekullekin jotakin mieleistä joululahjaa. Mutta saanti oli sittenkin vaikeaa, jonkavuoksi kaikenlaisilla pikku yllätyksillä, runopätkillä y. m. koetettiin korvata lahjojen vähäistä lukumäärää. Niinpä teki kuuluisa Yrjö Maunu Sprengtportenkin viettäessään 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa joulua kodissaan Brahelinnan everstinvirkatalossa. Hän toimitti niin, että perheessä vierailevalta nuorelta neidiltä juuri ennen aattoiltaa hävisi kultasydän, jota tämän oli ollut tapana kantaa kaulallaan, ja samoin katosi eräältä upseerilta lapikas. Jouluiltana heitettiin ovesta käärö, joka oli osotettu lapikastaan kaipaavalle upseerille ja jonka päällystään tällainen runo oli kirjoitettu: ’Kun olut on lopussa ja Chloris karkaa, pane lapikas jalkaan: silloin viluttaa ihmisparkaa’. Ja vähän ajan päästä koputettiin taas ovelle ja sisään heitettiin pieni käärö kadotettua sydäntään surevalle tytölle; käärölle oli kirjoitettu: ’Työläs on omistus sydämen varastetun, kas, pikku hupakko, täss’ on sun’. Aattoillan iloinen yhdessäolo lopetettiin useassa kartanossa hartaalla jouluvirrellä.

Jouluaamuna tuli sitten aikainen lähtö kirkkoon. Enemmän kuin milloinkaan muulloin oli silloin kirkkomäki mustanaan väkeä. Keräännyttiin kirkkotallien äärelle ja seisoskeltiin kirkon seinävierillä odottamassa papinkellon soimista sekä katsomassa [s. 9:2]vallasväkien saapumista kuomureissään. Näillä oli parasta päällänsä. Naisilla yllään heleänväriset kärpännahoilla päärmätyt turkkinsa, joissa päällys oli vaaleansinistä hollannin damastia taikka viheriän- ja valkoisen raitaista rastisiljia; herroilla puuteroitu tekotukka hatun alla, manchesteriliivit ja silkkisukat. Ja sarkapukuisissa talonpoikaisryhmissäkin näkyi tyttöjen punasilkkisiä kaulaliinoja, emäntien hopeasolkia ja silkkimyssyjä sekä värikkäitä turkkeja. Istuttiin sitten ahtaasti penkeissä; kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä esivallan vahvistaman penkkijaon mukaan. Virsiä veisattaessa oli osa seurakuntalaisia eri äänessä kuin veisuuta johdattava lukkari, ja kirkkoherran saarnatessa eriskummaiseen laulavaan tapaansa katseltiin syrjäsilmällä kirkkoväen pukuja ja naiset supattelivat penkeissään keskenään. Vallattomat poikaviikarit seisoivat kuorissa papiston silmälläpidon alaisina. Mutta hökkeleissä kirkkomäellä anniskelivat salakapakoitsijat ilojuomaansa, ja useasti sattui, että jumalanpalveluksen juhlallisuutta häiritsi jokin juopunut sanankuulija, joka papin varoituksista välittämättä oli seurannut sananlaskun neuvoa:

’Juoman jouluna pitävi, syödä lihaa laskiaisna.’

Kirkkomäellä kutsuttiin pappilan väki ja muita vallasperheitä päivällisille kartanoon. Kun tiukujen ja aisakellojen soidessa tultiin perille, oli pitkä pöytä ruokia kukkurallaan, ja raskaista hopeamaljoista, jotka nimikirjaimista sekä valiolauseista tunsi vanhoiksi perintökaluiksi, juotiin valkoista ranskanviiniä kotioluen asemasta. Lapsilla oli eri pöytänsä sivummalla.

Ja sitten jatkettiin vierailuja milloin missäkin kartanossa kaiket joulupyhät aina Nuutin päivään asti. Usein ajoi pihaan monta reellistä ihan odottamatta, viulut ja huilut olivat mukana, ja monesti nousivat vanhat kankeat talonherratkin korttiensa ja piippujensa äärestä yhtyäkseen tanssiin. Leikittiin panttileikkejä ja kyselyleikkejä. Jokaisen piti kirjoittaa vastauksensa samaan kysymykseen ja piti arvata minkä vastauksen kukin oli antanut. Kysyttiin esim.: ’Mikä on suurin huvinne?’ Ja vastauksissa oli toinen puoli leikkiä, toinen totta, kun kirjotettiin esim. näin: Metsästellä. — Kaunis poloneesi. — Kiusotella lähimmäistäni. — Soittaa klaveeria. — Lukea rakkauskirjeitä. — Jokin keimaileva neitonen saattoi ilmoittaa: Laittaa tukkaani muodin mukaan, katsoa kuvaani peilistä, somistautua. — Haaveellisempi tunnusti: Kävellä kuutamossa, ajatella mielitiettyäni; taikka: Hiljaisuudessa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. — Ja jotkut vallattomista nuorista herroista: Puhua lorua, olla mustasukkainen, olla rakastunut, pelata korttia j. n. e. Ja kun tuli kysymys siitä, mistä kukin pitää, niin saatettiin vastata: Maaseudusta elonkorjuuaikaan. — Ilmalinnain rakentamisesta. — Vaeltavana ritarina olemisesta. — Lapsuuden onnellistein päiväin muistelemisesta. — Kaksimielisyyksien puhumisesta. — Joutumisesta pian avioliittoon. — Käsittää, miten seuruetta huvitti, kun tuollaiset puolileikilliset toivomukset toinen toisensa jälkeen tulivat tunnetuiksi.

Mutta jouluhuvien väliajoilla pitivät sekä isäntä että rengit tarkoin silmällä säiden vaihteluita. Sillä yleisesti tiedettiin, että alkavan vuoden kuukaudet tulisivat sääsuhteiltaan täsmällisesti vastaamaan kahtatoista joulunjälkeistä päivää. Kesken iloa saattoi niinmuodoin aavistus ensi syksyn kadosta ahdistaa mieltä. Ja kun rengit syyskesällä näkivät viljapellon pahasti lakoutuneeksi ja sekaiseksi, kuiskailivat he keskenään sen johtuneen siitä, että joko isäntä tai sitten kylvömies joulupäivänä oli ollutjuovuksissa.

Gunnar Suolahti.

Lähde: Gunnar Suolahti: Joulu 1700-luvun kartanoissa. Joulutunnelma, 1917, s. 9. Kansalliskirjasto.