Joulujuttu
Joulujuttu Kirjoittanut Peter Nansen |
Hän oli lurjus pojakseen. Varmasti sen saattoi nähdä, että oli kasvatuskin ollut huononlainen, aivan kelvoton; mutta kumminkin ei yksin kasvatus olisi voinut tehdä kymmenvuotista lasta niin kieroksi. Hänessä oli nähtävästi ollut heittiön siemen jo syntyessään.
Jouluaattona käveli tuo poika pahanen alas keskikaupunkiin. Tietysti olivat vaatteet rikkonaiset ja repaleiset; hän olikin merkillinen vaatteita hivuttamaan: ihan ehyet housuthan hän oli edelliseksi jouluksi saanut lehtorilta, vanhat mutta ehyet. Ja nyt ei, häpeä sanoa, ollut housujen takapuolella enää ehyttä paikkaa! Voisi melkein luulla että hän oli istunut tahkokivellä ja antanut toisten vääntää!
Ei tuo juuri ollut kesäinen kuumuus sinä iltana, oli noin vain että ihmiset, joilla oli täysi puku, hyvin tarkenivat. Mutta kun reikähousu pojan näki kadulla kärvistelevän, olisi luullut että nyt se oli poroittavin pakkanen. Ihan hän näytti kankeaksi kylmettyneeltä. Piti käsiä suun edessä, ja kyyneleet valuivat pitkin likaisia, ajettuneita poskia.
Tuo oli pelkkää tekeytymistä, sen näki selvästi kun hän tuhka tiheään pysähteli ihan rauhallisena katselemaan puotiloiden valoisia, tavaratäysiä ikkunoita; jos hänellä olisi ollut tosi vilu, olisi hän varmaan juoksujalassa pyrkinyt eteenpäin.
Se joka huomasi hänet, kun hän seisoi oikein korean puodin edustalla, kyyneleet silmissä, se näki halullisen, surunsekaisen piirteen pojan kasvoissa ja pienoisissa silmissä. Se katse ei ollut samallainen kuin tavallisesti lapsilla, jotka haluavat kaikkia mitä näkevät. Se on toisen näköistä kun pienet, sievät lapsukaiset oikasevat kätensä jotakin miellyttävää kohden ja huudahtavat: ”Äiti tuon minä tahdon jouluksi”... Heti kun äiti suutelee pienokaista ja sanoo: ”saat, lapseni kun olet kiltti, saat kyllä” – silloin heti kirkastuu pienokaisen katse tyytyväisyydestä.
Tuo poikapahanen oli aivan toisen näköinen, hän näytti niin ahnaalta, että häneen suorastaan saattoi suuttua. Kerta sanoikin muuan pieni sievä tyttö, josta tuo poikapahanen oli vastenmielinen, äidilleen: ”Kas tuossa katupoikaa.” Mutta silloin poikalurjus sylki ja kirosi. Kaikeksi onneksi ennätti äiti sukkelasti sutkasta poikaa sateenvarjolla päähän, ennenkuin hän ennähti puikahtaa pakoon.
Oli mainion kaunista ja siistiä Esplanaadikadulla. Niin valoisa kuin keski päivällä ja monenlaisia hyviä hajuja tuoksahteli lämpöisistä puodeista. Ihmisetkään eivät silloin voineet muuta kuin näyttää iloisilta; ne kulkivat niin hymyillen ja kohteliaasti toistensa ohitse, kuin olisivat kaikki olleet oikein hyviä vanhoja ystäviä. Sanottiin ”suokaa anteeksi”, jo ennenkuin survaistiin toista; yksinpä vanhoillekin naisille sieväiltiin.
Pojan vekkuli likasine inhoittavine naamoineen pujottelihe tuolla kaikkien noiden rakastettavien ihmisten välissä. Erään leipuripuodin ovelle jäi hän seisomaan ja veti nenäänsä rasvaisten joulutorttujen makeata hajua. Ovea – sievää sinisillä silkkiuutimilla kaunistettua lasiovea – avattiin alituiseen, ja hienoja naisia, kädet täynnä punaisia ja valkoisia nippuja sekä taluttaen kädestä lihavia lapsia, kulki lakkaamatta ulos ja sisään. Joka kerta kuin ovea avattiin, löyhähti sieltä vastaan lämmin ihana tuoksu, ja poika ei malttanut pitää nenäänsä siitä kaukana. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, ja kerran, kun ovi oli jäänyt raolleen, puikahti hän sisään ja asettui pitkän kaarevan pöydän syrjään, jossa rehotti vastaleivottuja höyryäviä joululeivoksia.
Naiset seisoivat ostopöydän ääressä, eikä kukaan tullut pitäneeksi häntä silmällä. Eikä myöskään ollut hauska nähdä häntä tuossa seisomassa, silmät häjysti muljottaen ja hehkuen himosta.
Puotiin astui silloin pitkä, kaunis nainen sievän, kultakutrisen pikku tytön kanssa, joka oli kuin oikea Jumalan enkeli. Suuret, vakaiset silmät untuvanpehmoisissa pikku kasvoissa. Kun hän näki tuon likaisen, repaleisissa vaatteissa olevan pojan, nousi vedet hänen kauniisin silmiinsä, ja hän sanoi äidilleen: ”Voi, miten tuo poika näyttää köyhälle. Saanko minä antaa hänelle kymmenpenniseni, äiti?”
Nainen silmäili poikaa ja pudisti, kuten olikin luonnollista, paheksuen päätänsä hänen kovin epämiellyttävän muotonsa vuoksi. Mutta tyttärelleen hän sanoi: ”Oma rakas kulta lapseni, jos se sinua huvittaa, niin ole vaan hyvä ja anna pojalle säästörahasi”.
Pikku tyttö kopeloi muffistaan ja löysi kymmenpennisen. Ja samalla kun hän toisella kädellään varovasti piti äidistään kiinni, ojensi hän toisella pojalle rahan ja sanoi: ”Tämän sinä saat”. Pojan silmät olivat vaan rahassa kiinni ja hän sieppasi sen niin ahnaasti käteensä, että pikku tyttö ihan säikähtyneenä piilottautui äitinsä taakse. ”Tuo on varmaan hyvin paha poika, äiti. Hän ei edes kiittänyt”.
”Poika”, – sanoi nainen vakavasti ja sydämellisesti hänelle – ”muista, että pitää aina kiittää, kun saa jotakin”.
Sitte hän meni ostopöydän luo pienen pahoilla mielin olevan tyttärensä kanssa, ja antoi hänelle leivoksen, jolla hän saisi lohduttaa itseään lapsellisesta erehdyksestään, samalla kun itse teki jouluostoksiaan.
Mutta pikku tyttö ei voinut unohtaa tuota pahaa poikaa ja vilkasi sentähden salaa aina tuon tuostakin häneen.
Poika seisoi yhä paikoillaan; hän ei voinut irtautua tuosta makeispöydästä. Hän hamuili käsineen pitkin pöydän kuvetta, samalla kun silmät hätäisesti kiersivät ympäri huonetta, ja kun hän luuli, ettei kukaan häntä huomannut, silloin sujahti käsi äkisti leivosten väliin.
Samassa huusi pikku tyttö kauhistuneena: ”Oo, äiti! Hän varastaa!”
Ja ennenkuin poika ehti ovelle, oli jo tanakka palveluspiika ottanut hänet kiinni. Pojalla oli koura täynnä makeisia.
Puodissa syntyi suuri hämminki ja säikähtyneet naiset huusivat toisilleen: ”Varas! Kuinka kauheata! Keskellä päivää! Ja missä on poliisi?” Pikku tyttö itki, ja kun oikeudenpalvelija astui puotiin, voivotteli hän: ”Oi – äiti – äiti!”
Mitään pitkiä selityksiä ei tarvittu, sillä poika oli tavattu itse työstä. Valkeaesiliinainen tanakka puotityttö ole siksi hyväntahtonen, ettei hänen mielestään tarvinnut parin leivoksen vuoksi semmoista meteliä nostaa. Mutta silloin astui tuo pitkä nainen, taluttaen kädestä itkevää lastansa, esiin ja sanoi:
”Minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa, hra poliisi, ettei tämän pojan oli tarvinnut puutteen vuoksi varastaa! Minun pikku Emmini – tässä rupesi tyttö itkemään, että koko ruumis tutisi – ”antoi hänelle vastikään rahaa.”
Kaiken tämän tapahtuessa oli poika seisonut jäykkänä ja, kuten näytti, aivan välinpitämättömänä. Koettipa hän vielä ruveta pureskelemaankin leivoksiaan, joita kukaan ei ollut ottanut häneltä pois; mutta tämä suututti kuitenkin piikatyttöä, joka oli ottanut pojan kiinni, ja hän puisti poikaa käsivarresta, että leivokset singahtivat kauas lattialle.
Poliisimies otti sitte poikaa käsivarresta, ja, heitettyään hyvästit naisille, lähti hänen kanssaan puodista, sanoen: ”Niin, niin. Kyllä hänellä kaikessa tapauksessa on oleva siitä hyötyä, että saa vähän pistäytyä poliisikamarilla”.
Pikku tyttö oli aivan lohduttamaton. Hän itki tuon varastelevan pojan vuoksi.
”Äiti – minä pelkään niin, että poliisi tekee hänelle pahaa!”
”Lapsi kulta, älä ole milläsikään tuon pahan pojan vuoksi. Poliisi antaa hänelle vaan vähän vitsaa, ja sinun pitää uskoa, että se on oleva hänelle hyödyksi, jos hän ei jo ole aivan kokonaan pahuuten vajonnut. Rukoile iltarukouksessasi, rakas Emmini, että Jumala antaisi poika raukalle anteeksi.”
Peter Nansen.
Lähde: Päivälehti 24.12.1890.