Joulukirjallisuutta

Joulukirjallisuutta. I. Kirjoittanut anonyymi

Kaksi nimimerkillistä arvostelua lienee Samuli Suomalaisen kirjoittamia, sillä hän käytti nimimerkkiä K. S. ja kirjoitti 1880-luvulla Laatokka-lehteen.

Runsain määrin näyttää taas täksikin jouluksi kirjallisuutemme, ja varsinkin suomenkielinen, kasvavan. Koska on tapana juuri näihin aikoihin ostaa kaunokirjallisuutta suuremmassa määrässä kuin muulloin, luulemme tekevämme jonkinmoisen palveluksen kirjallisuutta harrastajalle yleisölle siten, että vielä muistutamme, mitä kaikkea kirjakaupat nykyään siinä suhteessa tarjoavat. Mikäli ahdas tila sallii, annamme näistä kirjallisuuden tuotteista samalla pikku huomautuksia ja arvosteluja. Sen pitemmittä puheitta käymme heti tähän esittelyymme käsiksi.

”Suomi, kuvia Suomen maasta ja kansasta. Vihko 1.” Tahdomme vielä kerran lukijaimme huomioon sulkea tämän suuriarvoisen kuvateoksen, joka etevimpäin kotimaisten taiteilijain maalausten mukaan tarjoaa sieviä kivipainos-kuvia omasta maastamme ja kansastamme. Sen lisäksi on siinä joka kuvalle miellyttävä teksti. Herra G. W. Edlund, joka tätä kuvasarjaa kustantaa, on koettanut saada sen hinnan niin halvaksi, että vähempivaraisenkin kannattaa sen itselleen hankkia. Kukin vihko maksaa näet ainoastaan 1 m. 50 penniä, jotenkin alhainen hinta siihen katsoen, mitä tällaiset kuvateokset tavallisesti maksavat. Kuten olemme kuulleet, ilmaantuu tätä teosta piammiten toinenkin vihko, ehkä jo ennen joulua.

”Muistosanoja. Muutamain sivistyksemme miesten elämäkertoja.” Tämä teos, joka mainioiden miestemme, niinkuin Lönnrotin, Snellmanin, Runeberg’in, Castren’in, F. Cygnaeuksen y. m. m., hyvästi kirjoitettujen elämäkertain ohessa myös tarjoaa meille näiden miesten kuvat, kuuluu joulukirjallisuudessamme niihin tuotteisin, jotka ansaitsevat levitä mitä laajimpiin piireihin. Ja luulemme, että tämä teos todella tulee saamaankin suuren lukijakunnan. Hinta 75 penniä on perin halpa kirjan kokoon ja suureen arvoon katsoen. Pari muistutusta voisimme tätä teosta vastaan tehdä. Kuvista, jotka muuten ovat suuria ja luonnistuneita, ovat muutamat ehkä liian tummia. Toiseksi: Miksi on hra F. V., muuten lämpimästi esitellessään J. V. Snellman’in elämäkertaa, niin perin huolellisesti karttanut suoraan mainita Snellmanin suuria ansioita suomenkielen suhteen. Se olisi ollut jotakin käteen tuntuvaa. Rahvaan miehet, jotka tätä teosta suurin määrin tulevat lukemaan, eivät suuresti kostu, jos vaan ylimalkaan puhutaan hänen suurista ansioistaan ”valtiollisten ja kirjallisten olojemme” suhteen, hänen ”vapaasta esiintymisestään” ja pontevuudestaan.

”Nuoruuden Unelmia.” Tämä Sakari Topeliuksen kertomus. Samuli S:n sujuvasti suomentama, kuuluu siihen ”Talvi-iltain Tarinoita” nimiseen kertomussarjaan, jota herra G. L. Söderström Porvoossa kustantaa ja joka vähitellen ehkä sisältää kaikki S. Topeliuksen kertomukset. Nämä ”Nuoruuden Unelmat” ovat pieni historiallinen kuvaelma suuren Kustaa Adolfin ajoilta. Tutustua Topeliuksen historiallisiin ja muihinkin kertomuksiin, se on ollut ja on edeskinpäin tehtävä, jonka sopii lukea nuoruutensa runollisimpiin muistoihin ja joka vielä miehenäkin sinut hurmaa. Lue nykyaikaista novelleja, kertomuksia ja näytelmiä – mitä tyrkytetään niissä useinkin sinun hengellesi? Kolkkoa maailmankatsantoa, ihmisvihaa, vihaa yhteiskuntaa vastaan, vihaa eri sukupuolien välille ja, mikä pahinta, kaiken tämän juurena ja lähteenä – epäuskoa. Ja voi sinua, jollet usko noita maitopartoja maailmanparantajoita! Pian he sinut työntävät pimeyttä ja orjuutta suosivain joukkoon. Mutta lue Topeliusta, hänen ”Välskäärin kertomuksiaan”, hänen lasten tarinoitaan, hänen ”nuoruuden unelmiaan”, ja sinun sielussasi herää taaskin aatteita ja tunteita, joiden ei sieltä koskaan pitäisi himmentyä eikä laimentua: isänmaanrakkautta, rakkautta Suomen kansaan, sen historiaan, sen luontoon, sen pyrinnöihin ja toiveisin, rakkautta hyvään ja jaloon; ja kaiken tuon yli kajahtelee hänen kertomuksistaan selvästi tajuttavana, kaikkia elämän oloja sovittavana – usko Jumalaan. Tästä syystä etupäässä kohookin Sakari Topelius usiampain nykyisten kertojaimme yli, ja tästä syystä hänen pienemmätkin kertomuksensa ansaitsevat tulla kaikissa suomalaisissa perheissä luettaviksi.

”Vaihdokas.” Uusi kertomus suositulla kirjailijaltamme Juho Reijoselta on tällä nimellä äskettäin ilmaantunut h:ra W. Söderström’in kustannuksella. Tähänkin kirjalliseen uutiseen on täysi syy tutustua. Oivallisia kuvauksia kansan elämästä ja tavoista; varsinaisen kansan keskuudesta otetut henkilöt ovat useimmiten elävinä edessämme; luonnonkuvaukset ovat kauniita, kieli erittäin luontevaa, henki puhdas, katsantotapa ihanteellinen. Pari muistutusta: ”Vaihdokkaan” sielun elämän kuvaus sen jälkeen, kuin hän jo on joutunut sivistyneeksi nuorukaiseksi, on hämärä ja tavoiteltu. ”Rukki-ukon” pitkän nuhdesaarnan eri kohdat eivät ole tarpeeksi edelläpäin perustettuja vaihdokkaan elämän ja toimien kautta. Nämä ja jotkut muut pikku luonnottomuudet kirjan loppupuolella vähän häiritsevät.

”Hellmannin herra. Esimerkin vuoksi” Nämä ovat pari tunnetun kirjailijan Juhani Ahon kyhäämää novellia, jotka joku aika takaperin ilmaantuivat herra W. Söderström’in kustannuksella. Herra Juhani Aho on kieltämättä eteväkykyinen ja lahjakas mies. Ikävä vaan meille, että ainoastaan aniharvoin olemme voineet hänen teoksistansa saada sitä nautintoa, jota olemme runoudelta ja kaunokirjallisuudelta tottuneet odottamaan. Tarkka silmä ottaa vaarin ihmiselämän pienimmistäkin ilmiöistä, yksityisten ihmisten mieliteoista, taipumuksista, joutavuuksista, oman itsensä kanssa ”resoneramisesta” j. n. e. ynnä verraton kyky tätä kaikkea tuoda ilmoille – siinä Juhani Aho on oikea mestari. Mutta tämä kaikki muuttuu hänellä useinkin kylmäksi, väsyttävän yksitoikkoiseksi fotografioimiseksi oikein ehta realistiseen malliin. Kun on loppuun päässyt, täytyy kysyä: mitäs hyvää tästä kaikesta minuun nyt on jäänyt? Vieläkin vähemmän olemme jaksaneet herra Ahon kyhäelmiä sulattaa silloin, kuin hän niissä astuu tendensin palvelukseen, kuten esim. ”Papin tyttäressä.” Mitä nyt yllämainittuihin pikku novelleihin tulee, soveltuu niihinkin, mitä edellä olemme sanoneet. Eikä ainakaan edellinen niistä ole tendensistäkään vapaa. Mutta herra Ahon edellämainitsemamme etevyydet ovat kuitenkin siksi suuret, että suomalaista kirjallisuutta harrastavan ja lukevan yleisön kannattaa näihin pikku novelleihin tutustua. Ei niistä pahene, ellei paranekaan.

Kasimir Leino. Runokokeita. – Emmalan Elli. Porvoossa 1886. V. Söderström. 41+84 ss. 8:o Hinta 1 m. 75 p.

Yllämainittu novelli on ollut painettuna U. Suomettaressa, ja ovat siitä suuret lehdet (ainakin U. S.) antaneet hyvän arvostelun. Me puolestamme emme voi antaa semmoista. Tämä novelli on nykyaikuiselle väärälle taiteen haaralle eksynyt kurjuuden kujerrus ilman mitään jalompaa katsantokantaa maailmassa. Se on täynnä synkkyyttä, ilman vähintäkään valoa. Siinä on langennut nainen, juoppouden himon vallassa; hän pieksää ja rääkkää lehtolastansa ja kuolee vihdoin viinaan. Lapsi, Elli, joutuu muitten ihmisten luo, mutta sielläkin on tylyyttä ja kylmyyttä. Jo ilmestyy pilviin pieni rako, ja lukija luulee jo valon välähtävän, mutta ei! Tekijä tempaa Ellin ja vie kaupunkiin, jossa tyttö joutuu tehtaan työhön ja jossa isännän poika viettelee hänet. Elli murhaa sitten lapsensa, viskaa sen koskeen, tulee hulluksi ja sitten lopussa laulaa surkeita virsiä maailman pahuudesta. Siinä koko jutun juoni. – Onko tämänkin nuoren kirjailijan laita, kuten monen muun, sellainen, että hänkin maailmassa näkee pelkkää kurjuutta? Eikö tämäkään nuori mies ole vielä päässyt niin pitkälle, että näkisi pohjimmaisen syyn ihmisen kurjuuteen olevan ihmisessä itsessään? Ovatko ihanteet maailmasta kadonneet? Onko hyvyys poissa, onko totuus poissa? Onko olemattomissa se elävä Jumala, joka maailmaa johtaa, rankaisee ja armahtaa? Ne ovat nuo naapurimaiden uudet kirjailijat, jotka ovat epäsikiöitänsä meidänkin maahan työnnelleet ja täällä tärvelleet taiteellista aistia. He ovat tehneet taiteesta polisiviraston, ulkotautien sairashuoneen, avioero-toimiston. Ja monet nuoret kirjailijat meillä, hurmautuneina näistä ”todellisista” kirjailijoista, ovat alentuneet heidän samoihin rupakuoppiinsa, unohtaen, että taide on rakkautta, joka seisoo korkeammalla kaikkea tuota, että sen alkuperä on iankaikkinen ja että se iankaikkisuuden ihanaan valoon aina pyrkii. – Mutta eipä se ole yksistään tuo toivottoman kurjuuden kuva ja sen katkera, sapekas esittäminen, joka meitä ”Emmalan Ellissä” on loukannut. Miksikä tekijä, viheliäisyyttä ja pahetta kammotessaan, kuvaa siveettömyyden semmoisella kynillisyydellä, että se loukkaa lukijan siveellisyyden tunteita? Ken mointa voi punastumatta lukea? Onko ajateltu sitä siveellistä myrkytystä, minkä sellaiset kuvat matkaansaavat?

Ellei herra L. olisi kirjasensa alkuun painattanut runokyhäyksiänsä, niin olisimme todellakin hänestä tulleet sangen murheelliseen päätökseen. Kaikeksi onneksi hänen runonsa ilmeisesti todistavat, että hänen ”Sturm und Drang” on nyt pahimmillaan. Hän sotii runoissaan mailmata vastaan niin kerrassaan lapsellisesti, että me toivomme hänen jonkun ajan perästä löytävän itselleen ihanteellisemman uran, jossa hänen taitava kynänsä sekä kaunis kielensä on saava aikoin oikein kelvollista.

Hänen ”hääiltansa” on oikeastaan runollinen käännös ”Emmalan Ellistä”: samaa katkeruutta, samaa kynismiä. Mutta siitähän olemme jo puhuneet. Mutta sitten hän julistaa, että hänen tekee niin julmasti mieli taistella, ja ettei hän tyyneyttä rakasta ollenkaan ja että hän tahtoo hengen tasavaltaa ja järjen ylivaltaa ja sananvapautta (vieläkö suurempaa kuin mikä ”Emmalan Ellin” ja ”Hääillan” osaksi on tullut?). Varmaankin herra L. jonkun ajan perästä myhähtää näille huudahduksilleen ja sanoo: ”no kaikkea sitä minäkin ennen kirjoittelin!” Ja aivan varmaan on sanova niin se nuori mies, joka on osannut kirjoittaa semmoisia helmiä kuin ”Lapselle”, ”Neidon mielet”, ”Impeni.”

Niin, me tahdomme odottaa herra Leinolta vast’edes kunnollista. Hänen nykyinen kirjansa on semmoinen, ettemme sen lukemiseen voi ketään kehoittaa. K[arl]. [Gustaf Samuli] S[uomalainen].

Matti Kurikka. Pilven hattaroita. Pieniä tunnelmia. I. Porvoossa 1886. W. Söderström. 32 s. 8:o. Hinta 1 m. 25 p.

Ensimmäinen jutelma, ”Syvällä tammen juuret”, on sangen hauska tarina, vaikka siinäkin on perintöruhtinaan ja Marian väli kuvattu tuolla kainouden puutteella, josta edellä olemme herra Leinoa moittineet. Salon’eissa kenties tuommoista ”pikanttia” suvaitaan; meitä maanmoukkia se hävettää. – Toinen juttu, ”Hautajaiset”, on sangen sievä, puhdas ja tavallaan isänmaallinenkin. – Kolmas ”Kirppu ja Kärpänen” saattaa huvittaa paremman puutteessa.– Neljäs, ”Pekka parka”, ei loukkaa siveellisyyttä, mutta on hyvin järeästi keksitty uni, vailla sukkeluutta. – Viides, ”Kilu Kalle”, on suorastaan kelvoton juttu, vaikka hyvää tarkoittanee; se sopii kenties esitelmäksi ”federationin” kokouksessa, mutta luettavaksi siveässä perheessä – ei milloinkaan. Se, joka tahtoo lukea inhoittavia kuvia juomarin talossa, nähdä epäsiveellistä naista ja mennä hänen kanssansa haureuden pesään – lukekoon ”Kilu-Kallen.” K[arl]. [Gustaf Samuli] S[uomalainen].

Turgenjev. Kuningas Lear arolla. Suomensi Samuli S. Helsingissä 1886. G. W. Edlund. 120 ss. 8:o. Hinta 1 m. 75 p.

Rohkeapiirteinen, psykologillisesti ehjä kertomus. Saatamme sulkea suomalaisen yleisön suosioon. Painovirheiden paljouteen on suomentaja meille ilmoittanut syyksi sen, ettei hän saanut tilaisuutta lukemaan korjausarkkeja.

”Suomalaisia keskusteluja, ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille.” Toinen vihko näitä hauskoja keskusteluja on nyt herra C. V. Alopaeuksen kustannuksella täksi jouluksi liittynyt vuosi takaperin ilmaantuneesen ensimmäiseen vihkoon. Tämä vihko on edellistä sisällysrikkaampi. Siinä ”farbrurit”, ”fasterit”, ”musterit”, ”tyykit”, ”mörkit”, ”juussit”, ”friimerkit”, ”stämmat” y. m. m. saavat hyvin ansaitun tuomionsa. Hinta ainoastaan 60 p:niä.

”Maamiesajoiltani”, jälkimmäinen osa. Tästä saksalaisen Fritz Reuter’in verrattoman hauskasta kertomuksesta ilmaantui viime jouluksi edellinen osa suomennettuna. Nyt on saatu jälkimmäinenkin osa, siis teos kokonaisuudessaan. Vaikka emme olekaan täysin tyytyväisiä tämän suomennoksen kieleen – teos onkin vaikea suomentaa – kehoitamme yleisöä kuitenkin itselleen sen hankkimaan ja sitä lukemaan. Niin raikasta, mieltä virkistävää ja viatonta kertomusta, kuin tämä on, vaan ani harvoin tapaa. Fritz Reuter’in ”humori” onkin maailman kuulu, ja sen tapaista kannattaisi meidänkin kirjailijain itselleen hankkia enemmän kuin tähän asti.

”Kukkaisenkeli.” Tämän niminen romani, rouva A. Craven’in kirjoittama, on äskettäin kirjana ilmaantunut, oltuaan ensin ”Viipurin Sanomain” novelliosastossa. Itse tästä teoksesta ei meillä ole mitään moitteentapaista sanottavaa – se on rakkaudenseikkailuja sisältävä, mutta puhdas henkinen ja useimmiten hyvällä psykologisella aistilla kirjoitettu romani, joka hempeydessään naislukijoita ehkä miellyttänee, mutta suomennoksen kieltä vastaan olisi meillä paljonkin muistutettavaa. Niin suuressa määrässä kieli- ja korrehturivirheiden kautta turmeltua kirjaa, kuin tämä on, harvoin tapaa. Onko esim. kirjassa hyvin usein esiintyvä kreivi nimeltään Valden vai Valdeck? Siitä ei huonon korrehturiluvun vuoksi pääse selville.

Lähde: Laatokka 14.12.1886.