Joulukuusi (Topelius)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joulukuusi.

Kirjoittanut Zacharias Topelius


Tuo tumma vuorten valtija
mun oli isänäni,
ja kankaan kaunis kanerva
armaana äitinäni.
Vaahtoisa virta – veikkonen
ja sisko – taivaan tähtönen
puut metsän – ystäväni.
Ja kainalossa korpimaan
mä kasvoin korkeaksi,
ja metsälampi laineissaan
loi kuvan kauniimmaksi.
Mun tuikki tähti latvassain
ja kuuhut paistoi oksallain,
kun lepäs tyynnä lahti.
Mä olin korven kaunistus
ja uljuus metsämailla,
ei haitannunna ahtaus,
en ystäviä vailla:
mun lauloi peippo latvassain,
söi oravainen oksallain,
kun oli rauha mailla.
Niin talvipäivän puhteella
sai poika juurelleni,
hän iski minuun katseensa,
löi kirveen kuoreheni:
mä kaaduin nuorna mättäällen,
mä kaaduin riemuks toisillen,
siks kaaduin mielelläni.
Mä herrastaloon vietihin –
se mulle outo retki.
Siell’ käärittihin silkkihin,
sain kultakukkasetkin.
Nyt olin metsän morsian,
sain kynttilöitä latvahan.
Nyt oli juhlahetki.
Ja joulu-illan iloihin
mä saatettihin sitten.
Oi, kuinka siellä riemuittiin,
soi sävel laulajitten!
Mä silloin muistin peippoain,
ja korpimaista kotiain –
ah, luulen että itkin.
Vain hetken kesti tepastus
ja leikki juurellani,
tuon lapsilauman riemastus
vei huolen rinnastani.
Mä ulos sitten heitettiin,
pois silkit, kukat karsittiin,
ja kullat oksiltani.
Pois, pois on kaikki ystävän,
oi, nyt on kaikki toisin.
Jos juurelleni metsähän
mä jälleen päästä voisin!
Mä kaaduin nuorna mättäällen,
mä kaaduin riemuks toisillen.
Ken kyynelhelmen soisi? –
Ei, lapsikullat, riemuitkaa:
sain teille hengen antaa.
En saanut suurta kunniaa,
en valtikkata kantaa.
En saanut kasvaa pilvihin,
vaan sainhan kaikki kuitenkin
mä teille uhriks antaa.
Ei löydy riemun vertaa sen,
mi mieleen heijastuupi,
kun kaikki uhraa toisillen,
vaan itse unhottuupi.
Tää riemu onkin taivainen,
vaan lapset Luojan ylhäisen
ne siihen valmistuupi.

1898.

Suomennos.


Lähde: Hellén, Immi 1930: Lasten runokirja: Suomen pojille ja tytöille omistettu. Valistus, Helsinki.