Joululahjat
| Joululahjat. Kirjoittanut K. O. Tanner |
Vihdoinkin joutui tuo toivottu marraskuun ensimäinen päivä. Antero sai päästökirjan kouraansa ja sitä seurasi kaksi aivan uutta sadan markan seteliä.
Nyt oli hän vapaa laittamaan Martan kanssa yhteistä kotia.
Martta palveli naapuri talossa, Korven isännällä. Ja hän oli myöskin ottanut päästötodistuksen isännältään, saadakseen siten seurata Anteroa läpi elämän myrskyisen meren.
Korven isännältä olivat Antero ja Martta saaneet maata Kaihlajärven rannalta, aikoaksensa sinne laittaa itsellensä torpan asuttavaksensa.
Saapui sitten joulu juhlineen, lahjoineen.
Anteron ja Martan torppa ei ollut vielä varsin valmis. Heitä ei myöskään oltu vielä vihitty, sillä he tahtoivat saada ensin kodin, jonne voisivat sitten heti vihkimisen jälkeen muuttaa asumaan. Näin ollen tulivat he joulunpyhät asumaan vielä erillään.
Anterokin oli pitänyt huolta joululahjoista Martalle. Laukkurilta oli ostanut oikein komean silkin ja vieläpä vihtoriiniäkin lenninkiä varten. Ne olivat kaikin mokomin jouluaattoiltana viskattava Korven tuvan ovesta sisään.
Oikein häntä nauratti, kun hän lahjoja viedessään ajatteli sitä seikkaa, miten iloiseksi se Martta tulee, kun noin upeat joululahjat saa häneltä. Tuskin milloinkaan on moisia lahjoja saanut.
Saavuttuansa kylään ja ensimäisiä askeleita otettuaan sen raitilla, kuuli hän takanaan ääntä ja nimeänsä mainittavan. Pimeässä ei ensisti tuntenut kuka häntä puhutteli, mutta puhuja läheni. Kohta tunsi hän puhujan Marjamäen Kalleksi, joka hieman iloisella joulutuulella häntä iloisesti tervehti.
”Hei! minne matka? Eihän vaan hilsua helssaamaan?” Kalle nauroi makeasti.
”Käynpä tuota nyt jossain.”
”Sinähän, Antero, näytät jo ulos kuu jokin äijä-mies! Oletko edes jouluksi tippaa kotiin tuottanut?”
”Tiedäthän, etten välitä väkijuomista.”
”Tiedänhän minä sen. Mutta joulu on vain kerta vuodessa. Tule, niin tarjoan sinulle aimo kulauksen. Viisi litraa tuotin minä kaupungista. Tule!”
”Enkä välitä.”
”Pöllö! Katsos, eihän sinunkaan suusi tuohesta ole. Tänne päin vaan poika. On sitä iltaa jälellä vielä hilsua helssaamaan.”
Kalle tarttui Anteroa kauluksesta ja alkoi raahata. Mutta toinen teki tenän.
”Ei, en tule! Se on totta. Usko jos tahdot!”
”Voi saakuri! Oletko tullut noin hienoksi, ettei enää rengin tarjooma jumalan vilja kelpaa. Käy kanssani ja minä kerron sinulle erään seikan, jota kaikkein vähemmän luulet saavasi kuulla.”
”Ja mikä se sellainen asia olisi?”
”Koskee se hieman sinua ja hempukkaasi. Tule, äläkä utele!”
”Hempukkaasi...”
”Tule!”
Jokin ennen aavistamaton pistos koski äkisti Anteron rehelliseen sydämeen. Sana ”hempukka” soi oudosti hänen korvissaan ja uteliaisuus, hämärä, salaperäinen aavistus teki sen, että enempi vastustelematta hän sanaakaan virkkaamatta lähti Kallen mukana astumaan.
Ainoastaan muutaman sadan sylen päässä siitä, sijaitsi eräs mökki, jonka asukkaat olivat kaikkea muuta kun kunnioitusta omaavia henkilöitä ja tähän mökkiin poikkesi Kalle, kehottaen Anteroa seuraamaan perässään. Sisältä kuului melua, laulun loilotusta, kirouksia. Mutta niistä huolimatta astui Antero Kallen seurassa sisään.
Kallen ja Anteron sisään saavuttua nousivat juopot ilohuudoilla pöydästä. Epähienot tervehdykset, kirosanoilla höystettynä, kaikuivat jokaisen suusta ja kaikki olivat hyvillään, kun näkivät Anteron Kallen seurassa. Hänelle tehtiin tilaa pöydässä ja töllin akan kaadettua kupin kahvia puolilleen nostettiin suuri viinapullo pöydälle sekä kehotettiin täyttämään.
Alussa vastusteltuaan kotvan aikaa, suostui hän lopulta ja täytti kupin, tyhjentäen samalla sisällyksen suuhunsa. Ja uskolliset ystävät täyttivät kupin toistamiseen. Vielä meni kolmas ja neljäskin kupillinen samaa tietä, mutta kun hän samalla huomasi, minkä vaikutuksen se teki hänessä, päätti hän paikalla tehdä lopun juonnista.
Juomatoverinsa, huomattuaan, että Antero todellakin aikoi lähteä, kuiskasivat keskenänsä muutaman lyhyen sanan, Kallo nousi pöydästä ja sanoi röyhkeästi:
”Hempukkatasi koskevan jutun olet tykkänään unhottanut!”
Äkisti muistui hänen mieleensä äskeinen Kallen sana ulkona. Veri lensi hänen kasvoillaan ja käheällä äänellä käski kertomaan, mitä hänestä tietäisivät.
”Istu alas ja kuuntele!” kehotettiin usealta taholta.
Antero totteli.
”Ryyppy vielä!” huudahti Kalle ja täytti kupit, sekä pakotti Anteroakin sitä tyhjentämään.
”Ja nyt kerro, mitä tiedät.” Jokin salaperäinen aavistus sanoi Anterolle, että tässä on kysymyksessä jokin häväistys ja joka ei olisi totuuden kanssa yhtäpitävänä. Siksi hän, Martan mainetta suojatakseen vaati tietoa.
”Kas, kuinka utelias!... Siis kuule: Se on tämä poika, joka sitte viime marraskuun on monta yökautta Marttasi kanssa harrastellut!”
”Hahhah hahhah!” nauroi koko kööri, pistävän pilkallisesti.
”Martan kanssa... Sinäkö?”
”Hauska tyttö, sen voin vakuuttaa.”
”Sen sinä, tuhannesti kirottu konna, valehtelet!”
”Kuulkaas vaan, kuinka pitää puolta. Hahhah hahhah! Siinä, lempo vieköön, nolo sulhanen!”
”Sinä konna...!” Hyvin tähdätty nyrkin isku sattui keskelle Kallen kasvoja, joka rojahtaen lensi selälleen töllin permannolle.
Samalla hetkellä ryntäsi, kuten sovitusta merkistä, kaikki ylös Anteron kimppuun, estäen siten hänen pakenemisensa. Melu, huuto, kiroukset ja lyönnit kaikuivat kauas töllistä.
Antero taisteli vimmatusti. Hänen nyrkkinsä sattuivat aina vastustajiinsa hirmuisella voimalla, mutta pian hän kuitenkin huomasi joutuvansa ylivoimaa vastaan alakynteen. Silloin havaitsi hän myöskin miten useat tarttuivat puukkoihinsa. Äkisti muisti hänkin puukkonsa, ja kun käsitti, että ainoa mahdollisuus pelastuakseen on voittaa vastustajansa, koperoi hän puukkoaan. Se oli poissa! Jo aikoja takaisin oli se salaisesti häneltä otettu.
Mutta silloin...
Seinässä, oven päällä havaitsi hän – kirveen, ja samalla hetkellä on tuo kamala ase hänen kourassaan... Kuuluu läimäys, jota seuraa kauhea parahdus, ovi pomahtaa auki ja miesjoukko, Antero etunenässä ryntää ulos!
Mutta taistelu oli tauonnut. Anteron ahdistajat kiirehtivät sen minkä jaloistaan saivat irti pakoon joka haaralle, jättäen hänet yksin töllin pihalle kirves kädessä seisomaan ...
Nähtyään olevansa yksin, heitti hän aseen kädestään, kääntyi horjuvin askelin takaisin tölliin, otti rahilta Marttansa joululahjat ja lähti sanaakaan virkkaamatta kävelemään pois.
Hän tahtoi saattaa perille Martan joululahjat
Mutta hänen jälkeensä jäi tölliin – Kalle, joka halkaistulla päällä virui henketönnä permannolla ...
Epävakaisilla askelilla, horjuen ja väsyneenä saapui Antero Korven taloon.
Väki säikähti nähtyään hänen tilansa, revityt vaatteet, juopuneen miehen. Se, joka eniten säikähti, oli Martta. Hän ei milloinkaan ollut Anteroa nähnyt päihtyneenä.
Mutta Anteron voimat olivat loppuneet ja hän heittäysi hervotonna rahille.
Isäntä ja Martta auttoivat siitä hänet vuoteelle. Päivän ponnistukset ja alkoholin vaikutus veivät hänet heti sikeään uneen...
Aamulla, kun hän aukaisi silmänsä, seisoi vuoteen ääressä lautamies vallesmannin seurassa.
Heti selveni hänelle kaikki. Hän oli mennyt mies.
Vallesmanni kehoitti häntä nousemaan ja seuraamaan itseänsä. Vaivaloisesti hän nousi, otti lakkinsa ja sanaakaan virkkaamatta lähti ruununmiehien seurassa ulos.
Marttaa ei hän ollut nähnyt ja se oli hänelle mieleen. Olisi ollut raskasta lähteä, jos hänet olisi täytynyt nähdä. Vasta vanginvartialle saavuttua kuuli hän lautamieheltä, että Martta, ruununmiesten kerrottua iltasesta murhasta, oli pyörtynyt ja tunnotoinna kannettu emännän kammariin...
Martta oli saanut joululahjansa!
Kevätkäräjillä oli kovasti raudattuna Antero vastaamassa tekoansa.
Suuri joukko kyläläisiä oli kutsuttu vieraiksi miehiksi, jotka kuitenkaan eivät tienneet asiasta mitään todistaa, lukuunottamatta niitä töllissä olleita juomaria.
Marttakin oli kutsuttu käräjille ja siinä hän istui itkusta silmät punertavina Anteron rinnalla käräjätuvan porstuassa.
Antero oli hiljainen ja umpimielinen. Tuskin sanaakaan vastasi kyläläisten kyseilyihin.
Kello helähti ja Antero todistajineen kutsuttiin sisään. Kamalasti kalskahteli raudat, hauen astuessaan lakituvan ovesta sisään.
”Teidän, Antero Koivula, on vielä suotu lausua puolustukseksenne jokin sana. Todistajien lauseet ovat siksi epäselvät ja ristiriitaiset, että oma puolustuksenne tässä jutussa voisi olla teille suureksi hyödyksi”, lausui tuomari puoleksi säälillä.
”Herra tuomari!” lausui Antero hiljaisella kolkon tapaisella äänellä. ”Millä voin itseäni puolustaa? Olin juonut noita kirottuja joulujuomia, joita joka vuosi kautta Suomen juhliksi virtaa. Niiden kiihottamina tein teon, jota en ikinä selväpäissäni olisi tehnyt. Mutta se ei ole mikään puolustus, tiedän hyvin, että laki ei tunne sitä helpoitukseksi vaikkakin sen hyväksymän tavaran kautta toinen murhaa toisen”. Kääntyen Marttaan hän sanoi syvään huoahtaen: ”Martta raukka! – Kuinka onnellisia olisimme, ellen silloin olisi poikennut muualle, vaan perille saattanut yksistään sinun joululahjojasi!”
Syytetty ja todistajat saivat poistua oikeushuoneesta hetkiseksi. Ja pienen ajan kuluttua julistettiin tuomio: 10 vuoden vankeuteen!
Vangin kulottajan hevonen seisoi pihalla valmiina lähtöön. Ihmisiä oli kokoontunut suuri joukko murhaajan lähtöä katsomaan. Niiden joukossa, itkeä nyyhkytellen, seisoi myöskin Martta.
Vankikopin ovi aukenee ja poliisin seurassa astelee Antero ulos ja kyytimiehensä avustamana sijottuu rekeen. Kaikki on valmiina lähtöön. Silloin hypähtää Martta rekeen ja kietoo kiivaasti kätensä vangin kaulalle.
”Tulethan takaisin... Tulethan takaisin... Oma... rakas... Anteroni, tulethan...”
”Kymmenen vuoden kuluttua!”
”Oi, nuo kirotut jouluviinat!... Kymmenen vuotta... Jumalani, jumalani!”
”Hyvästi!”
”Pois tieltä!” kuului vanginkulettajan ääni kansanjoukolle, jotka olivat sulkeneet tien. Piiska singahti ja hevonen täyttä kyytiä ryntäsi pihalta.
Lähde: Työmies 24.12.1902.