Jouluna (Mendelin)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jouluna.

Kirjoittanut Irene Mendelin


Ne istuvat vanhukset suojassaan
– lumihiutalet ulkona lentää –
ne haastavat menneitä muistojaan,
sanat lempeät huulille entää,
ja katse on kaunis ja lämpöinen
kuin laskevan päivyen.
On joulu, ja vanhukset vartovat
kotiin lapsia hämyssä aaton.
He sytytti tulet jo kirkkahat,
nekin kutsuu luo emon ja taaton. –
Ja reki se luistaa ja kulkuset soi,
ja metsä se unelmoi. –
On vanhukset keskellä nuorien
ilohohteessa jouluisen illan,
ja hellyys ja rakkaus herttaisen
luopi sielusta sieluhun sillan,
ja kotoista riemua, rauhaa tuo
ja joulua mieliin luo.
Mut kuusonen kaunis se tuoksuaa
valoloistossa kunniaks Herran.
Se kertoopi ihmettä ihanaa,
kuinka taivahan ruhtinas kerran
maan jättäen loistavan, ylhäisen
tul’ avuksi ihmisten.
Ja onpa, kuin sydän se laajeten
maiden ylhäisten tajuisi kieltä,
ja onpa, kuin povehen ihmisen
seimen lapsosen tulisi mieltä,
mi auttaa ja lempii ja anteeks suo
ja riemua, rauhaa luo.
***
Ne tanssivat lapsoset ympäri kuusen,
niin heleinä äänet soi.
Ja laulu ja kuusen vilpoisa tuoksu
ja jalkojen pienten tanssi ja juoksu
ne joulua tarinoi.
Ja kirkkaina silmät ne hymyy ja loistaa,
kuin tähdet ne säteilee.
On murenet mailman outoja heille,
kentiesi kun elon ne ehtivät teille,
niin silmänsä sumenee.
Mut, lapsonen seimen, sa varjele ettei
myös sydän se sumeneis,
jos silmissä murheen kyynelet päilyis,
niin puhtaus tunnon suo että säilyis,
jos minnekä tiensä veis.
Ne laulavat lapsoset ympäri kuusen,
niin neleinä äänet soi.
Ja laulu ja kuusen vilpoisa tuoksu
ja jalkojen pienten tanssi ja juoksu
ne joulua tarinoi.
***
On jouluaamu ja kaikkialta
nyt valot välkkyy ja kimmeltää,
ei salon pieninkään mökki malta
nyt pitää soppea pimeää.
Jok’ ikkunasta nyt tulet tuikkii
ja talven hankehen heijastaa,
ne vilkkuu, välkkyy ja piiloon puikkii,
iloa joulun ne julistaa.
Ja Herran huone se kummullansa
kuin tähtiloistossa säteilee,
ja sinne, sinne nyt rientää kansa
ja maiset huolet ne hälvenee.
Edessä lemmen tuon suuren, syvän
kumartain rukoilla vain se voi,
se näkee hengessä Isän hyvän,
mi ainoon Poikansa sille soi.
Oi soikaa, soikaa, te pyhät kellot,
nyt joulun suloista sanomaa!
Ne nukkuu metsät ja maat ja pellot,
mut ihmismajoissa valvotaan.
Oi soikaa kauas ja korkealle,
kylihin soikaa ja takaloon!
Oi soikaa koidolle kulkijalle
ja vangin kolkkohon kammioon!
Oi soikaa kaikille kärsiville
iloista viestiä Jumalan!
Oi soikaa kurjille syntisille
tuloa taivaisen auttajan,
niin että sydänten sulaa kirsi,
sulaapi mielestä jäykkä jää,
ja harras, riemuisa kiitosvirsi
Jumalan kunniaks helkähtää.


Lähde: Mendelin, Irene 1915: Lehtisiä koivikosta. K. J. Gummerus Osakeyhtiö, Jyväskylä.