Joulunaattona

Joulunaattona. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Lumihiutaleita hiljaa, harvaan

tumman pilviharson läpi putoo.

Joulunaaton kunniaksi, arvaan,

luonto valkovaipan ylleen kutoo.

Ulkona on ilma raitis, lauha.

Matkoillensa lähtee jouhipukit.

Vankilassa alkoi joulurauha;

lepää kangaspuut, on hiljaa rukit.

Äänetönnä iltaa hämärtyvää

katsoo nainen ristikkojen takaa.

Katseessansa kaihoa on syvää;

huulten yllä huolen piirre vakaa.

Sinisilmä poijut mieleen hiipii,

jonka täytyi jättää vieraan hoitoon,

siksi tuskantunne rintaa riipii,

ahdistus saa povehensa koitoon.

Sydänkäpy, silmieni valo,

saatko joulupukin vieraaksesi?

Tokko kuusen kynttelien palo

lisää loistetta sun silmiesi?

Puhtaanako jälkeen joulukylyn

riennät leikkien sä toisten joukkoon,

vaiko vieras suopi sanan tylyn,

sysäyksin työntänee sun loukkoon?

Taiko hymyyn käyvät huulet pienet

vieraan ojentaissa herkkupalaa?

Äitisi jo unhottanut lienet?

– Tuska hällä velloo sydänalaa.

Valot sammuu, yöksi ilta muuttuu.

Poskea vain surun halventamaa

kyynel kastaa. Joulurauha puuttuu.

Vangin aatos kiertää rataa samaa.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.