Joulunvietosta Orimattilassa puolivuosisataa sitten

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Joulunvietosta Orimattilassa puolivuosisataa sitten

Kirjoittanut Frans Akseli Heporauta


[s. 177]

Joulunvietosta Orimattilassa puolivuosisataa sitten[1].

Vuoden suurinta ja merkillisintä juhlaa, joulua, vastaanottamaan valmistauduttiin jo viikkoja jopa kuukausia edeltäkäsin. Kaikista niistä ruoka- y. m. varustuksista, joilla talven yli lähdettiin kulkemaan, tahdottiin paraat osat asettaa jouluna nautittavaksi. Niinpä syysteurastusta tehdessä aina erotettiin erikoisia paloja kuten sian »rynkkysuolet» joulumakkaroita varten. Veri säilytettiin niinikään sekä makkaroitten tekoa että joulukaakkujen [s. 178]voitelemista varten. Kun lehmät siihen aikaan tavallisesti kantoivat keväisin, joten ne jo ennen joulua lakkasivat lypsämästä ja olivat sitten ummessa koko talven, niin alettiin jo syksyllä tehdä juustoja (kehäjuustoja). Ne kuivattiin huoneessa hyvin kuiviksi ja säilytettiin sitten joko suoloissa tai ruislaarissa rukiitten seassa. Näihin syksyisiin jouluvarustuksiin voisi vielä lukea jouluvalkeaan tarvittavien tervaskantojen keräämisen ja rekikelillä kotiin tuomisen.

Mitä lähemmäksi joulua tultiin, sitä selvemmin tuli näkyviin suuren juhlan saapuminen ihmisten arkihuolien lomaan. Ruokavarustuksetkaan eivät vielä olleet läheskään valmiit, vaan niitä lisäiltiin ja valmisteltiin koko viimeiset viikot ennen joulua. Jouluolueen tarvittavat maltaat tehtiin pari kolme viikkoa tai aikaisemminkin ennen joulua. Mallassaunassa valmistettiin »joulukoreita», himmeliä y. m. Yleisenä sananpartena olikin: »Antti avain käress, Tuomas tuoppi kourass», s. o. Antinpäivänä (30. XI) otettiin ohrat aitasta (vaikka jo aikaisemminkin) ja Tuomaan päivänä piti oluen olla valmista. Maitoa tarvittiin jouluna tavallista enemmän, siksi sitäkin alettiin kerätä jo noin kolme viikkoa ennen joulua. Se säilytettiin jäädytettynä puupytyssä aitassa. Yleinen tapa oli, että kellä ei ollut »omasta kohdasta» maitoa, se ei sitä ostanutkaan. Happamat leivät leivottiin niinikään jo pari kolme viikkoa ennen. Rikkaat leipoivat koko talven varat, köyhemmät tietysti vähemmän. Kaakkuja leivottiin vain pari uunillista, muu taikina reikäleiviksi. Joululeivät leivottiin samalla. Vielä oli kastettava joulukynttilät, joitten valmistusaika ei ollut niin määrätty. Niitä tehtiin paitsi tavallisia suoria, myös kaksi- ja kolmehaaraisiakin, joita viimemainittuja tavallisesti otettiin mukaan kirkkoon. Kynttilöitä tehdessä ei saanut nauraa, etteivät ne palaessaan räiskyisi.

Viimeiset kiireet jäivät aattoviikolle. Olihan vielä tehtävä makkarat, joista aina muistettiin jättää tilkka vasta kaakkuja varten; oli »ryättävä» jouluolut, jossa aina käytettiin kiviä, panosta kuumentamaan. Kun olut juoksi hyvin kuurnasta, ei koskaan saanut kehua sen paljoutta, sillä pelättiin, että se lakkaa juoksemasta. Kun kertojani kerran lapsena ihmetteli runsasta oluen tuloa ja kysyi, oliko se kaikki olutta, niin oluenpanija-vaimo löi häntä suulle ja sanoi: »pirä suus kiinni!» Samallainen pelko oluen juoksemisen pysähtymisestä syntyi, jos ähkäsijä (sellainen henkilö, joka osasi verenjuoksun pysäyttää) sattui tulemaan huoneeseen. Ähkäsijä ei mennytkään ystäviensä ja tuttaviensa luo kun tiesi heidän olutta tekevän, vaan vihamiestensä luo meni tahallaan.

Viinaakin joku »rykähytti», vaikka sen poltto tavallisesti alkoi helmikuussa. Aattoviikon toimiin kuului vielä »tervaslyhdyn» valmistaminen. Se oli [s. 179]sormenpaksuisista noin puolen tai kyynärän pituisista tervaksisista tikuista köynnöksen tapaan tehty sylen tai parin pituinen tanko. »Vittapanta» pantiin aina väliin ympäri ja tilkittiin lujaksi. Sitten se kuivattiin oikein hyväksi. Sen teki, kuka aina sattui, ja pystytti jouluaamuna palamaan. Viimeisiin varustuksiin kuuluu vielä tuvan vuoraaminen valkeilla päreillä, jotka pantiin suomuksittain toinen toisensa päälle. Joulun jälkeen sitten päreet poltettiin kiskomalla irti seinästä alkaen muurin puolelta.

Kaikki odottivat joulun tuloa, mutta ennen muita lapset. Paitsi kaikkea tulevaa juhlallisuutta, vakavuutta ja leikkiä, valoa ja siisteyttä, parempia ruokia ja jokaisessa näyttäytyvää huolettomuuden tunnetta, piti lasten mieliä vireillä vielä sekin, että he tavallisesti jouluksi saivat uudet vaatteet ja jalkineet. Kun Pyhämiesten aikaan oli pellavat lihdattu ja sitten kehrätty loimia ja villoista kudetta, valmistettiin niistä lampaanharmaata »körttiä». Usein asetettiin niin, että räätäli sen mukaan teki vaatetta kuin sitä kangaspuista valmistui, joten molemmat työt toisinaan päättyivät samoihin aikoihin aivan ennen joulua. Räätäli sai valokseen kynttilän, mutta suutarille aina joku lapsista näytti pärettä.

»Aatto juhlista jaloin» sanotaan. Niinpä joulun aattonakin varmaan paras ja syvin joulutunnelma vallitsi. Aamupäivä tosin vielä kului edelleenkin arkiaskareihin ja varustuksiin. Mutta päivän käydessä keskemmälle, täytyi töitten jo olla loppupuolella, sillä silloin tuli toisten mennä kylpemään, että hämärän tultua kaikki olisivat saunassa käyneet. Ei ollut näet yleensäkään tapana kylpeä tulen valossa, mutta katsottiinpa myöhään kylpeminen synniksikin ja luultiin, että piru tulee kylvettämään silloin. Sillä aikaa kun toiset olivat saunassa, hajoittelivat toiset tuvan lattialle kokonaisia rukiin olkia. Ne levitettiin rivittäin, tyvet seinään ja latvat lattiallepäin ja sitten taas tyvet latvojen päälle. Penkin alle seinää vasten pantiin enemmän, että ne olisivat päänalusina lattialla loikoville. Kun olkia tuotiin sisään, niin joku heitti niitä kourallisen päätänsä myöten »parrin rakoon» (kattoa kannattavien parrien ja kattolautojen lomaan?). Jos sinne tarttui paljon ja jäi riippumaan, niin tuli hyvä vuosi, jos vähän, niin huono. Samaan aikaan tuvan peräpuolella emäntä, viimeisenä huolehtien juhlan täydellisyydestä, kattoi perheen joulupöytää, johon sitten saunasta tultua käytiin. Mimmoinen oli sitten tuo ehkä läpi vuoden odotettu herkkupöytä? Keskelle pöytää, joka ensin oli valkealla lakanalla peitetty, pantiin suuri, noin kolme korttelia leveä ja monilla esineillä kuten juomalasilla, pikarilla, sormustimella ja erisuuruisilla avaimen päillä ristiin tai ympyrään »ruusattu» kaakku. Sen alle oli jaloiksi pantu kolme teevadin levyistä pientä »pullaa». Päällä oli toinen samanlainen, vaikka hiukan pienempi kaakku ja sen päällä [s. 180]vielä kolmas suurehko kaakku sekä vihdoin ohra- ja ruisjauhoista tehty rieska ja juusto. Kolmen suuren kaakun päällä oli joskus vielä yksi tai kaksikin tavallista kaakkua. Ylinnä koko laitoksen päällä paloi sitten kynttilä jalassaan. Alimmaisen kaakun ympäri ja nojallaan sitä vastaan oli toisia kaakkuja ja rieskoja. Kaikki joulukaakut oli lehmän tai sian »lepällä» (verellä) voideltu. Tarkoitusta ei kertojani tiennyt. Lisäksi oli pöydällä voikuppi, sian-, lehmän- ja lampaanjalka. Vehnästä ei ollut. Olutta oli kaksikorvaisessa noin kannun vetoisessa puukannussa, viinaa pullossa. Olutta juotiin kannusta, viinaa pullon vieressä olevasta pikarista. Astioina oli puulautaset, veitsiä ei ollut. Näin valmiiksi laitettu oli pöytä sitten yhtämittaa suurimman osan joulua. Muuna ruokana näitten lisäksi oli aattoiltana potaattiruokaa, jossa oli sianlihaa seassa, tai sitten kauraryynivelliä, jos oli maitoa. Illallisen jälkeen kokoonnuttiin takkavalkean ympäri. Kun ensimäinen tervaskanto, joka oli niin suuri kuin mies jaksoi nostaa, alkoi loppua, lisättiin siihen aina uusia ja niin sen ääressä lukien ja laulaen valvottiin iltaa ja yötä.

Illallispöydässä ollessa saattoi ennustella tulevaisia tapahtumia. Toisten syödessä meni joku ulkoa katsomaan ikkunasta sisään ja jos ken silloin pöydässä olevista näytti päättömältä, niin se kuoli vielä sinä vuonna. Mutta sen, joka meni katsomaan, täytyi jo päivällä sitä varten tehdä taikoja, joista kertojani ei muistanut muuta, kuin että hänen tuli olla syömättä koko aattopäivän.

Mutta joulua oli muuallakin, ei vain perheen valoisassa tuvassa. Eläintenkin täytyi saada tuntea suuren juhlan olevan. Vaikka ei koskaan ennen olisi ollut varaa, niin ainakin jouluna, aattoiltana ja joulupäivänä tuli lehmien saada heiniä. Moni mummo heiniä heittäessään sen hellällä mielellä ilmaisikin sanoessaan: »nyt on joulu lehmäsein!» Hevoset taasen saivat kauroihinsa vähän viinaa ja olutta.

On hyvä tilaisuus nyt pistäytyä uudelleen tupaan ja katsella, mitä muita koristuksia ja laitoksia oli joulua vastaanottamassa, paitsi olkia ja tuvan pärevuorausta. Turhaan etsii nähdäkseen joulukuusta, joka nyt on välttämätön joulunmerkki, turhaan myös odottaa joulupukkia, joka nykyään alkaa jo köyhimpäänkin mökkiin poikkeilla. Mutta sen sijaan oli katosta joulukaakkujen yläpuolella riippumassa oljista taitavasti tehty monimutkainen himmeli. Sen tarkempi selittäminen on tässä mahdoton. Himmeliin oli usein vielä pantu riippumaan oljista tehtyjä sormusketjuja ja sen kulmiin tähkäpäistä sidottuja »typsyjä», paperikoristeita y. m. Himmeli oli niin huomattava joulukoristus, että joulun aikana käytiin naapuritaloissakin katsomassa, missä oli »korein» himmeli. Se tehtiin joka mökissäkin.

[s. 181]Tuvassa olevista ovat toiset jo vetäytyneet nukkumaan, mutta toiset vielä valvovat. Pian alkaa aikaisena aamuyönä ulkoa kuulua joulukirkkoon kiiruhtavain hevosten kulkuset. Nopeaan silloin tervaslyhdyn tekijä vie lyhtynsä pihalle, pystyttää sen sinne ja sytyttää palamaan. Toiset asettavat joka ikkunaan ja ainakin niihin, jotka näkyvät tielle, pari kynttilää palamaan. Ja ohi kiitävä kirkkomies tuntee tulien ystävällisen valon liekehtiessä tavallista suurempaa lämpöä kanssaihmisiään kohtaan.

Taas tervehtää takkavalkea iloisella loimollaan sieltä täältä pirttiä heräilevän väen jouluaamuna. Aamiaisruoaksi pannaan nyt kuivatut juustot takkavalkean eteen; siinä ne sulavat, lämpiävät ja pehmiävät syötäväksi. Juustot olivatkin erikoisesti joulupäiväruokaa, niitä ei annettu aattoiltana. — Toiset ovat menneet kirkkoon, johon he ovat ottaneet mukaansa kotitekoisia kynttilöitä asettaakseen ne kirkon penkkiin kirjan kohdalle palamaan. Muuten tänä päivänä vallitsee vielä vakavuus mielet; kotona tulee pysyä, kylään ei sovi mennä.

Tapanin aamuna lämmitettiin takkavalkean ääressä rasvaiset sianmakkarat, joitten syöntiaika silloin oli. Toiset ovat taas menneet kirkkoon ja sieltä palatessaan ajavat kilpaa kotia. Jos kenen reki tiellä kaatui, niin toiset huusivat: »kappa kauroja hevoselle!», vaikka niitä ei sitten annettukaan. — Tapaninpäivästä alkaa joulun iloisempi puoli, joka selvimmin näkyy Tapaninajossa. Siitä ei kertojani kuitenkaan tiennyt muuta kuin että oli tapana ajaa 2-vuotisella ori- tai tammavarsalla. Tästä päivästä lähtien nuoret saavat mennä kylään toistensa luo leikkimään.

Hiljaisesti pienissä arkiaskareissa kuluivat sitten joulun »välipyhät» kunnes tuli uuden vuoden aatto. Se ei kuitenkaan enää vedä vertoja jouluaatolle, vaikka se koettikin kohottaa joulutunnelmaa. Illallisruokana oli nyt tavallisesti samaa kuin jouluaattonakin. Tällöin oli myös tapana koettaa katsoa hiukan tulevaisuuteenkin, nähdä mitä uusi vuosi kunkin osalle tuo. Siksi valettiin tinaa ja sen jähmettymisestä veteen kaadettaissa koetettiin arvella tulevaa kohtaloa.

Nuutinpäivä vastaa tavallaan Tapania, sillä sekin on leikin ja pienten vallattomuuksien päivä. Ajettiin näet Nuuttia. Joku talon poika tai renki otti hevosen ja reen ja lähti kylälle ajelemaan; matkalla otettiin mukaan kaikki kylän miehet, jotka tahtoivat tulla. Toiset olivat reessä, toiset kävelivät jälessä, sillä hiljakseen ajettiin. Yhdellä ajajista, »Nuutilla», oli yllään nurin käännetyt turkit ja olkia oli sidottu käsivarsiin, ruumiin ympäri ja lakkiin. Kasvojen edessä hänellä oli naamariksi noettu tuohilappu ja kädessä kylpyvihta. Kulkiessaan he poikkeilivat taloihin ja Nuutti tuli aina ensimäisenä sisään, sitten toiset jälessä. Nuutti lakaisi vihdallaan olet kuopan [s. 182]kannen päältä merkiksi, että sieltä toivottiin olutta. Myöskin viinaa he tahtoivat ja sitä saadakseen lauloivat:

Nuutin tallaa, Nuutin tallaa,
ei Nuutti muuta pyydä
kun oluttuopposen ja viinaryyppösen
tammisesta tynnyristä
koivusen tapin takaa.

Jos saivat, niin lauloivat:

Kiitos olkoon isännälle,
toinen kiitos emännälle!

Mutta jos eivät saaneet, niin sanoivat jotain pahaa ja pois mennessään Nuutti nokesi oven ulkopuolelta. Saaliinsa he panivat reessä olevaan oluttynnyriin ja viina-ankkuriin. Sitten he kokoontuivat johonkin saunaan tai muualle juomaan tavaroitaan.

Joulun katsottiin alkavan ensimäisestä adventista ja kestävän Kynttilänpäivään asti. Siksi muutamin paikoin (Iitissä) paloikin ennen joka pyhä tällä ajalla kynttilät kirkossa. Kynttilänpäiväksi tuli säästää osa jouluoluesta. Silloin myöskin syötiin joku niistä kolmesta suuresta joulukaakusta, jotka olivat pöydällä. Toinen kaakku syötiin laskiaisena ja kolmas, tavallisesti suurin, alimmainen, »toukokaakku» silloin kun toukoa alettiin tehdä. Joulujuustoa, joka oli kaakkujen päällä, ei saanut syödä ennenkuin joulu oli loppunut.

Huolettomana oli joulu kulunut sekä lapsista, jotka oljilla olivat leikkiä lyöneet että vanhemmista, joista niistäkin moni oli lattialla loikoillen ja joulutavaroita nauttien suuren osan juhlaa »oljennellut». Vanhat sanoivatkin: »Tuomas tokkeroi, kurpista Nuuttii niinku yksiki päivä joulua», s. o. joulu on niin kuin se olisi vain yksi yhtämittainen päivä.

F. A. H.

Lähde: F. A. Hästesko: Joulunvietosta Orimattilassa puolivuosisataa sitten. Kotiseutu, 1910, nro 12–13, s. 177–182. Kansalliskirjasto.


  1. Aikomukseni oli antaa yleiskuva Kotiseudulle saapuneista joulunviettoa koskevista muistiinpanoista, mutta se kävi lopulta kuitenkin mahdottomaksi, koska aineisto sellaiseen oli kovin epätäydellinen, tiedonannot keskenään usein ristiriitaiset ja esittivät selvästi oloja aivan eri ajoilta. — Tässä seuraava kuvaus koskee aikaa noin 50 vuotta sitten ja oloja köyhänlaisessa syrjäkylän talonpoikaiskodissa Orimattilassa.