Joulutontun revolveri
| Joulutontun revolveri. Suomennos. Kirjoittanut anonyymi |
Varas oli jouluaatto-päivän illalla murtaunut erään säätyläisperheen asuntoon. Hänellä oli salalyhty mukanansa, sen valossa etsi se pöydiltä ja piironkien päältä arvollisia koristeita ja muita pikkukaluja.
”Kyllä minä sinun tunnen”, huusi raikas lapsen ääni huoneen yhdestä kulmasta.
Naamioittu varas säikähtyi niin että oli pudottamaisillaan lyhtynsä, mutta rosvon vaisti on nopsa; se sai hänen hätäisesti virittämään revolverinsa ja kääntämään lyhtynsä huoneen sitä puolta kohti, mistä ääni tuli.
Seinälle muodostui valokehä kuten kerrassaan siihen loihdittu ja sen kehän keskelle kuva, kauniimpi kuin kenenkään taiteilijan tekemä. Se kuva oli pienen, 6 tai 7 vuoden ikäisen tytön, joka istui vuoteellansa. Valo häikäsi lapsen silmiä, mutta ne säihkyivät ilosta. Pitkiä kellertäviä hiuskutria valui hänen hartioillensa ja valkoselle yöpuvullensa.
Varkaan revolveria pitelevä käsi vaipui alas. ”Vai tunnet sinä minun?” sanoi hän.
”Tunnenpa kyllä; olethan sinä joulutonttu. Äiti sanoo tontun kunakin jouluna tulevan panemaan kauniita lahjoja hyväin lasten sukkiin. *) Menneenä jouluna koetin minä valvoa koko yön, mutta sitä en jaksanut. Luulen nytkin nukkuneeni silloin kuin sinä tulit, mutta heräsinkin aikanansa, eikö niin?”
Siihen puheesen näytti varkaan olevan vaikea vastata.
”Tulitko savutorven lävitse vai miten? Käännä poispäin kynttilä, jotta voin sinun nähdä, sen valo häikäisee silmiäni. Sellaista kynttilää en ole milloinkaan nähnyt. En luullut sinun kynttilää tarvitsevan. Onko sinulla se aina mukanasi?”
”On – melkeinkin. Mutta nyt pitää sinun taaskin ruveta nukkumaan.”
”Enpä suinkaan. Sinun pitää näyttää ne lahjat, mitkä annat minulle. Tiedätkö että minä eilen olin paha? Mutta niin olin vain yhden kerran; jälkeenpäin olin hyvin kiltti. Äiti sanoo, että jos yhä vast’edes olen kiltti, niin sen yhden kerran sinä unohdat. Etköhän olekin sitä unohtanut?”
”Olen; se on vallan muististani poissa! Missä on isäsi ja äitisi?”
”Vai et sitä tiedä. He ovat Hammondilla joulukestissä. Minäkin olisin sinne päässyt, mutta äiti pelkäsi minun nukkuvan. Hän sanoo minun herättyäni olevan niin kirri.”
”Mutta et vain nyt olekaan pahalla mielellä.”
”En; kun olen oikein hereillä, en ole semmoinen, mutta vähä sitä ennen.”
”Oletko sinä jätetty ihan yksin?”
”Ei; Sofian piti olla täällä minun luonani, mutta hän on kai mennyt kyökkiin. Kyllä hän hyvin suuttuu kun saa kuulla sinun täällä käyneen. Hänkin ripustaa sukkansa; panetko siihenkin jotain?”
”En. Hän ei saa mitään sentähden että hän sinun jätti.”
”Pane sinä hänellekin jotain, muuten pahoitat hänen mielensä. Siitä rangaistukseksi että hän meni pois, saat muitten lahjain joukkoon panna perunan. Kääri se hyvin moneen paperiin, niin että hän saa niitä kiskoa kauan ennenkuin hän sen saa. Etkö kääntäisi kynttilää niin, että minä näkisin sinun?”
”En minä ole kaunis katsella, mutta kynttilän käännän niin, ettei se sinun silmiäsi häikäise. Kas noin!”
”Jo nyt vähäsen näenkin sinun. Mutta sinulla ei olekaan pitkä valkonen parta, ja missä on punanen lakkisi, ja mitä on sinun kasvoillasi. Ethän sinä ole ensinkään minun kuvakirjani joulutontun muotoinen. Minä rupeen sinua pelkäämään.”
”Älä pelkää, pikku-ystäväni. Sinulle ei kukaan tee pahaa. Nyt riisun sen pois.”
”Saako sen riisutuksi? Mitä varten sitä pidätkään? Jopa tiedän. Sentähden ettei savutorven noki pääse silmiisi.”
”Ihan sentähden. Minullakin oli pieni kiltti tyttö, semmoinen kuin sinä, mutta siitä on nyt paljon aikaa. Ehkäpä – jos hän olisi elänyt – no etkö nyt jo tahdo nukkua?”
”En minä milloinkaan tietänyt, että joulutontuillakin on pieniä tyttöjä. Senkötähden sinä meille lahjoja tuot?”
”Niinpä kyllä. Sentähden se on. Mutta nyt sinun pitää koettaa nukkua, niin olet kiltti. Minun täytyy nyt taas savutorveen mennä.”
”Mutta sinun pitää näyttää sen, minkä minulle toit, muuten minun ei tule uni. Etköhän samalla saisi antaakin se minulle? Muuten minun vain tekee mieleni mennä tiedustelemaan sukkaa, mutta kun sinä viet kynttiläsi pois, tulee pimeä enkä minä uskalla nousta, vaikka kyllä tekee mieleni, ja sitte rupeen minä itkemään.”
”Älä itke, etkä peljätäkään tarvitse. Tässä on sinun joululahjasi.”
Ja varas näytti revolveria, josta hän purkasi patroonat. Sitä pidellessä kiilteli revolverin kirkas piippu.
”Se on hyvin kaunis kalu. Mitä sillä tehdään?”
”Kyllä isäsi sen sinulle selittää. Sano hänelle, ettei joulutonttu luule sitä enää milloinkaan tarvitsevansa – ehkäpä ei milloinkaan. Ei hän vallan varmasti lupaa. Muistatko sanoa sen?”
”Kyllä muistan. Etkö anna minulle suudelmaa hyvä-yöksi?”
”En, en; ehkäpä tulevana jouluna. Sano isällesi sekin. Ja nyt, hyvää yötä. Vedä peite hyvin päällesi. – Noin! Hyvää yötä.”
Posterin herran ja rouvan kotiin tullessa istui Sofia totisena lapsen sängyn vieressä.
”Ei se kyyhkyläinen ole koko aikana liikahtanutkaan”, sanoi palvelustyttö ja sai kiitoksia huolellisuudestansa. Äiti kohotti nukkuvaa lastansa, antaaksensa sille suudelman hyvä-yöksi, mutta päästikin sen äkkiä pielukselle takaisin.
”Jumala nähköön”, huudahti äiti, ”mistähän on tyttö saanut tuon kalun, isä?”
”Ihme ja kumma! Se on minun – ei, se on outo – mistä – kenen –?”
”Isä, se on minun”, sanoi Elsa unisena. ”Sen toi joulutonttu. Sofi oli kyökissä ja tonttu tuli alas savutorvesta. Ja tiedätkö, isä, sillä oli noen varjoksi peite kasvoillansa, eikä ollut ensinkään kuvainsa muotoinen – kas tuossahan sen naamapeite onkin lattialla.”
Herra Poster otti varkaan naamarin käteensä ja päästeli muutamia kiukkuisia sanoja, mutta heti kohta saikin hän toista tekemistä – rauhoittaa vaimoansa, jolle peljästyksestä tuli peljättävä itkukohtaus.
Kuukauden aika tämän tapauksen jälkeen sanoi yksi Poster herran konttori-apulaisista, että muuan epäiltävän näköinen mies hartaasti tahtoi puhutella itseä isäntää eikä hän sano asiaansa kenellekään muulle.
Mies laskettiin herran puheille. Hän oli todellakin riutuneen, rappiolle joutuneen muotoinen, mutta hän näytti olevan heikko ja huono, vaan ei pahantekijä.
”Te tahdoitte minua puhutella?”
”Minä tarvitsisin saada työtä.”
”Ei teidän sen asian vuoksi olisi ollut tarvis puhutella minua itseä – minun aikani on ahdas. Kysykää konttorissa, josko tätä nykyä tarvitaan apumiestä.”
”Koko kuukauden ajan olen minä hakenut jotakin työtä tai tointa, mutta ei kukaan tahdo ryhtyä minun kanssani tekemisiin.”
”Minun on sitä vaikeampi ymmärtää, minkätähden te tulette tarjoumaan juuri minulle.”
”Sentähden että minulla on puolustus, mutta se ei auta muitten, kuin yksin teidän luonanne.”
”Keneltä on teidän puolustuksenne ja kuka teidän puolustajanne?”
”Teidän oma tyttärenne.”
”Nyt lausutte joutavia! Minulla on vain yksi ainoa tytär ja se vielä lapsi.”
”Ettehän te häntä siitä syystä vähemmin rakasta, että hän vain lapsi on?”
”Enpä suinkaan; mutta mitä tulee teidän siihen?”
Mies astui pulpetin luokse, laski kätensä sen päälle ja sanoi:
”Herra Poster, minä tarvitsen rehellistä työtä tai muuten – antakaatte tyttärenne joululahja takaisin.”
Äänähtäen kimmahti Poster tuoliltansa ja tuokion ajan katselivat molemmat miehet terävästi toinen toistansa.
Sitte sanoi Poster:
”Minä hankin teille rehellistä työtä!”
*) Tarkoittaa Englannissa ja Tanskassakin yleistä tapaa, että jouluaatto-iltana ennenkuin maata mennään ripustetaan naulalle sukka, mihin sitten omaiset ja ystävät panevat joululahjojaan.
Lähde: Turun Kuva-Lehti 21.12.1890.