Juhana Vilhelm Snellman
| Juhana Vilhelm Snellman. (Luettu Oulun Suomalaisen Klubin viettämässä Snellmanin-juhlassa Toukokuun 12 p. 1881) Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- I.
- Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,
- Kun uuden ajan henki puhalsi yli maan.
- Nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
- Ol’ outoa niin kaikki silmissä heräävän.
- Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
- Nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,
- Nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
- Niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.
- Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään
- Maan ryösti hältä, kalpa ja risti kädessään.
- Hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin
- Ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.
- Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
- Ja yhä Suomi sortui poluilta isien,
- Ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,
- Ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.
- Ja yhä Suomen peittää verinen vainon-yö,
- Ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö;
- Sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:
- Heit’ unissansa Suomi se surren vaikertaa.
- Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,
- Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo.
- Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,
- Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.
- Ja äänet hälle kuiskaa: ”jo kuole kurja pois!
- Mit’ tehtävätä täällä sinulla enää ois?
- Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas:
- Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas.”
- Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,
- Mut turhaan elon-voimaa hän etsii unistaan.
- Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa,
- Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.
- Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas:
- Tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas.
- Sen minkä hämärästi tuns’ Suomi rinnassaan,
- Sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:
- ”Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:
- Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.
- Nuo öiset sumut vieraat ne poista mielestäs
- Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.”
- ”Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo:
- Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo.
- Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas,
- Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas.”
- Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo.
- Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo.
- Ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:
- Sen haudan partahalta vei elon-taisteluun.
- Näin Snellman kansans nosti, sen taisteluhun vei:
- Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei;
- Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,
- Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.
- Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen,
- Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten:
- Ei Wäinön kansa kuollut, eik’ ota kuollakseen,
- Mut uuden ajan itse se luopi itselleen
- II.
- Me kansa Suomen aamukoin,
- Sen toiveiden, sen taisteloin
- Ens innostuksen kansa!
- Miks mieliämme lämmittää
- Niin ihanasti päivä tää?
- Mi taika mukanansa?
- Nyt juhlanhetki meillä on,
- Mi tyynti, saatti lepohon
- Jo taisteloinkin vimman.
- Ne mielt’ ei häiritä nyt saa:
- Nyt juhlaa viettää Suomenmaa
- Poikansa parahimman.
- Kuin moni, mielin uljahin,
- Riens eestä valon rivihin,
- Löi iskun, – eikä harhaan!
- Mut kaatui, eikä nähnytkään,
- Mi seuraus ol’ iskun tään,
- Mi he’elmä työnsä parhaan.
- Soi toisin onni hänellen,
- Jolleka Suomi riemuiten
- Nyt kantaa kiitoksensa.
- Työns’ hedelmän hän näkee jo:
- Työn suuren suuri palkkio
- Näin tuli osaksensa.
- Kun jouten toiset haaveksi,
- Niin taistoon silloin uskalsi
- Hän maansa eestä armaan.
- Ei nähty hänen taantuvan,
- Vaikk’ usein työtäns uhkaavan
- Hän näki hallan harmaan.
- Nyt illall’ iän taistelun
- Hän näkee kauan kaivatun
- Jo voiton rusoituksen,
- Ja palkaks töiden suurien
- Nyt kuulee kansans’ sydämen
- Hartaimman siunauksen.
- Ja kiitollisin sydämin,
- Näin kielin sadoin tuhansin
- Nyt vannoo Suomen kansa:
- Ei tekos kuole konsanaan,
- Sen suojaa kansa Suomenmaan
- Armainna aarteenansa.
- Ei enää uhka myrskyjen,
- Ei houkutuskaan kultainen
- Kansaasi harhaan vietä;
- Mut aina, vakain askelin,
- Se mielin horjumattomin
- Käy viittaamatas tietä
- III.
- Jo valostaapi päivä Suomenmaata,
- Ja hälvennyt on Suomen kansan yö;
- Ei lepoa tää aika meille saata:
- Nyt alkaa Suomen kansan päivätyö.
- Tuo työ se voimiamme kysyykin:
- Se vaatii hien, ehkä verenkin.
- Ei suurta perineet me isiltämme:
- Sen suurempi nyt onpi tehtävämme.
- Mut töissä, taisteluissa johtajamme
- Ain’ olkoon puhdas lempi isäinmaan.
- Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme,
- Sielt’ levitköhön yli kaiken maan.
- Ken esteit’ eteen Suomen onnen luo,
- Sen poroks polttakohon tuli tuo;
- Se olkoon kammo kansan sortajille
- Ja tuokoon turman maansa petturille.
- Mut lempeänä päivän tulen lailla
- Se kansan vainiolle paahtakoon
- Ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla
- Se rehevinä ilmoin nostakoon.
- Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,
- Ain’ yltyköhön liekki tulen tään,
- Niin yö ei enää kansaamme voi niellä,
- Mut voittain edistyy se valon tiellä.
- Ja kerran Suomi onnens suureks luopi,
- Sen maine lentää yli maailmain;
- Sen kieli sulo sanans silloin suopi
- Aatteille neroin suurten, mahtavain.
- Miss’ eestä valon silloin taistellaan,
- Myös Wäinön kansaa siellä mainitaan.
- Se valon maille avaroille antaa:
- Työ Snellman’in näin hedelmiä kantaa.
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.