Juhannus Karjalassa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Juhannus Karjalassa.

Kirjoittanut Olli Wuorinen


Siivottu on tupanen,
Hausk’ on se ja hupanen,
Tuoreet lehdet laattialle,
Penkille ja niiden alle
Levitetty on,
Milläpä nyt pyllyileepi,
Myllyileepi,
Lapsi huoleton.
Vaikk’ei olekaan nyt lauantai,
Huomenna on sentään pyhä kai,
Koska perhe saunast’ tultuansa
Loisteleepi valko-paidoillansa;
Myöskin äsken kaukaa tuuli tiedon toi
Juhlasta, kun ilta-kello soi.
Mikä juhla? – Senpä ihan
Varmaan virkkavat nuo pihan
Kaunistukset, metsän tytöt nuoret,
Koivut tuoreet.
Päivä-kulta, radan pitkän juostuaan,
Luotehesen väistyy vitkaan hidastellen,
Ikään kuin ei mailleen mennä raahdiskaan,
Katselis vaan pohjolata ihastellen;
Sulo kasvonsa nyt punastuu,
Kun hän vuorten taaksi laskeuu. –
Emäntäpä käypi pöytään
Kantamaan
Parahinta mitä löytää
Aitastaan:
Munavoita,
Piirakoita,
Myöskään eivät
Pyhäleivät
Eikä maitokulta puutu,
Sitten kelpo keittokalat,
Nehän vast’ on herkkupalat,
Suu ei suinkaan niihin suutu!
Perhe iltaisen on syönyt,
Levoll’ ei tok’ kenkään käy;
Kello kymmenen on lyönyt,
Yöt’ ei kuulu eikä näy.
Sydäntä jos ompi kellä
Suloisuutta nauttimaan,
Varmaan viel’ on liikkehellä,
Väsymyst’ ei muistakaan.
Kiire, kas, on tullut kyllä
Koko kylän väellen:
Nuoret, puhdas puku yllä,
Rientää kokkomäellen;
Yks ja toinen ikämies
Peräst’ astuu tupakoiden,
Muistutellen kukaties,
Miten hekin lailla noiden
”Hupakoiden”
Muinoin kukkulalle riens,
Vaan nyt alkaa
Vuodet jäykistellä jalkaa.
Mäellä nyt katsellaan
Ensin tokko
Missä muiden kokko
Lyö jo leimuaan.
Kas, nyt pojat tulen virittävät,
Hirmu elementti ryhtyy
Raivokkaasti syömähän!
Tyttöset ne laulaa lirittävät,
Käsitysten nuoret yhtyy
Leikkiä nyt lyömähän!
Kun jo tervakset ja havut
Räiskyy parhaillaan,
Pilvilöinä mustat savut
Pääsee leijumaan,
Punaisna kuin keitto-ravut
Kaikk’ on toimessaan –
Pyssy paukahtaa!
Järkähtääpi maa!
Naiset aikahtaa!
Vuoret raikahtaa!
Pensaan taakse peittynyttä
Huomattu ei ollenkaan;
Sieltä nousee Matti-kyttä,
Leikkihin se temmaistaan.
Hilpeätä elämää
Vilskuu yössä rauhaisessa,
Vallatonta rähinää
Tok’ ei kuulu seuruessa.
Likellä ja etähällä
Kokkotulet leimuilee, –
Milloin sydän riemuitsee,
Joll’ ei ajalla juur tällä?
Puut jo hiiltyy, väheneepi
Liekki verraton;
Puoli-yökin läheneepi,
Rastas vaiti on;
Vanhat, keski-ikäisetki
Muistaa, ett’ on lähdönhetki
Mennä unta ottamaan, –
Nuoret tuot’ ei muistakaan.
Vähittäin myös tyttöin mielet
Vaipuu lemmen unelmiin,
Laulele ei enää kielet,
Aikoihinpa tuleviin
Silmättävä ois,
Jos vaan suinkin vois!
Vahingoita ei se ketään,
Keinoilla kun lävistetään
Salaisuuden seiniä:
Siis nyt sara-heiniä
Rinteheltä katkaistaan,
Solmiskellaan niiden päitä –
Selvällehen ratkaistaan,
Ken saa kohta viettää häitä!
Vielä monet muutkin temput,
Itsekseen,
Laativat nuo tyttö-hemput
Lystikseen.
Pojat, silmäellen heitä,
Kohentavat kekäleitä,
Päästelevät kilvan noita
Kokkasanan vekamoita,
Jotka kirpoo Karjalaisen suusta,
Niinkuin kypset hedelmäiset puusta.
Riemust’ ah kuin pojan silmä välkähtää,
Tyttö hänen puheelleen kun hymyää!
Rastas on jo kotvan aikaa
Laskenunna lauluaan,
Käen kukunnoita kaikaa
Kaikkialla vaan;
Alkaapa myös rintehellä
Leppäkerttu liritellä;
Jopa kuhankeittäjäki
Havahtuu:
Nytpä vasta nuori väki
Kukkulalta palauu!
Kas! jo koillisesta tuolta,
Lehtovaaran takapuolta,
Loistaa silmä auringon;
Hänpä sätehillään noille
Ruohon kastepisaroille
Suopi aamu-suutelon. –
Pitäs hiukan uinahtaa,
Ett’ei kirkoss’ uni saa
Silmiäni kiini painaa;
Siispä riennän tupaseen,
Tuohon hauskaan, hupaseen, –
Unetar, oi lepo lainaa!


Lähde: Wuorinen, Olli 1875: Sepitelmiä: runon-kokeita. Jyväskylä.