Juhlaruno (1890)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Juhlaruno
lausuttu Tampereen Työväenyhdistyksen talon vihkiäisjuhlassa Syyskuun 21 p. 1890.
Kirjoittanut anonyymi


Oi, ihmislapsi, kurja
sun lienee kohtalos,
työstäsi parhaimmasta
niin pieni palkintos, –
kun pantiin ohdakkeita
maa sulle kasvamaan,
hiessä otsan siitä
leipäs ottamaan.
Ja jäikö elos tielle
tähtöstä yhtäkään
sun huoltes synkkiin öihin
valoa virittään,
kun paratiisin portit
ne sulta suljettiin,
raskaana hartioilla
työn taakka laskettiin?
Kun ies yhä painaa
sun mieltäs maahan vaan,
jaksatko katsettasi
kohottaa laisinkaan?
Tää päivä tähän vastaa,
näin kuuluu vastaus:
työ, työ se ihmislasten
on suurin siunaus!
Jaksatko katsettasi
kohottaa laisinkaan? –
Tää kansantalo meille
näin käypi vastaamaan:
– ei tyydy ihmishenki
maan multiin yksistään,
kun luotiin jalompihin
se määriin pyrkimään.
Ja kuulkaa, kuinka meille
nää seinät saarnaavat:
pois velttous ja vilppi
ja turhat toiminnat!
Kas, tosi työ ja tarmo
ja hengen valistus,
ne ovat kansain suurin
ja parhain kaunistus!
Ja näiden seinäin suojaan
me käymme oppimaan
kotoisen lämmön lahjaa
riemuiten nauttimaan.
Kentiesi työnkin taakkaa
keventää täällä vois,
ja virvoituksen lähteet
varalle mielten ois.
Jos Korkein sitten siunaa
nää riennot vakaimmat
ja vaivan vainiosta
suo sadot runsahat,
oi, ehkä meistä silloin
työkansa kasvaa sais,
ni tuntein tehtävänsä
elohon uskaltais!


Lähde: Tampereen Sanomat 24.9.1890.