Juhlaruno (1890)
| Juhlaruno lausuttu Tampereen Työväenyhdistyksen talon vihkiäisjuhlassa Syyskuun 21 p. 1890. Kirjoittanut anonyymi |
- Oi, ihmislapsi, kurja
- sun lienee kohtalos,
- työstäsi parhaimmasta
- niin pieni palkintos, –
- kun pantiin ohdakkeita
- maa sulle kasvamaan,
- hiessä otsan siitä
- sä leipäs ottamaan.
- Ja jäikö elos tielle
- tähtöstä yhtäkään
- sun huoltes synkkiin öihin
- valoa virittään,
- kun paratiisin portit
- ne sulta suljettiin,
- raskaana hartioilla
- työn taakka laskettiin?
- Kun ies yhä painaa
- sun mieltäs maahan vaan,
- jaksatko katsettasi
- kohottaa laisinkaan?
- – Tää päivä tähän vastaa,
- näin kuuluu vastaus:
- työ, työ se ihmislasten
- on suurin siunaus!
- Jaksatko katsettasi
- kohottaa laisinkaan? –
- Tää kansantalo meille
- näin käypi vastaamaan:
- – ei tyydy ihmishenki
- maan multiin yksistään,
- kun luotiin jalompihin
- se määriin pyrkimään.
- Ja kuulkaa, kuinka meille
- nää seinät saarnaavat:
- pois velttous ja vilppi
- ja turhat toiminnat!
- Kas, tosi työ ja tarmo
- ja hengen valistus,
- ne ovat kansain suurin
- ja parhain kaunistus!
- Ja näiden seinäin suojaan
- me käymme oppimaan
- kotoisen lämmön lahjaa
- riemuiten nauttimaan.
- Kentiesi työnkin taakkaa
- keventää täällä vois,
- ja virvoituksen lähteet
- varalle mielten ois.
- Jos Korkein sitten siunaa
- nää riennot vakaimmat
- ja vaivan vainiosta
- suo sadot runsahat,
- oi, ehkä meistä silloin
- työkansa kasvaa sais,
- ni tuntein tehtävänsä
- elohon uskaltais!
Lähde: Tampereen Sanomat 24.9.1890.