Juhlaruno (Alpi)
Ulkoasu
Juhlaruno. Satakunnan soitto- ja laulujuhlassa 17 ja 18 p. kesäk. 1904. Kirjoittanut Eero Alpi |
- Aamu nousee. Öiset sumupilvet
- Ilman avaruuksiin kauvas kulkee;
- Siniauterehen helmaan herää
- Kilvan kisaalyöden lähtein laineet;
- Ulkoulapoiden suukot sulkee
- Saarten rannat kukkashuulillensa;
- Kimallellen kiiltää kastehelmet
- Kumpuin kukilla ja lehvilöillä;
- Aurinkokin astuu vuorten takaa
- Juhlallisna, kirkaskiehtoisena,
- Luoden säteitänsä säihkyviä
- Maalle, unestansa heränneelle,
- Veelle, kehdostansa kerjenneelle;
- Kuuluu kuusikoista kuiske tuulen:
- Ahavaisen kempi kevätlapsi,
- Kesäpaisteen kulta kummityttö
- Siellä hyrää huomensointujansa,
- Henkii, kulkee kukkaiskumpuin yli,
- Yli vetten, varjoisien vaarain.
- Yhtyy vienoon virteen tuhat suuta:
- Laululinnut, äsken etelästä
- Pohjan palomaille ennättäneet,
- Hurmarinnoin, suloin helkkykielin,
- Untuvuoteiltansa heränneinä,
- Aamuserenaadiansa soittaa
- Luonnolle, mi kevätpäivään nousee.
- Syvimmässä metsän siimeksessä,
- Alla huojuvien honkapuiden,
- Kuusten kupehella herää impi,
- Valkotukkainen ja ruusuhuuli,
- Hämeen maiden maire valtijatar,
- Hämetär, ja nousee sammalilta.
- Rientää partahalle läikkylähteen,
- Peilaellen pellavansa sukii,
- Hymyääpi kevätkukkasille,
- Lausuu tervehdykset tuulellekin,
- Kukahtelee kilpaa käen kanssa,
- Kilvan kukkain kera karkeloipi. –
- Tuuli poveansa hyväilevi,
- Koivunlehdet leikkii kutriloilla.
- Kulkee Hämetär se kankaat halki,
- Halki Hämeen jylhät kuusimetsät,
- Soutaa joet, kiertää saarten sarjat,
- Salmet nousee, vierii virtaa pitkin,
- Saapuu Hälläpyörän partahalle.
- Kumartuuhe alas Hämeen neito,
- Vaimi valkotukka kuohuin katsoo,
- Kuuntelee ja tuntee ihmetystä.
- On kuin vaahdot vaienneina kulkis,
- On kuin kuohut hiljempänä kuohuis,
- On kuin pyörteet pyöris innotoinna.
- Ei, vaan ei, kas Hämetär jo nousee,
- Nousee pelokkaana, sydän sykkää,
- Ihmetyksin nousee poven pohjus.
- Mi se ääni, joka kaukaa kuuluu,
- Aaltoo, helkkyy, väliin värähtääpi,
- Mi se sointu, jota kankaat kaikuu,
- Jota vaieten nyt kuulee linnut? –
- Hiljaa! Heikkenee ja heltyy tuuli,
- Rannoillensa raukee raukat laineet.
- Se on ääntä, säveltä se vasta,
- Kaunoisinta sointuin soutamista,
- Siin’ on hely niinkuin harpun kulta,
- Sävy niinkuin tumman surulaulun;
- Väliin vieno on kuin virren soitto,
- Väliin väsyneenä kuohahtaapi.
- Näin sen katkenneiset sanat kaikuu
- ”Länteen päivä painuu,
- – – – – – – –
- – – – – – – –
- – – – – – – –
- Kylmä on yön henki,
- Kansa värjyy; –
- Ääni äityisempi
- Öinen ärjyy.
- Yhä sumee sumu
- Päälle viertää; –
- Tuskaisempi humu
- Kansaa kiertää.
- Herra, pelastusta,
- Kansa huolee!
- Turhaa rukousta, –
- Toivo kuolee”.
- Rajusti lyö sydän Hämeen neidon,
- Hiljaa poskipäille kyynel kiertää
- Valioisen luonnon valvattimen.
- Aavistus se ahtaa angervoista,
- Sävelsoinnut nuo kun kuulla saapi.
- ”Kansani se on!” niin huutaa neito,
- – Ääni värähtää ja silmät vettyy –
- ”Kansani se on!” niin toistaa koito,
- ”Kauno kansani, voi, Hämeen kansa!
- Sen on ääni, joka kaukaa kaikuu,
- Sen on laulu, joka lainehtivi!
- Kansani, niin kallis, kallis mulle,
- Se nyt suruansa soittelevi!
- Mi se on, ja kuin sen käynyt lienee,
- Ken on kansalleni surun saanut,
- Ken on tuskat kalleimmalle tuonut?
- Kevätlaineet Hämeen sinivetten,
- Laskeukaa auvoin aaltoomasta!
- Kukkasniityt Hämeen kultamailla,
- Lakastukaa, kuihtukaa ja kuolkaa!
- Aamutuuli, hengi hetken enää,
- Kulje pois ja kuole kaukomailla!
- Kuusikummut, elkäät viherröitkö,
- Latvat laskekaatte maata kohden!
- Pikkulinnut, kullat helkkykielet,
- Laatkaa lauluistanne, laatkaa, laatkaa!
- Sillä mennyttä on Hämeen riemut,
- Tummentunut Suomen selkee taivas.”
- Äkkiä taas silloin laulu kuuluu:
- ”Vaan se on kehno, ken itkee vainen,
- Raukka on se, joka lannistuu,
- Pää siis pystyhyn, suomalainen,
- Pystyssäpäin sydän vahvistuu!
- Ällös sä sortuos, laulun kansa,
- Vaikka on hallat sun harteilla,
- Toivo on sillä, ken aamuansa
- Vuottain aina on valveilla!
- Heräjä siis, sinä sureva Suomi,
- Työhön ja toimehen, toimintaan,
- Puhtaaksi puhkeos niinkuni tuomi,
- Keväällä kukkia kun se saa!
- Kansa kun kunnossa kasvaa ja karttuu,
- Valistus valtaan ja voimaan käy,
- Silloin sen elämä elpyy ja varttuu,
- Silloin ei usvia koskaan näy!
- Kauvan on Karjalan kantele soinut,
- Kauvan on kantele Suomen muun,
- Oisiko Hämeen kantele voinut
- Joutona joutua unhohtuun?
- Ei, sen kieli on kirkas yhä,
- Kirkaspa siinä helkkykin on,
- Kaiku on kantava, sointu on pyhä,
- Pangollakin se on ruostumaton!
- Hellästi helkytä soitinta kansa,
- Sovuin soittaos murehet pois,
- Ei pidä sortua suruissansa,
- Toivottomuusko hyödyksi ois!
- Usko kun on, ja luottamus vainen,
- Hallojen kesken kun kannel soi,
- Silloin on korvessa huutavainen:
- Suomi se elää ja elää voi!”
- Näin se kuului kuohukkaana laulu
- Äsken vielä surun tummentama.
- Kummastuksin kuunteleepi neito,
- Hämeen valkotukka valtijatar.
- Herkee kyyneleissä kylpemästä
- Tytön sinisilmät säihkyväiset.
- Sydän värähtää vain kerran vielä,
- Sitten ihmetykseen toituu tuska.
- Kohahtaapi silloin Hällän voima.
- On kuin elompana entistänsä
- Riehuis vaahdot paatten partahilla,
- On kuin kuohuis kuumempana koski,
- On kuin vaahdot valkeempia oisi.
- Siihen hento herää. Ymmärtävi,
- Käsittävi kansan laulun laadun.
- Liekkiin silloin hältä rinta syttyy,
- Puhkee puna poskipäille neidon.
- Silmät välkehtii ja povi palaa,
- Kun hän jälleen sanat riemuin saapi:
- ”Kevätlaineet Hämeen sinivetten,
- Nouskaa, nouskaa, riemuin loiskukaatte,
- Kukkasniityt Hämeen kultamailla,
- Tuhatvärein kukkimahan käykää!
- Aamutuuli, herää henkiin jälleen,
- Syleile ja suutele mun maatain!
- Kuusikummut, viher kullakkaampi
- Latvoillanne lainehtikoon taasen!
- Kilvan pikkulinnut laulakaatte,
- Laulun mahti taas saa valtaan käydä!
- Sillä laulain, soittain Hämeen kansa,
- Samoin niinkuin muukin suuri Suomi,
- Murheet upottakoon unhohduksiin!
- Meillekin jäi Väinön perikannel,
- Meilläkin siis oikeus on laulaa!
- Humu kanteleen saa kauvas käydä,
- Niinkuin kaiku kasken kaadannasta:
- Viel’ on noidut suussa Suomen kansan,
- Vielä lempiluotteet piilee täällä,
- Syntysanat jäljellä on yhä!”
- Siihen koski kuohahtavi syvään,
- Siihen vastaa ärjyt Hälläpyörän,
- Neito laulaa, kansa soittoon saapi:
- ”Puhalla, puhalla puhuri suuri,
- Hävitä, raasta ja raivoa vaan,
- Syvään on juurtunut katajan juuri,
- Ei sitä myrskyt ne irralle saa!
- Katso, jo kaukana loimuva valo
- Taivaanrantoa kuutamoi,
- Voimasta välkkyvi huomenen palo,
- Kaukana kaartavi aamun koi!
- Tuhanten järvien aaltoset läikkyy
- Yhtä laulua, yhtä vain,
- Säteet paistavan päivän väikkyy
- Yhtä nimeä, – tunnet kai!
- Kerran sun, Suomeni, päiväsi koittaa,
- Kerran sun aamusi auertaa,
- Valon voima kun taistaa ja voittaa,
- Silloin voittavi myös tämä maa!”
Lähde: Alpi, Eero 1904: Kajastuksia: runoja. Alfred Lagerbom, Hamina.