Juhlaruno Kuopion Työväenyhdistyksen 15-vuotisjuhlassa

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Juhlaruno Kuopion Työväenyhdistyksen 15-vuotisjuhlassa.

Kirjoittanut Hilja Pärssinen


I.[muokkaa]

On inehmoinen luoma luonnotarten
hän muren murtunut on kaikkeudesta,
siks’ kuihtuvaksi elämänsä käypi,
kun temmataan hän alkulähtelltänsä
ja luontojuuriltansa irroitetaan.
On inehmoinen luoma luonnotarten
hän lehvä ihmiskunnan onpi puussa,
mi oksallansa eloon puhkeaapi
mut tuulen tempomana mullaks’ maatuu.
Siksi kuullos ihminen sä luonnon ääntä,
mi puhuu sydämesi syvyydessä
ja metsän puissa, taivaan linnuissa:
se yhteisyyden ylevä on ääni.
Kas yhtähälle vetten laineet vyörii,
ja sisaruksin aallot vaeltaapi.
On toinen hyöky vaahtoisampi toista
ja toinen tummempi on välkynnältään,
mut’ sama kaikilla on määrä, suunta
ja samaa kutsua ne noudattaapi.
Näin meren aaltoset ne kautta aikain
käy kiertokulkuaan ja kalvossansa
ain taivaan tulosia kuvastaapi.
Ja katso lintuja, kun sankoin parvin
ne palaa etelästä Pohjan puoleen,
ne kuinka neuvokkaasti ilmaa halkoo
ja toinen toisellensa suojaa suovat.
Tai katso muurahaista päivin pitkin
se kuinka väsymättä uurastaapi
ja kerää yhteisehen kokoon kortta.
Tai silmäellös metsäkössä puita
ne kuinka sopivasti karvojansa
päin korkeutta kohottavat tuolla,
ja vaihteluissa vuodenaikain, säiden
ne toinen toisellensa suojaa suovat.
Tai katso kukkasia kumpuloilla
ne kuinka kallistuvat valon puoleen
ja silmin sädehtivin, säihlyväisin
sull’ elon onnesta vain haasteleepi.
Sä painu luontohon oi ihmislapsi
ja katsees metsihin ja maihin tähtää.
Kas lahtein niemien kun rannat kaartuu
ja kulkee kaunihisti vetten vyöhyt.
Kas kuinka heloitellen koivahaiset
ne haakson liepehellä tyynnä huojuu.
Ja katso, rusoittaissa taivon rannan,
kun kukkuloilla varjot vaihteleepi,
kuink’ armas, verraton on luonnon sulo.
Sä painu luontohon ja laulun kuulet,
maa, meri, metsä, taivaskin nyt soittaa
ja jättikantelosta kajahtaa.
Niin – mieltä viehätellen luonnon kannel
näin elon tarkotusta tulkitseepi:
”On elo elämää ei kuihtumusta
siks’ eloon uhkuvaan on kaikkein kaipuu.
Mut’ elon ehtona on yhteishyöty
se pohja kaikelle on kasvannalle”.
Noin soittelee tuo kaikkeuden kannel
veen kuohuissa ja tuulen huminassa.
On sanat koruttomat, aate tuttu,
mut kummasti se mieltä koskettaapo
ja kenpä sävelen sen kerran kuuli,
häll’ elämän se halki korviin soipi.
Tuo soitto soi, ja kumma sill’ on taika,
se tunkee syvälle jo sielun pohjiin.
Se yhä soi, ja pysähtyypi monta
tän’ elon matkamiestä kulussansa
ja säveleitä kuulemahan käypi
Ja ihminen nyt tuntee, kuinka hällä
uus syttyy sykähtely rinnassansa
ja soitto sydämestä pulpahtaapi.
Hän luonnon laulun ihanaisen kuulee
ja siihen juhlamielin sulaa, yhtyy.....
On laulu voimaton, mi hiljaa sammuu
eik’ innostusta jaksa työhön valaa.
Mut laulu kuolematon, pyhä, kaunis
se teon tähkäitä nostattaapi. – –
Tää laulu kuole ei vaan taiallansa
jo nostaa kutsuhunsa ihmiskunnan.
Niin herää ihminen ja onnellensa
luo yhteis-onnen kestäväisen pohjan.
Ja niinkuin lehvä oksallansa varttuu,
niin yleneepi yksilö maan päällä
ja uhkuvaks’ käy onnen ojapelto.
Siis soita sopusoinnin suurta taikaa,
luo onnen unten ruusuisata vastais-aikaa.
Soi luonnon harppu, kaikkeuden kannel!

II.[muokkaa]

Tulet taivaalla syttyy ja kuolee
ajan vaihteessa ainiaan.
Maan lapsien tuskaan ja huoleen
ne heittävät loistettaan.
Myös ihmisrinnassa siellä
moni tähtönen aatteiden
se puhkes’ mut elämän tiellä
jo himmeni loiste sen.
Mut yksi on aatteista parhain
tuo hehkuva, sammumaton.
Ah ihminen myöhään ja varhaan
se rintaasi tuikkakohon.
Pyhä aate se kärsiväin yöhön,
suo unelmat ruusuiset.
Läpi puutteen se kutsuvi työhön
ylös raatajat tuhannet.
Vait, tunnussana se raikuu
ja ”veljeys”-huudot soi.
Tuo ääni se kasvaa, paisuu
kuka kuuro nyt olla voi?

Hilja Liinamaa.


Lähde: Työmies 19.8.1904.