Julma kirkkaus

Julma kirkkaus Kirjoittanut Saima Harmaja

Kevään kirkkaus on julma illoin.

Valosilloin

yli itkun kimmeltää se näin.

Vihertäin

sini välähtelee ikkunoissa,

joista päivän lempeys on poissa.

Viileään

valoon katson, mutta haudan nään.

Tuska tietämisen, jok’ ei tiedä!

Tajun viedä

rinnasta se rajuudellaan voi.

Kammitsoi

näön, kuulon, tunnon tomu lämmin,

sielun kietoen vain kiinteämmin.

Kylmeten

vasta vapaa onko ihminen?

Viekö salaisuuteen silta mikään?

Hetkeksikään

enkö rajan taakse nähdä saa?

Aukeaa

kevään sinessä vain syvin syvyys.

Sano, hyvyys

yksinkö sen yli johdattaa?

Sano, rakas sielu, yli kuilun

viekö ääni rakkautes huilun

sokeaa, mi etsii jälkiäs.

Lähemmäs

viekö kaipaus ja tuska hartaan?

Yli partaan

käydä saanko, käsi kädessäs?

Lähde: Harmaja, Saima 1936: Hunnutettu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.