Jumala ihmisten kaupungissa
| Jumala ihmisten kaupungissa Kirjoittanut Kaarlo Sarkia |
- Lähellä selkeätä, suurta merta,
- kun syntyi ensi koi, mi kultas sannan,
- valahti vaahtoon punertavaan rannan
- pisara mustan orkidean verta.
- Niin oudon hurjaan, pyörryttävään huumaan
- sun nuoren ruumiis siittäen ne suli.
- Kaks kimmeltävää kolibria tuli.
- sun palmulehtoon kantoi kosteen-kuumaan.
- Siell’ leikki tuliperhot aarnioissa
- ja öisin linnut ihmeelliset lauloi,
- ja köynnös puita kukkivia kauloi,
- soi tuulten huilut illoin viidakoissa.
- Sa kasvoit, notkeaks kuin nuori palmu
- Sait ihos kuultavilta hedelmiltä
- ja silmäs loiston vuorten lähtehiltä,
- suus paloi niinkuin puhkeava valmu.
- Et nähnyt ihmistä, et ihmistöitä
- näit Luonnon hurmaa, ikuisesti uutta.
- Söit metsäin antia, joit jumaluutta,
- värejä, tuoksuja ja tähtiöitä.
- Nyt kuljet tomuisessa kaupungissa
- ja ilahutat silmää kuolevaista.
- Oot iki-ihme kaukaisista maista,
- jumala nuori ihmiskaupungissa.
Lähde: Sarkia, Kaarlo 1929: Kahlittu: runoja. WSOY, Porvoo.