Jumala ja bajadeeri
Ulkoasu
Jumala ja bajadeeri. Intialainen legenda. Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe |
Suom. Otto Manninen. |
- Kuudennesti astui alas
- Mahadeva, herra maan,
- vertanamme tulla halas
- ilot, tuskat tuntemaan.
- Alhaisna tääll’ asui, kesti,
- koki kaikk’, ett’ arviois
- ihmist’ inhimillisesti,
- rankaisis tai armon sois.
- Ja kaupunkiin noin kun jo katseli kaikin,
- sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin,
- sielt’ illalla lähti hän käymähän pois.
- Mennessään kun reunimmaisen
- talosarjan saavuttaa,
- maaliposken kaunokaisen,
- synnin lapsen, nähdä saa.
- »Terve neito!» – »Terve, jalo
- vieras! Varro, riennän luo.» –
- »Ken sa olet?» – »Lemmen talo
- lemmen lehvän sulle suo!»
- Lyö sympaaliaan hän jo karkelon alkain,
- niin viehkeä väike on kätten ja jalkain,
- hän kumartuen kukan vieraalle tuo.
- Kynnykselle viehti, veti,
- veikeästi majaan vei.
- »Kaunis vieras, heljät heti
- lamput loistamassa lie.
- Väsymykses hoivaan, liennän
- jalkojesi kirvelyt.
- Mitä mielit, suomaan riennän,
- levon, leikit, hyväilyt.»
- Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta
- tuost’ iloitsi tuo: syvän turmelun alta
- jo on sydän ihmisen ilmestynyt.
- Yhä herkemmäksi heltyin
- neito vaalii vaatijaa,
- sijaan temppuin teeskenneltyin
- luonto hiljaa virkoaa.
- Hedelmä koht’ ihanainen
- kehkee kukkaan hempeään:
- miss’ on mieli kuuliainen,
- kaukana ei lempikään.
- Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä
- nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä
- jo kautt’ ilon hehkun ja kauhujen jään.
- Kirjoposkeen suukon kuuman
- painaa, poveen polton luo.
- Ensi kerran lemmen huuman
- tuntee, itkee tyttö tuo,
- hänen jalkoihinsa vaipuu,
- vuoks’ ei voiton, hekkuman;
- tahdotta kuin vaha taipuu
- varsi hennon, herpoovan.
- Ja niin levon lempeän onnea peittää,
- sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää
- jo yö sulohuntunsa suojelevan.
- Myöhään nukkui leikkiin hellään,
- anivarhain valveill’ on:
- siin’ on hänen sydämellään
- armas vieras eloton.
- Huutain syöksyi syliin ruumiin –
- ei se herää! Viime tie
- eess’ on, liekkeihin jo kuumiin
- jähmennyttä viejät vie.
- Soi pappien hautausvirsi – hän juoksi,
- hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi.
- »Mit’ etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!»
- Heittyi huutain vihlovasti
- paareille: »Pois antakaa
- puolisoni! Haudast’ asti
- hänet tahdon, jumalaisen
- tulla tuhkaks sallitaan?
- Mun hän, mun oi’ ainokaisen!
- Yön, ah, yhden, autuaan!»
- Papit veisaavat: »Kannamme vanhan, kun vaivat
- niin vitkaan jo viipyen sammua saivat,
- ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.
- Näinp’ on pappiesi tieto:
- Puolisos ei ollut tää.
- Lienet bajadeeri lieto,
- velvoitust’ ei sulle jää.
- Kera ruumiin varjo vainen
- tuonen rauhaan vaeltaa,
- seurata vain miestään nainen
- arvon, velvoituksen saa.
- Pyhä soi surusoitto! Te nuor’ elon rantain
- nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain,
- oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!»
- Tuska paisuu, sydänparkaa
- raastaa kuoro armoton;
- kädet ojentain hän karkaa
- kuumaan liekkikuolohon.
- Liekeistäpä kalman lieden
- liitää jumal-sulho tuo
- lemmittynsä vienon vieden –
- sylitysten väikkyy nuo.
- Katuvaisia katsovat lapsia harhain
- iloll’ Iäiset, heit’ ylös taivaisten tarhain
- he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.
Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.