Siirry sisältöön

Jumala ja bajadeeri

Wikiaineistosta
Jumala ja bajadeeri.
Intialainen legenda.
Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe
Suom. Otto Manninen.


      Kuudennesti astui alas
      Mahadeva, herra maan,
      vertanamme tulla halas
      ilot, tuskat tuntemaan.
      Alhaisna tääll’ asui, kesti,
      koki kaikk’, ett’ arviois
      ihmist’ inhimillisesti,
      rankaisis tai armon sois.
Ja kaupunkiin noin kun jo katseli kaikin,
sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin,
sielt’ illalla lähti hän käymähän pois.
      Mennessään kun reunimmaisen
      talosarjan saavuttaa,
      maaliposken kaunokaisen,
      synnin lapsen, nähdä saa.
      »Terve neito!» – »Terve, jalo
      vieras! Varro, riennän luo.» –
      »Ken sa olet?» – »Lemmen talo
      lemmen lehvän sulle suo!»
Lyö sympaaliaan hän jo karkelon alkain,
niin viehkeä väike on kätten ja jalkain,
hän kumartuen kukan vieraalle tuo.
      Kynnykselle viehti, veti,
      veikeästi majaan vei.
      »Kaunis vieras, heljät heti
      lamput loistamassa lie.
      Väsymykses hoivaan, liennän
      jalkojesi kirvelyt.
      Mitä mielit, suomaan riennän,
      levon, leikit, hyväilyt.»
Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta
tuost’ iloitsi tuo: syvän turmelun alta
jo on sydän ihmisen ilmestynyt.
      Yhä herkemmäksi heltyin
      neito vaalii vaatijaa,
      sijaan temppuin teeskenneltyin
      luonto hiljaa virkoaa.
      Hedelmä koht’ ihanainen
      kehkee kukkaan hempeään:
      miss’ on mieli kuuliainen,
      kaukana ei lempikään.
Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä
nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä
jo kautt’ ilon hehkun ja kauhujen jään.
      Kirjoposkeen suukon kuuman
      painaa, poveen polton luo.
      Ensi kerran lemmen huuman
      tuntee, itkee tyttö tuo,
      hänen jalkoihinsa vaipuu,
      vuoks’ ei voiton, hekkuman;
      tahdotta kuin vaha taipuu
      varsi hennon, herpoovan.
Ja niin levon lempeän onnea peittää,
sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää
jo yö sulohuntunsa suojelevan.
      Myöhään nukkui leikkiin hellään,
      anivarhain valveill’ on:
      siin’ on hänen sydämellään
      armas vieras eloton.
      Huutain syöksyi syliin ruumiin –
      ei se herää! Viime tie
      eess’ on, liekkeihin jo kuumiin
      jähmennyttä viejät vie.
Soi pappien hautausvirsi – hän juoksi,
hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi.
»Mit’ etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!»
      Heittyi huutain vihlovasti
      paareille: »Pois antakaa
      puolisoni! Haudast’ asti
      hänet tahdon, jumalaisen
      tulla tuhkaks sallitaan?
      Mun hän, mun oi’ ainokaisen!
      Yön, ah, yhden, autuaan!»
Papit veisaavat: »Kannamme vanhan, kun vaivat
niin vitkaan jo viipyen sammua saivat,
ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.
      Näinp’ on pappiesi tieto:
      Puolisos ei ollut tää.
      Lienet bajadeeri lieto,
      velvoitust’ ei sulle jää.
      Kera ruumiin varjo vainen
      tuonen rauhaan vaeltaa,
      seurata vain miestään nainen
      arvon, velvoituksen saa.
Pyhä soi surusoitto! Te nuor’ elon rantain
nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain,
oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!»
      Tuska paisuu, sydänparkaa
      raastaa kuoro armoton;
      kädet ojentain hän karkaa
      kuumaan liekkikuolohon.
      Liekeistäpä kalman lieden
      liitää jumal-sulho tuo
      lemmittynsä vienon vieden –
      sylitysten väikkyy nuo.
Katuvaisia katsovat lapsia harhain
iloll’ Iäiset, heit’ ylös taivaisten tarhain
he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.


Lähde: Saksan kirjallisuuden kultainen kirja. 1930. Toimittanut Rafael Koskimies. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.