Jumala ja minä
| Jumala ja minä. Kirjoittanut Katri Vala |
- Olen koko päivän katsonut kirjoja,
- kahta suurta kirjaa
- kukista ja perhosista ja kultakuoriaisista.
- Olen aivan hengästynyt niiden kauneudesta.
- Ja kun kohotin pääni,
- katsoit sinä, Jumala,
- olkapääni yli kirjoihin.
- Ja äkkiä minä rakastin sinua.
- »Olit kai hyvin nuori», sanoin,
- »kun loit nämä?
- Etkö iloinnut, kun ne säteillen kuin jalokivet
- ja tummunut kulta
- pyrähtivät taitavista sormistasi?
- Miten paljon hyödytöntä ja kaunista olet luonut.
- Sitten loit ihmisen,
- ja ihminen loi paljon rumaa ja tyhmää,
- yhteiskuntia ja sotalaitoksia.
- Oi, olemme niin väsyneet niihin!
- Olisitpa sinä vielä nuori!
- Olisit juuri luonut kukat ja perhoset ja kultakuoriaiset
- ja salaperäisenä ja säteillen tulisit luokseni
- ja tarttuisit käteeni
- kuin suuri veli hyvin pienen sisaren käteen
- ja veisit minut katsomaan tekojasi.
- Silmäni tulisivat suuriksi hämmästyksestä,
- ja sinä olisit hiukan ylpeä.»
- Katselen yhä kirjojani,
- ja sinä, Jumala, katsot kauas
- ja hymyilet surullisesti.
- Muistatko aikaa, jolloin olit kuohuvan nuori?
Lähde: Vala, Katri 1925: Sininen ovi: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.