Jumalainen kipinä

Wikiaineistosta
XL [Jumalainen kipinä]

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Ajan ammoisen yöstä kerran kun ihminen tiellensä lähti,
jumalainen kipinä sielun oli kulkunsa tunnustähti.
Elon maassa eksyttävässä kävi väärin hän, eksyi harhaan,
mut ajasta aikaan jälleen yhä löysi hän itsensä parhaan.
Polun äärettömän, uran raskaan läpi aikojen häntä se johti,
ja sen valossa vielä hän astuu ihanuuttansa iäistä kohti.
Lävitsemme luonto pauhaa kuin suunnaton, meuruva meri –
se on sokea, tunnoton voima, se on suontemme vellova veri.
Sen pimeän mahdin eessä me emme polvistu palvoin,
me katsomme sielumme liekkiin, sen valossa toivoen, valvoin..


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.