Jumalan lintu

Jumalan lintu Legenda Kirjoittanut Otto Manninen

Kun alkavan aamun koissa

arin purppura verhosi puiston puut

ja hurskaissa kammioissa

viel’ uinuivat veljet muut,

kun akkunaruusun huuli

juur’ aukeni auringon suuteluun,

veli nuorin yht’äkkiä kuuli

sävelt’ outoa oksalta puun.

»Soi taivaan enkelin soitto!

Sävel autuas, oi, älä sammu pois!

On kuin koko huomenkoitto

sädekielinä säihkyis ja sois.»

Kuin unessa sielt’ ulos hiipi,

sitä seurata vain, ei muuta hän voi.

Mikä huiskahti hohtosiipi?

Koko metsän se loistoon loi.

Sitä lähestymään hän lähti,

puu puult’ yhä lintu se liiti pois.

Hän kulki, kuin kohtalon tähti,

kuin täytymys ohjannut ois.

»Viel’ askel vain, vähä hetki!

Minä kuolen, jos en sitä kuulla saa!»

Niin kaukeni, riensi retki

jo tarhan muurien taa.

Ja yks oli tyhjä paikka,

kun muut tuli huomenhartauteen;

yhä tyhjä on, vesper vaikka

jo soi yli maan ja veen.

»Vähä hetki vain, heti palaan!

Viel’ aamukellot ei kotvaan soi.»

Sävel ihana sydänalaan

kaikk’ elämän virrat töi.

Kaikk’ ihmeet elämän loiton

näki hän, eli itse ne, innon sai.

Vei kirkkauksiin sävel soiton,

se kaikua sielt’ öli kai.

Näki ruusutarhassa Neitseen,

näki Äidin hän pyhäss’ onnessaan,

näki suistuvan pilkkaan ja peitseen

sen, jok’ oli siunaus maan,

vaan nousevan kuin säde koiton,

säde anteeksiannon ja armotyön,

kuin kuoloton sankari voiton,

valo kaivattu aikojen yön.

Näki viittovan valkean viirin:

»Kera käy! Päämäärää päin minä vien

maan lapsien veljespiirin

iankaikkisen toiviotien.»

Tuli kutsutut kaukaa saapuin –

näki jälleen monta hän rakkaintaan –

tuli hohdossa valkokaapuin,

ilo autuas katseessaan.

Hän kulki kuin unessa käyden,

hän kuunteli innossa ihanan näyn.

»Teen päiväni palvelun täyden,

heti käännyn, vain hetken käyn.

Sävel armas kuin aamurusko,

sua kuuntelen autuutta aavistain.

Muu kaikki oppi ja usko

oli usvaa, varjoa vain.

Opas ainoa onneen varmaan,

yhä valkeusviestisi kunpa soisi

Ajall’ arjen ja paaston harmaan

se henkeni hekkuma ois.»

Vain tuokion puult’ oli puulle

hän luostarin tarhassa kulkevinaan.

»Koht’ enkö sen kelloja kuulle?

Yö mennyt jo ylt’ on maan.

Nyt saanko veljiltä nuhteen?

Kera, ah, etteivät he kulkeneet,

hämyvalossa puuntavan puhteen

sitä säveltä kuunnelleet!

Nyt, nytkö se haipuu kauas?

Viel’ on kuin sois sitä hiljaisuus. –

Käsi, mist’ olet saanut sauvas?

Miten noin isot, puisto, on puus?

Miten sammaloitunut muuri?

Kivikynnys kulunut kuink’ on noin?

Ovest’ outo käy joku juuri.

Sama hohto on huomenkoin.

Hämypuistoon hiipii ja haipuu,

sama hälle kai sävel sieltä soi,

sama syttymys, sydämen kaipuu,

sama täytymys käskyn toi.

Ja joukkoa tuntematonta

mitä portailt’ äkkiä vastaan käy?

On ikää, on muotoa monta,

vaan miks ei veljiä näy?

Hän niit’ ei, ne hänt’ ei tunne.

»Sano, ken olet, vieras sa harmaapää?

Ja mistä kuljet ja kunne?» –

»Veli Silvio. Ettekö nää?

Olen nuori Silvio, puiston

kevätpolkuja kiertelin tuokion.» –

Joku tunsi muinaisen muiston:

»Eräs Silvio ollut on.

Hän katosi täältä kerran

kuin kaste ja varjo, kun väistyy yö.

Hänen sielulleen lepo Herran!

Oli etsiä turha työ.»

Kovin vapista vanhus alkaa:

»Sävel ihana, ah, jota kuulla sain,

mihin saakka sa johdit jalkaa?

Olen varjo ja haamu nyt vain.

Lie poskien pergamentin

ikä taajaan täyttänyt piirroillaan;

yhä nuori on nurmin ja kentin,

yhä kukkiva kauneus maan.

Näen kaiken uudeksi tulleen,

kun silmä jo sammuu ja ummistuu.

Saa valkaman vaeltelulleen,

koht’ uupunut uneksuu.

Taa taivalta jättämääni

oli vilahdus vain, joku askel vain.

Soi Jumalan linnun ääni.

Ah, niin vähän kuulla sain!

Soi ääni, mi kutsua kantaa

yhä kaikkien kaukaisuuksien taa,

päin aamuruskojen rantaa,

miss’ yhtyy taivas ja maa.

Joka korsi sen kutsusta itää,

tomu kurkottuu valon korkeuteen.

Pyhä rakkaus pystyssä pitää,

viha kaataa kaaokseen.

Sävel Jumalan linnun, kiitos!

Olit sieluni siipi ja väkevyys.

On korren kohtalo niitos,

kevät kylvää, ja korjaa syys.

Sinä vaimensit vaivat tieni,

sinä helpoksi hetkien taakan teit. –

Jää hyvästi, jäljetön, pieni

elon polku, jo kotiin veit!

Oli Suuremman ohjausta,

jos polveilit sinä näin tai noin.

Hänen ihmeensä ilmoitusta

minä tietämättäni toin.»

Sen viestinsä virkkaa ehti,

jo hiljeni huuli, jo painuu pää,

pois elämän puusta lehti

ylitalvinen lennähtää.

On rauennut harmaa haamu,

tomu tomuksi tullut ja maaksi maa,

kun soimaan alkava aamu

pyhät kellot ja virret saa.

Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.