Jumalattareni

Jumalattareni Kirjoittanut Johann Wolfgang von Goethe

Kelle kuolemattomista

kiitos nyt korkein?

Kiistelemättä

saakoon sen taivahan

outo tytär,

tuo aina uusi,

tuo ijäti liikkuva

Taaton helmalaps,

Fantasia.

Näät hälle Yli-isä

salli kaikki

oikut omansa,

jotka muuten

hän itse pitää,

ja häntä huvittaa

huppana tuo.

Käyköön hän seppelepäänä,

lilja kädessään,

kukkaniituilla,

kesälintujen käskijänä,

ja juokoon kastetta kukkain

janoon keveään

mehiläishuulin.

Taikka hän juoskoon

hajalla hapsin,

silmä synkkänä

tuulen tupia,

tunturihuippuja,

väri-välkkyen

niinkuin aamu ja ehtoo,

alati vaihtuen

kuin kuolevaiselle

vaihtuvat katsehet kuun.

Kiittäkäämme

kaikki Isää,

vanhaa, ylhää,

mi moisen kauniin,

kuihtumattoman

kuolevaiselle

antanut puolison on.

Näät meihin yksin

tuon immen liitti

hän taivas-sitein,

ja käski häntä

ilossa, murheessa

uskollisna,

pyhänä pysymään.

Kaikki muut

sukukunnat kurjat

lapsirakkaan,

eloisan maan

käyvät, kaitsevat

tummin riemuin,

himmein tuskin

äärtä elämän

hetkellisen,

pakkotarpeen

ikeen painamina.

Mutta meille

hän antoi armaimman,

hemmotellun

tyttärensä!

Tuota lempikää

kuin lemmittyä!

vaimon arvo

talossa antakaa!

Ja älköön vanha

anoppiviisaus

herkkä-henkeä

haavoittako!

Myös tunnen hänen siskonsa,

vanhemman, hiljaisen,

ylevän ystävättäreni.

Ah, että vasta

elon valkeuden kanssa

hän eroisi minusta,

tuo jalo jaksaja,

lohduttaja, Toivo!

Lähde: Leino, Eino 1913 [1908]: Maailman kannel. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.