Jyväskylän seminarin viidenkolmatta vaikutusvuoden juhla

Jyväskylän seminarin viidenkolmatta vaikutusvuoden juhla. Kirjoittanut anonyymi

Viime lauantaina vietti Jyväskylän seminari 25-vuotisen olemassa olonsa juhlaa. Seminarin juhlasali oli lipuilla, köynnöksillä, vaakunalla ja mainioitten miesten rintakuvia miellyttäväksi kaunistettu ja täpösen täynnä juhlavieraita, joista erittäin mainittakoon senatori Yrjö-Koskinen. kouluhallituksen ylitirehtöri valtioneuvos Lindelöf ja kansakoulujen ylitarkastaja Floman.

Sittenkuin torvisoittokunta oli soittanut juhla-uvertyrin. nousi puhujalavalle seminarinjohtaja, professori Leinberg, jota piti esitelmän Suomen valtion ja sivistyksen kehkeytymisestä, kansakoululaitoksemme synnystä y. m., mainiten muun muassa että Jyväskylän seminarissa on palvellut 33 mies- ja 18 nais-opettajaa ja ollut sisäänkirjoitettuna kaikkiaan 671 mies- ja 707 nais-oppilasta, joista täyden kurssin suoritettuaan erokirjan on saanut 425 nais- ja 465 mies-opettajakokelasta. Puheen loputtua lauloi seminarin sekakööri, ja laulun vaiettua kertoi lehtori Länkelä Jyväskylän seminarin tilasta, sen oloista ja vaiheista synnyinhetkestä alkain.

Painettuna jaettiin seuraava Olli Wuorisen sepittämä juhlaruno:

I.

”Tulkoon valkeus!” niin kerran

                          kuului Herran

Pyhä luomis-säätämys;

Silloin ensi aamu koitti,

                          valo voitti,

Katkes synkkä pimeys.

Niinp’ on Luojan luoma valo

                          luonnon jalo

Esikoinen, herttainen;

Siitä sillä lämmön tulo,

                          lemmen sulo

Taivaallinen, ijäinen.

Siitä sillä siunaavainen,

                          ihanainen,

Virvoittava vaikutus;

Sen vuoks onkin uuden päivän

                          ennättäivän

Myötä uusi tointumus.

Valohon päin metsän puutkin,

                          samoin muutkin

Kasvit työntää oksiaan.

Kukka puhkee umpulastaan,

                          kun sen vastaan

Päivä suopi paistettaan.

Senvuoks kevät, valon aika,

                          on kuin taika,

Mikä luonnon lumoaa:

Luo’os silmäs vaikka minne,

                          laakso, rinne,

Kaikki tuoksuu heloittaa.

Silloin lintuin laulu helkkää,

                          kaikk’ on pelkkää

Elämää niin riemuisaa,

Hilpeästi aamuhetkin

                          perhosetkin

Nurmikolla liipoittaa.

Vaan maan pääll’ ei yhtäläinen,

                          pysyväinen

Säily valo, lämpimyys,

Kuluu aika, tulee muute,

                          valon puute,

Tulee kylmä, tulee syys.

Silloin pannaan tuli takkaan

                          kodin rakkaan,

Valon ääress’ istutaan,

Kaasut, sähköt rikkahitten

                          hovit sitten

Valoisiks saa hohtamaan.

Valotorni merimiestä

                          harhatiestä

Ohjaa silloin satamaan,

Tähti viittaa korkealta

                          taivahalta

Valon maahan oikeaan.

II.

Valo alkulähteeltään on yksi,

Vaikk’ on laadultaan se kahdenlainen:

Toisen näkee luonnollinen silmä,

Hengen silmä havaitseepi toisen;

Luonnon valo kyll’ on kallis meille,

Hengen valo vieläi kallihimpi.

Hengen valon kipinäiset Herra

Luonut myös on luomispäivänänsä,

Iskenynnä ihmissydämehen,

Kätkenyt ne sisimpähän sinne.

Sitten tosin turmeluksen tuhka,

Synkkä synnin pimeyden peite,

Tätä valoa on tärvellynnä,

Vienyt siltä kirkkahimman kiillon.

Tämä valo vähäinenkin meidän

On nyt hoidettava hellimmästi,

Jotta pääsisi sen paistehessa

Ihmis-olentomme alkujuuri,

Luojan kuva, aina kirkkaammaksi

Puhdistumaan täällä maan jo päällä.

Ja sen valon antajaan on mieli

Suunnattava etsimähän uutta

Valoa ja hengen vaurastusta,

Niinkuin korven huojumaton honka

Latvans’ ylentääpi päivää kohden,

Niinkuin kukkanenkin kunnahalla

Valoa juo aamu-auringosta.

Mutta eihän valo vallallansa

Yksin loista luonnon maailmassa,

Eikä yhtenäinen myötä-onni

Toimiamme suosittele täällä;

Niinpä myös on hengenkin alalla

Monenmoiset vastukset ja vaarat;

Olemass’ on valon vastakohta,

Pimeyden valta paisuvainen,

Mikä uhkaa yhä uudellensa

Tärvelemään toimiamme täällä.

Milloin kohoo se, kuin ukkospilvi

Selkeälle sinitaivahalle,

Raivoten ja rakehilla lyöden

Turmiolle kaiken elon tou’on.

Milloin nousee se, kuin notkon halla,

Hiiviskellen salakavalasti,

Valkovaipan levittäen maille,

Vaan se valkeus on elon surma.

Välin taasen virvatulillansa

Hehkuvilla heikot houkuttaapi

Himoihin ja hetken nautinnoihin,

Syösten sitten synkeyden yöhön.

Sanotaanhan itse saatananki

Muunteleivan valon enkeliksi.

Täytyyhän siis varsin varullansa

Olla, vaikka valon lieden luona,

Täytyyhän siis tarkoin tutkiella,

Minkä hengen lapsi kukin onpi;

Eihän kultaa kaikki kiiltäväinen,

Hopeaa ei hohtavainen kaikki.

Onneksemme onpi Herra huolen

Pitänynnä, ettei erhetystä

Synny siitä, mikä valo vainen

Opastaapi meitä oikeahan.

Niin, sen valon välikappaleena

Pyhä sana onpi pysyväinen,

Jonka Jumala on julkisesti

Itse ilmoittanut ihmisille.

Se on todellinen valotorni,

Mikä estää meidät eksymästä

Matkatessa maailman merellä,

Sumusään ja yönkin saavuttaissa.

Se on selvä, loistavainen lyhty,

Jalo kynttyläinen jalvoillemme,

Mikä kolkoltakin korpitieltä

Kotihimme ohjaa oikeahan.

Se on aimo valovirta armas,

Vuotavainen armon auringosta,

Mikä lämmöllään ja lemmellänsä

Herättääpi hengen maailmassa

Eloisuuden, iloisuuden, innon,

Osottaapi oikealla lailla

Suhtehemme Luojahan ja luontoon,

Ihmiskuntahan ja isänmaahan.

Onnellinen koti on ja perhe,

Missä tämä valo vallitseepi

Ohjaamassa töitä, toiminnoita,

Lämmitellen sydämet ja mielet.

Onnellinen on se oppilaitos,

Johon tätä valaistusta varten

Ja sen lämmön sisäänsaamiseksi

Kyllin isot ikkunat on tehty.

Silloin siinä sivistyksen siemen

Sopivaisen olopaikan saapi:

Siinä itää, siinä myöskin juurtuu,

Siinä juurtuu, orahalle nousee,

Orahalle nousee, laiho kasvaa,

Laiho kasvaa, korsi korkeneepi,

Korsi korkeneepi, kukistaapi,

Kukoistaapi, heilimoipi, kypsyy,

Kypsyy, kunnes vilja valmistuupi,

Antaa sadon satakertaisenki.

III.

Tähän kylään, Jyväskylään,

Keski-Suomen sydämeen,

Kaupunki on noussut kaunis,

Kirkkoineen ja kouluineen;

Tähän kylään ensimäinen

Synnyit Seminarikin,

Sinä, valon virittäjä

Suomen muihin kylihin.

Viisikolmatta jo vuotta,

Vuosisataa neljännes,

Sulla ikää, onhan siis jo

Kehittynyt miehuutes.

Ajanjaksoa kun tuota

Kulunutta muistelet,

Siitä herää juhlatunteet,

Siitäpä nyt riemuitset.

Riemuitset ja riemuhusi

Yhtyy monet ystäväs,

Joill’ on ollut onni olla

Kerran valonliedelläs;

Nekin, joiden toimiala

On vaan halpa, vähäinen

Kansanvalistuksen työssä,

Sinun toimees verraten.

Vähäisenä, koditonna

Vietit itse aikojas

Monta vuotta, vaikk’ on ollut

Elos aina toimekas;

Sillä välin saavutitkin

Suomen kansan suosion,

Saitpa vihdoin suuremmoisen

Kodin, oman asunnon.

Sittemmin on sisaria

Sulle myöskin syntynyt,

Eri ääriin Suomenmaata

Valon työhön vihityt;

Näillä kaikill’ on työ yksi,

Saman kansan valistus,

Sitokoon siis toiminnoita

Keskinäinen rakkaus!

Toiselta jos opittavaa

Mitä toisellenkin lie,

Kernaast’ otettakoon varteen,

Kun se määrän päähän vie;

Täss’ ei auta katsominen

Mik’ on vanha, mitä uus,

Silmällä on pidettävä

Todellinen paremmuus.

Kukaan ei saa vakan alle

Panna valonkynttilää,

Mutta sillä rehennellä

Tyhmää on ja ilkeää.

Kuoren kultaus ei riitä,

Sivistys on sydämeen

Juurrattava, ihmismieli

Suunnattava totuuteen.

Mik’ on totuus? Herran pelko

Viisauden alku on!

Siinä totuus varsin vanha,

Vaikka vanhentumaton;

Se on ehto edistyksen,

Siitä riippuu valon työ,

Siitä karttuu aarre, jot’ ei

Ruoste raiskaa, koi ei syö.

Olkoon, kallis oppilaitos,

Onnellinen aina työs!

Satavuotis-juhliakin

Vietä monta vielä myös!

Enentyköön, kirkastukoon

Suomen kansan valistus!

Vuotakohon isänmaalle

Runsas Herran siunaus!

Kun juhlamarssi oli pianolla nelikätisesti soitettu, lopetettiin juhlallisuus ”Maamme” laululla, jota torvisoittokunta säesti.

Lähde: Uusi Suometar 19.6.1888.