Jyväskylän seminarin viidenkolmatta vaikutusvuoden juhla

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jyväskylän seminarin viidenkolmatta vaikutusvuoden juhla.

Kirjoittanut anonyymi


Viime lauantaina vietti Jyväskylän seminari 25-vuotisen olemassa olonsa juhlaa. Seminarin juhlasali oli lipuilla, köynnöksillä, vaakunalla ja mainioitten miesten rintakuvia miellyttäväksi kaunistettu ja täpösen täynnä juhlavieraita, joista erittäin mainittakoon senatori Yrjö-Koskinen. kouluhallituksen ylitirehtöri valtioneuvos Lindelöf ja kansakoulujen ylitarkastaja Floman.

Sittenkuin torvisoittokunta oli soittanut juhla-uvertyrin. nousi puhujalavalle seminarinjohtaja, professori Leinberg, jota piti esitelmän Suomen valtion ja sivistyksen kehkeytymisestä, kansakoululaitoksemme synnystä y. m., mainiten muun muassa että Jyväskylän seminarissa on palvellut 33 mies- ja 18 nais-opettajaa ja ollut sisäänkirjoitettuna kaikkiaan 671 mies- ja 707 nais-oppilasta, joista täyden kurssin suoritettuaan erokirjan on saanut 425 nais- ja 465 mies-opettajakokelasta. Puheen loputtua lauloi seminarin sekakööri, ja laulun vaiettua kertoi lehtori Länkelä Jyväskylän seminarin tilasta, sen oloista ja vaiheista synnyinhetkestä alkain.

Painettuna jaettiin seuraava Olli Wuorisen sepittämä juhlaruno:

I.[muokkaa]

”Tulkoon valkeus!” niin kerran
                          kuului Herran
Pyhä luomis-säätämys;
Silloin ensi aamu koitti,
                          valo voitti,
Katkes synkkä pimeys.
Niinp’ on Luojan luoma valo
                          luonnon jalo
Esikoinen, herttainen;
Siitä sillä lämmön tulo,
                          lemmen sulo
Taivaallinen, ijäinen.
Siitä sillä siunaavainen,
                          ihanainen,
Virvoittava vaikutus;
Sen vuoks onkin uuden päivän
                          ennättäivän
Myötä uusi tointumus.
Valohon päin metsän puutkin,
                          samoin muutkin
Kasvit työntää oksiaan.
Kukka puhkee umpulastaan,
                          kun sen vastaan
Päivä suopi paistettaan.
Senvuoks kevät, valon aika,
                          on kuin taika,
Mikä luonnon lumoaa:
Luo’os silmäs vaikka minne,
                          laakso, rinne,
Kaikki tuoksuu heloittaa.
Silloin lintuin laulu helkkää,
                          kaikk’ on pelkkää
Elämää niin riemuisaa,
Hilpeästi aamuhetkin
                          perhosetkin
Nurmikolla liipoittaa.
Vaan maan pääll’ ei yhtäläinen,
                          pysyväinen
Säily valo, lämpimyys,
Kuluu aika, tulee muute,
                          valon puute,
Tulee kylmä, tulee syys.
Silloin pannaan tuli takkaan
                          kodin rakkaan,
Valon ääress’ istutaan,
Kaasut, sähköt rikkahitten
                          hovit sitten
Valoisiks saa hohtamaan.
Valotorni merimiestä
                          harhatiestä
Ohjaa silloin satamaan,
Tähti viittaa korkealta
                          taivahalta
Valon maahan oikeaan.

II.[muokkaa]

Valo alkulähteeltään on yksi,
Vaikk’ on laadultaan se kahdenlainen:
Toisen näkee luonnollinen silmä,
Hengen silmä havaitseepi toisen;
Luonnon valo kyll’ on kallis meille,
Hengen valo vieläi kallihimpi.
Hengen valon kipinäiset Herra
Luonut myös on luomispäivänänsä,
Iskenynnä ihmissydämehen,
Kätkenyt ne sisimpähän sinne.
Sitten tosin turmeluksen tuhka,
Synkkä synnin pimeyden peite,
Tätä valoa on tärvellynnä,
Vienyt siltä kirkkahimman kiillon.
Tämä valo vähäinenkin meidän
On nyt hoidettava hellimmästi,
Jotta pääsisi sen paistehessa
Ihmis-olentomme alkujuuri,
Luojan kuva, aina kirkkaammaksi
Puhdistumaan täällä maan jo päällä.
Ja sen valon antajaan on mieli
Suunnattava etsimähän uutta
Valoa ja hengen vaurastusta,
Niinkuin korven huojumaton honka
Latvans’ ylentääpi päivää kohden,
Niinkuin kukkanenkin kunnahalla
Valoa juo aamu-auringosta.
Mutta eihän valo vallallansa
Yksin loista luonnon maailmassa,
Eikä yhtenäinen myötä-onni
Toimiamme suosittele täällä;
Niinpä myös on hengenkin alalla
Monenmoiset vastukset ja vaarat;
Olemass’ on valon vastakohta,
Pimeyden valta paisuvainen,
Mikä uhkaa yhä uudellensa
Tärvelemään toimiamme täällä.
Milloin kohoo se, kuin ukkospilvi
Selkeälle sinitaivahalle,
Raivoten ja rakehilla lyöden
Turmiolle kaiken elon tou’on.
Milloin nousee se, kuin notkon halla,
Hiiviskellen salakavalasti,
Valkovaipan levittäen maille,
Vaan se valkeus on elon surma.
Välin taasen virvatulillansa
Hehkuvilla heikot houkuttaapi
Himoihin ja hetken nautinnoihin,
Syösten sitten synkeyden yöhön.
Sanotaanhan itse saatananki
Muunteleivan valon enkeliksi.
Täytyyhän siis varsin varullansa
Olla, vaikka valon lieden luona,
Täytyyhän siis tarkoin tutkiella,
Minkä hengen lapsi kukin onpi;
Eihän kultaa kaikki kiiltäväinen,
Hopeaa ei hohtavainen kaikki.
Onneksemme onpi Herra huolen
Pitänynnä, ettei erhetystä
Synny siitä, mikä valo vainen
Opastaapi meitä oikeahan.
Niin, sen valon välikappaleena
Pyhä sana onpi pysyväinen,
Jonka Jumala on julkisesti
Itse ilmoittanut ihmisille.
Se on todellinen valotorni,
Mikä estää meidät eksymästä
Matkatessa maailman merellä,
Sumusään ja yönkin saavuttaissa.
Se on selvä, loistavainen lyhty,
Jalo kynttyläinen jalvoillemme,
Mikä kolkoltakin korpitieltä
Kotihimme ohjaa oikeahan.
Se on aimo valovirta armas,
Vuotavainen armon auringosta,
Mikä lämmöllään ja lemmellänsä
Herättääpi hengen maailmassa
Eloisuuden, iloisuuden, innon,
Osottaapi oikealla lailla
Suhtehemme Luojahan ja luontoon,
Ihmiskuntahan ja isänmaahan.
Onnellinen koti on ja perhe,
Missä tämä valo vallitseepi
Ohjaamassa töitä, toiminnoita,
Lämmitellen sydämet ja mielet.
Onnellinen on se oppilaitos,
Johon tätä valaistusta varten
Ja sen lämmön sisäänsaamiseksi
Kyllin isot ikkunat on tehty.
Silloin siinä sivistyksen siemen
Sopivaisen olopaikan saapi:
Siinä itää, siinä myöskin juurtuu,
Siinä juurtuu, orahalle nousee,
Orahalle nousee, laiho kasvaa,
Laiho kasvaa, korsi korkeneepi,
Korsi korkeneepi, kukistaapi,
Kukoistaapi, heilimoipi, kypsyy,
Kypsyy, kunnes vilja valmistuupi,
Antaa sadon satakertaisenki.

III.[muokkaa]

Tähän kylään, Jyväskylään,
Keski-Suomen sydämeen,
Kaupunki on noussut kaunis,
Kirkkoineen ja kouluineen;
Tähän kylään ensimäinen
Synnyit Seminarikin,
Sinä, valon virittäjä
Suomen muihin kylihin.
Viisikolmatta jo vuotta,
Vuosisataa neljännes,
Sulla ikää, onhan siis jo
Kehittynyt miehuutes.
Ajanjaksoa kun tuota
Kulunutta muistelet,
Siitä herää juhlatunteet,
Siitäpä nyt riemuitset.
Riemuitset ja riemuhusi
Yhtyy monet ystäväs,
Joill’ on ollut onni olla
Kerran valonliedelläs;
Nekin, joiden toimiala
On vaan halpa, vähäinen
Kansanvalistuksen työssä,
Sinun toimees verraten.
Vähäisenä, koditonna
Vietit itse aikojas
Monta vuotta, vaikk’ on ollut
Elos aina toimekas;
Sillä välin saavutitkin
Suomen kansan suosion,
Saitpa vihdoin suuremmoisen
Kodin, oman asunnon.
Sittemmin on sisaria
Sulle myöskin syntynyt,
Eri ääriin Suomenmaata
Valon työhön vihityt;
Näillä kaikill’ on työ yksi,
Saman kansan valistus,
Sitokoon siis toiminnoita
Keskinäinen rakkaus!
Toiselta jos opittavaa
Mitä toisellenkin lie,
Kernaast’ otettakoon varteen,
Kun se määrän päähän vie;
Täss’ ei auta katsominen
Mik’ on vanha, mitä uus,
Silmällä on pidettävä
Todellinen paremmuus.
Kukaan ei saa vakan alle
Panna valonkynttilää,
Mutta sillä rehennellä
Tyhmää on ja ilkeää.
Kuoren kultaus ei riitä,
Sivistys on sydämeen
Juurrattava, ihmismieli
Suunnattava totuuteen.
Mik’ on totuus? Herran pelko
Viisauden alku on!
Siinä totuus varsin vanha,
Vaikka vanhentumaton;
Se on ehto edistyksen,
Siitä riippuu valon työ,
Siitä karttuu aarre, jot’ ei
Ruoste raiskaa, koi ei syö.
Olkoon, kallis oppilaitos,
Onnellinen aina työs!
Satavuotis-juhliakin
Vietä monta vielä myös!
Enentyköön, kirkastukoon
Suomen kansan valistus!
Vuotakohon isänmaalle
Runsas Herran siunaus!

Kun juhlamarssi oli pianolla nelikätisesti soitettu, lopetettiin juhlallisuus ”Maamme” laululla, jota torvisoittokunta säesti.


Lähde: Uusi Suometar 19.6.1888.