Kärsivä kukka (1881)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kärsivä kukka.

Kirjoittanut August Blanche


”Kukkien, joita on jalostutettava, täytyy kärsiä,” sanoo puutarhuri ja hän on oikeassa. Ei ole laisinkaan sopiva antaa niille liiaksi auringon paistetta tahi liiaksi vettä, sillä silloin ne ikäänkuin ryntäävät ylös maasta, tulevat kaitaisiksi, hennoiksi ja kukkansa ovat perin yksinkertaisia ja mitättömiä. Niiden on nähtävä sekä nälkää että janoa, niiden ei ole koskaan saatava enemmän kuin että hädin tuskin voivat elää; puutarhaveitsi on alinomaa haavoittaminen ja leikkaaminen niitä, se on yhtämittaista sekä ulkonaista että sisällistä haavoittamista. Voidaksensa elää – ja elo on rakas – mitä on tuon kukka raukan tekeminen? Hänen on koottava kaikki sisässänsä oleva voima, sekin josta hän ei itsekään mitään tiedä; hänen on, voidaksensa surkeata kohtaloansa kantaa, ponnistaminen voimiansa aina mahdottomiin asti. Ja hän onnistuu vihdoin, hän voittaa. Tällä voimien kokoamisella, tällä ponnistuksella kehittää hän kauneutensa siihen määrään, josta hän ei ole voinut uneksiakaan. Kukkansa tulevat kaksinkertaisiksi ja väriloisteensa kilpailee auringon loisteen kanssa. Niin jalostuu hän.

Kuten kukan, samoin on ihmisenki laita. Kaunis, jalo, ylevä on ikäänkuin kidutettava esiin. Se on otsansa hiessä työskentelemistä. Se on hädän koulussa käymistä. Koulun käyminen ja kovilla koulupenkeillä istuminen ei ole hupaista; mutta enemmistölle sen läpikäyneitä on se tehnyt hyvää, jalostanut, onnellisentanut heitä, ja parempi on luonnollisesti tuleva kuin menevä onni. Parempi on olla onnetoin kuin olla ollut onnellinen.

Mutta, sanotaan, ihmis-kunnan alhaisimmat eivät ole käyneet muuta kuin hädän koulua, ja edustaako alhaiso kaunista ja jaloa? Se edustaa ainakin taivaallista kärsivällisyyttä, ja mitä olisi ilman tätä apua ihmiskunnasta, maailmasta!

Klaran-koulun ensi luokalla oli minun kouluaikanani Biljer niminen opettaja, yksi herttaisimpia ja lempeimpiä ihmisiä, mitä minä muistan. Hän sai vähäisimmällä sanallansa aikaan kymmenen kertaa enemmän, kuin rehtori Trysin pisimmällä merenruoho-kepillänsä. Kun me olimme liian vallattomia tahi laiskoja, oli hänellä tapa sanoa:

”Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa.”

Ken oli sitten tuo kärsivä kukka?

Hän oli pieni tyttö, joka kävi seurakunnan köyhäinkoulussa, mutta jolla ennen koulutunteja eli tapana istua eräällä hautakivellä lähellä eteläistä kirkon-porttia, lukien läksyänsä ja aina silmät kiinni kirjassa. Tyttö ja kirja näyttivät yhtä pahoin pidellyiltä. Kirja oli hyvin kulunut, melkein kaikki lehdet olivat irrallaan, ja hän, joka sitä luki, oli hyvin voimattoman ja heikon näköinen, kasvonsa olivat melkein sini-vaaleat ja hän kulki avojaloin kesällä, ja Jumala tietää, eikö hän tehnyt samoin talvellakin. Hän näytti aina niin kärsivältä ja varmaankaan ei sekään, mitä hän luki, nimittäin katekismus, ollut virkistävää. Hän ei ottanut koskaan vastaan mitä me hänelle tarjosimme, leipäpalan tahi piparikakun. Oliko kukaan kieltänyt hänen sitä tekemästä? Eli oliko jotakin hänen povessansa, joka kielsi tämän, jotakin joka käski hänen olla kaikki itsekauttansa ja ei mitään muiden kautta? Me olimme itse antaneet hänelle nimen ”kärsivä kukka.” Sentähden kun maisteri Biljer mainitsi häntä, tiesimme me että se oli tuo hiljainen ja ahkera tyttö hautakivellä, joka istui siellä nälistyneenä ja paljain jaloin. Silloin tiesimme me myöskin, mitä hän tarkoitti, me, jotta olimme vallattomia ja laiskoja, vaikka me olimme kylläisiä ja vaikka meillä oli jalkineet.

Vuoden päästä katosi tuli kärsivä kukka hautausmaalta, hän ei käynyt enää koulussa. Mutta me, jotka kävimme siellä vielä keväällä, kohtasimme häntä usein kaduilla. Hän horjui raskaimpien kuormien alla, iso vesisankko oli ikeenänsä. Välistä kantoi hän, itse lapsi, toista hiukan pienempää laihoilla käsivarsillansa, ja useasti näimme hänet kovissa talvipakkasessa venyvän pitkällään kosken partaalla ja huuhtovan vaatteita. Hän oli palveluksessa, oli muiden orjana, oli lapsenhoitajana, oli kaikki, mitä kuuluu orjan alaan, ja se ala on kaikista avarin.

Aina sama kärsivä näkö, mutta myöskin sama pieni ylpeys. Muistan kun kerrankin eräänä kesäpäivänä löysimme hänet samalla kantakivellä, liikutellen polvellaan pientä tyttölasta, hyvin hoitettua ja rikkaasti puettuna, sillä se oli herraslapsi. Eräs meistä tarjosi hänelle muutamia karamelleja, jotka hän ainakin sillä kertaa otti kiitollisesti vastaan; mutta hän ei pannut niitä omaan suuhunsa, vaan pienokaisen.

”Etkö sinä sitten tahdo ottaa mitään itsellesi?” kysyi joku meistä.

”Minä en tarvitse mitään, minä,” vastasi hän. Mutta herraslapsi, hienolla pitsimyssyllä koristettu ruusuposki, se tarvitsi! Nuo sanat kuullessamme tunsimme jonkunlaisen kosteuden himmentävän silmiämme. Joka niitä himmensi, koski sydämeen, mutta teli sydämillemme hyvää.

Sillävälin oli hänen kuvansa niin syvälle painunut mielihimme, että, vaikka monta vuotta oli kulunut siitä hetkestä, jonka juuri mainitsin, ja jolla aikaa hän, kuten mekin, luonnollisesti oli paljon muuttunut, me kuitenkin yhtä hyvin tunsimme hänet. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa, jolla oli työhuoneensa n. k. Holmgren’in kartanossa Klaran länsi-kirkkokadun varrella. Hän oli jo ollut yli kymmenen vuoden ollut naimisissa, hänellä oli suuri talous, paljon lapsia vietävänä eteenpäin köyhyydessä; mutta hänen kotinsa oli kuin temppeli, kaikille perheen äidin hyveille pyhitetty ja vihitty. Hän ei ollut enää tuo kärsivä kutka. Kehitys oli tapahtunut, ja sen ehtoa ei siis enää tarvittu. Hän oli iloinen, kukoistava, kaunis, vaikka hän ei ollut koskaan ollut niin sanottu sievä, yhtähyvin oli nyt kaikki paljastaan kaksinkertaisia kultia ja värien täydellisentymistä, ja millainen kukka oli, sellaiseksi tuli hedelmäkin. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi ihmisiksi, sillä hän tunsi oikean opetustavan. Kirja, josta hän oli sen oppinut, oli hänen oma elämänsä, hänen oma lapsuutensa.

Minä en tiedä, jos hän elää enää. Mutta jos hän on kuollut, niin on kuolon enkeli varmaan löytänyt hänet hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä – tyytyväisenä kuolossa niinkuin elossakin

Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.


Lähde: Tapio 10.12.1881.