Kärsivä kukka (Canth)
| Kärsivä kukka. (Suomennos.) Kirjoittanut August Blanche |
| Suomentanut Minna Canth. |
”Niiden kukkain, joita tahdotaan jalostuttaa, tulee kärsiä,” sanoo puutarhan hoitaja, ja hän on oikeassa. Ylenmääräinen päivän paiste ja veden saanti eivät ole niille hyväksi, sillä siten ne äkki pikaan kasvavat, tulevat varreltansa ponnettomiksi ja heikoiksi ja kukkansa ovat hyvinki yksinkertaiset ja mitättömät. Niiden tulee kärsiä sekä nälkää että janoa, ja ravintoa niille tulee suoda ainoastaan sen verran, että töintuskin pysyvät elossa. Puutarhurin veitsen tulee lakkaamatta haavoittaa ja katkoa niitä. Herkeämätön sekä sisällinen että ulkonainen vaiva on siis niille tärkeänä elämisen ehtona, – ja elämä se kuitenki on jokaiselle rakas. Mitä tulee tuon kukka poloisen tehdä? Hänen tulee koota kaiken sisällisen voimansa, myöskin sen, josta hän ei mitään tiedä, voidaksensa valtavasti vastustaa kamalaa kohtaloansa ja viimein hän onnistuu, hän voittaa. Tällaisella voiman kokoomisella, tällaisella ponnistuksella kehittyy hänessä kauneus, josta hän ei itsekään voinut uneksia. Hänen kukkansa tulevat moninkertaisiksi ja värinsä kohta vetää vertoja päivän loistolle. Siten hän jalostutetaan.
Miten tämä kukassa toteutuu, siten myöskin ihmisessä. Mitä kaunista, jaloa ja suurta on, tulee esiin ainoastaan taistelun kautta. Sitä varten täytyy käydä puutteen koulua. Sitä varten täytyy tehdä työtä otsansa hiessä. Hupaista ei ole sen koulun käyminen, eikä myöskään niin kovilla kouluistuimilla istuminen. Mutta useimmille, jotka sen ovat läpikäyneet, on se ollut hyväksi. He ovat jalostuneet, ovat tulleet onnellisiksi, ja parempi on tietysti tuleva kuin mennyt onnellisuus ja oleva onnettomuus.
Mutta, sanonet ehkä, suurin osa ihmissukukuntaa on käynyt juuri puutteen koulua. Edustaako se siis, mitä kaunista ja jaloa on? Se ainakin edustaa taivaallista kärsivällisyyttä, ja tätä hyvettä vailla mitä olisikaan ihmissukukunta, mitä maailma.
Klaran koulussa oli minun kouluaikanani eräs opettaja, nimeltä Biljer, rakkain ja suopein ihminen minkä minä muistan. Hän yhdellä sanalla sai kymmenen kertaa enemmän aikaan kuin rehtori Trysén pisimmällä kepillänsä. Kun olimme varsin vallattomat tahi laiskat, sanoi hän tavallisesti:
”Tänään ette ole nähneet kärsivää kukkaa.”
Kuta sitte tuo kärsivä kutka oli? Se oli pieni tyttö, joka kävi seurakunnan köyhäin koulua, mutta jolla ennen opetuksen alottamista oli tapana istua eräällä hautakivellä kirkon etelä puolella ja lukea läksyänsä, silmät aina kirjaan kiinnitettyinä. Tyttöä ja kirjaa oli yhtä pahasti pidelty. Kirja oli hyvin kulunut, miltei kaikki lehdet olivat irtonaiset, ja lukia oli varsin hento ja heikko. Kasvonsa olivat miltei sinisen kalpeat, ja hän kulki avojaloin kaiken kesää, ja Jumala tiesi, josko ei hän talvellaki tehnyt samoin. Hän näytti paljon kärsineen, eikä varmaan lukemisensakaan häntä virkistyttänyt. Ei hän milloinkaan ottanut vastaan, kun hänelle tarjosimme jonkun leipäpalan tahi jotakin muuta. Olikohan häntä siitä joku kieltänyt? Tahi itsestäänkö hän tarjoomisemme epäsi? Me sanoimme häntä kärsiväksi kukaksi. Sentähden kun maisteri Biljer puhui siitä, tiesimme me, että hän sillä tarkoitti hiljaista, ahkeraa, nälistynyttä. avojalkaista tyttöä hautakivellä. Silloin myöskin tiesimme, mistä hän tahtoi meitä muistuttaa, meitä, jotka olimme vallattomat ja laiskat, ehkä olimme ravitut ja meillä oli kengät jalassa.
Vuoden kuluttua katosi kärsivä kukka hautuumaalta. Hän ei enää käynyt koulua. Kumminki hän usein tuli meitä vastaan kadulla. Hän horjui raskaiden kannettaviensa alla. Toisinaan kantoi hän, lapsi itse, toista vähän pienempää hennolla käsivarrellansa, ja useasti näimme hänen kylmässä talvi ilmassa huuhtovan vaatteita virran rannalla. Hän oli palveluksessa, näki vaivaa muiden hyväksi, oli lasten hoitajana ja toimitti paljon muuta, mikä kuuluu orjan työalaan, ja tämän ala on lavein kaikista.
Aina sama kärsivä katse, mutta myöski sama pieni ylpeys. Muistan erään tilaisuuden, jolloin löysimme hänen samalla hautakivellä, tuuditellen pientä tyttöä polvellaan. Tyttönen oli komeasti puettu, sillä hän oli herrassäätyä. Eräs meistä tarjosi vanhalle tuttavallemme muutamia sokerimakeisia, jotka hän tällä kertaa kiitollisuudella ottiki vastaan. Mutta hän ei niitä itse maistanut, vaan antoi ne lapselle.
”Etkö siis milloinkaan tahdo jotakin itsellesi?” kysyi antaja.
”En minä mitään tarvitse,” vastasi hän.
Mutta herraslapsi, ruusuposki, hieno pitsi myssy päässä, hän tarjoamaamme tarvitsi. Tytön sanat kuultuamme, silmämme himmentyivät. Ne syvästi meitä liikuttivat. Näin oli hänen kuvansa niin painunut mieliimme, että monen vuoden kuluttua, jolla ajalla hän miten myöski me luonnollisesti olimme paljon muuttuneet, me kumminki heti hänen tunsimme. Hän oli silloin naimisessa erään köyhän suutarin kanssa. Jo oli kymmenen vuotta kulunut siitä, kun hän häitänsä vietti. Nyt häntä elatuksen murheet monasti rasittivat, sillä suuri oli hoidettavansa perhe. Mutta hänen kotinsa oli kuitenki todellisen perheenäidin hengen pyhittämä temppeli. Hän ei enää ollut tuo kärsivä kukka. Kehittyminen oli päätetty, eikä sen ehtoja siten enää tarvittu. Hän oli iloinen, viehättävä, ihana, ehkei kukaan olisi voinut sanoa häntä kauniiksi. Nyt olivat hänen kukkansa muotonsa suhteen mitä moni-kertaisemmat ja värinsä suhteen mitä loistavimmat, ja millaiset kukat, sellaiset myöskin hedelmät. Hän kasvatti lapsensa hyviksi ja rehellisiksi ihmisiksi, hän tiesi oikean kasvatustavan. Kirja, josta hän sen tiedon oli saanut, oli oma elämänsä, oma lapsuutensa.
En tiedä elääkö hän vielä, mutta jos hän on kuollut, niin varmaan kuoleman enkeli tapasi hänen hymyilevänä, onnellisena ja tyytyväisenä, – tyytyväisenä kuolemassa miten elämässäki.
Pitempi ei ole kertomus kärsivästä kukasta.
Lähde: Päijänne 2.7.1878.