Kärsivä tuli

Kärsivä tuli Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Jokin jumala ikäväänsä

teki maailmoja taivaassaan,

yli kaikkitietävän päänsä

ne linkos kulkemaan

käsin kaikkivoivin, ylväin

tulipallot leimuavat

läpi avaruuden kylväin

sadat, tuhannet, miljoonat.

Loi kuollusta voimansa nuoren

tuo Tuntematon myös Maan,

maapallon liekkikuoren

teki tyhjästä sormellaan,

kuin poikanen oikusta hetken

tekis saippuakuplan vain.

Maa alkoi loistavan retken

yli avaruusulappain.

Se tanssi, liekehti, pyöri

valon hurmasta juopuen,

tulipallojen parvessa hyöri,

läpi tähtisumujen.

Kävi aurinkokuntien piiri,

kävi karkelo maalimain.

Kera vertaistensa kiiri,

Maa, raketti jumalain.

Mut verkkaan hehkuvat aineet

avaruudessa sammuivat.

Vesi peitti nyt Maan, meren laineet

syvät, kylmät, elottomat.

Sen suureen liekkiaikaan

ken enää uskoikaan?

Mikä voima enää saikaan

sen rataansa jatkamaan?

Tuli polttava kulutti, nuoli,

imi tyhjiin voimat sen.

Joko välkkyvä tähti kuoli,

vajos nieluun pimeyden?

Ei! Aavistamattoman paineen

se tunsi rinnassaan.

Mikä sylissä kylmän laineen

nyt liikahti uudestaan?

Heräs tietoisuuteen, tuskaan

tuli uusi rinnasta Maan.

Vilu, pimeys, unohduskaan

sitä saanut ei sammumaan.

Heräs vietäväks kylmäin tuulten

tuli uudesta syntynyt –

ei kutsusta jumalan huulten,

joka Maan oli hyljännyt –

Oman polttavan kaipuun voima

Maan rinnasta herätti sen.

Maa kuoleman kammitsoima

kohos kahleensa särkien,

kohos uutta hehkua kohti,

kohos jumalten uhallakin,

sitä ääretön kaipuu johti

läpi jäätävän eetterin.

Tuli elävä liekehti, värjyi

yli laineitten rannattomain.

Meri myllersi, syöverit ärjyi,

tuli kärsivä kasvoi vain.

Se yleni kylmästä jäästä,

tuhan sytytti hehkullaan.

Ajan mittaamattoman päästä

taas elämä verhos Maan.

Ja se paineesta kuuman veren

kohos liekkiin ihanaan.

Se hyytävän, tyhjän meren

teki eläväks kaipuullaan.

Yli aution kallioluodon

kohos vihreys verestä sen.

Ja sen ylevin pyrkimys muodon

sai hahmossa ihmisen.

Mut ylemmäs suurinta lastaan

tuli kärsivä ikävöi.

Yhä kuoleman siipeä vastaan

sydän ihmisen uhmaten löi,

janos korkeinta, mahdottominta,

janos autuutta taivaitten.

Maan kiireelle ihmisrinta

niin synnytti Kauneuden.

Sydän kärsivä kylmään tähteen

tulen sammuttamattoman loi,

yhä laineista kaipuun lähteen

janon uuden ja kuumemman joi

Sydän lensi siivillä liekin

läpi aikojen ajattomain.

Mihin tänään sen retki viekin,

tuli kärsivä kasvaa vain.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.