Kärsivä tuli

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kärsivä tuli

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Jokin jumala ikäväänsä
teki maailmoja taivaassaan,
yli kaikkitietävän päänsä
ne linkos kulkemaan
käsin kaikkivoivin, ylväin
tulipallot leimuavat
läpi avaruuden kylväin
sadat, tuhannet, miljoonat.
Loi kuollusta voimansa nuoren
tuo Tuntematon myös Maan,
maapallon liekkikuoren
teki tyhjästä sormellaan,
kuin poikanen oikusta hetken
tekis saippuakuplan vain.
Maa alkoi loistavan retken
yli avaruusulappain.
Se tanssi, liekehti, pyöri
valon hurmasta juopuen,
tulipallojen parvessa hyöri,
läpi tähtisumujen.
Kävi aurinkokuntien piiri,
kävi karkelo maalimain.
Kera vertaistensa kiiri,
Maa, raketti jumalain.
Mut verkkaan hehkuvat aineet
avaruudessa sammuivat.
Vesi peitti nyt Maan, meren laineet
syvät, kylmät, elottomat.
Sen suureen liekkiaikaan
ken enää uskoikaan?
Mikä voima enää saikaan
sen rataansa jatkamaan?
Tuli polttava kulutti, nuoli,
imi tyhjiin voimat sen.
Joko välkkyvä tähti kuoli,
vajos nieluun pimeyden?
Ei! Aavistamattoman paineen
se tunsi rinnassaan.
Mikä sylissä kylmän laineen
nyt liikahti uudestaan?
Heräs tietoisuuteen, tuskaan
tuli uusi rinnasta Maan.
Vilu, pimeys, unohduskaan
sitä saanut ei sammumaan.
Heräs vietäväks kylmäin tuulten
tuli uudesta syntynyt –
ei kutsusta jumalan huulten,
joka Maan oli hyljännyt –
Oman polttavan kaipuun voima
Maan rinnasta herätti sen.
Maa kuoleman kammitsoima
kohos kahleensa särkien,
kohos uutta hehkua kohti,
kohos jumalten uhallakin,
sitä ääretön kaipuu johti
läpi jäätävän eetterin.
Tuli elävä liekehti, värjyi
yli laineitten rannattomain.
Meri myllersi, syöverit ärjyi,
tuli kärsivä kasvoi vain.
Se yleni kylmästä jäästä,
tuhan sytytti hehkullaan.
Ajan mittaamattoman päästä
taas elämä verhos Maan.
Ja se paineesta kuuman veren
kohos liekkiin ihanaan.
Se hyytävän, tyhjän meren
teki eläväks kaipuullaan.
Yli aution kallioluodon
kohos vihreys verestä sen.
Ja sen ylevin pyrkimys muodon
sai hahmossa ihmisen.
Mut ylemmäs suurinta lastaan
tuli kärsivä ikävöi.
Yhä kuoleman siipeä vastaan
sydän ihmisen uhmaten löi,
janos korkeinta, mahdottominta,
janos autuutta taivaitten.
Maan kiireelle ihmisrinta
niin synnytti Kauneuden.
Sydän kärsivä kylmään tähteen
tulen sammuttamattoman loi,
yhä laineista kaipuun lähteen
janon uuden ja kuumemman joi
Sydän lensi siivillä liekin
läpi aikojen ajattomain.
Mihin tänään sen retki viekin,
tuli kärsivä kasvaa vain.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1931: Velka elämälle: runoja. WSOY, Porvoo.