Köyhää kansaa: II luku
| I luku | II luku Köyhää kansaa Kirjoittanut Minna Canth |
Köyhää kansaa |
»Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?»
Holpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili hän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän oli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen häntä tarkemmin.
»Mikä sinun on, kah!»
Hän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta peljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri.
»Mitä sinä huusit?»
»Elä, elä kovasti», hän kuiskasi, »etteivät tule takaisin».
»Ketkä?»
»Ne, ne samat.»
Hän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin hämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha aavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä karkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille lähettää.
»Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä ole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.»
Hän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan.
»Oletko sinä kipeä?»
»En. Kuinka niin?»
»Kun olet ihan vesimärkänä.»
Holpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan.
»Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?»
»Unta kait.»
Mari pöyristeli sitä muistaessaan.
»Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.»
Holpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli.
»Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.»
»Palakoon sitten.»
Holpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa, valmiina pian jatkamaan unta.
»Onni toki, ettei pahempaa ollut», hän ajatteli, ja veti peitteen päälleen.
Mari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen hartioihin.
»Jos saisi vähän unta», arveli hän itsekseen, »ennenkuin nuo kauheat näyt taas tulevat».
Ei hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne kaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa. Ettei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä hänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen taas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä, ylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa, vaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi heidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat murtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin ajallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei tarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen mieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli, eivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa lopettaneet.
Niin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät hyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt...
Tässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä vihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa. Hänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon takana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan herättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan nyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen selkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta vaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista viskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti puhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni, toisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois noita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan herkesi heitä uhattelemasta.
Holpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.
»Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.»
Mari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti häneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi hänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta hänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen kamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.
»Minkätähden sinä minua löit?»
Mari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä uudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.
»Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?»
»Olen.»
Holpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi olevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän pitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.
»Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?»
»Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.»
»Oletko sinä kipeä?»
»En. Pahoja unia näen.»
»Siunaa itsesi, hyvä ihminen.»
Holpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle kyljelleen voidakseen pitää häntä varalla.
Mari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen »isä meidän» ja »herran siunauksen». Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein, sanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli. Uni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka tuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä, nyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän jotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.
»Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?»
Mari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi, sillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne pakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä sentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä heitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä se oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin selvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan katselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen miestään.
»Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa pahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla kärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.»
Holpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat tulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.
»Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.»
Mari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun uskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään nähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki onnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten viimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun.
»Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.»
Mari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen niin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut, hän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen, silloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi... Mari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi miehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...
Ja pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli. Ja pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi paranemaan?
Ville potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi kylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen, sen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa.
Täytyi olla hiljaa ... hiljaa...
Siihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui.
Holpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä hän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt ollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse, kun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko ihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut syömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi heille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta enemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä ennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä Annin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui kätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari sai levätä...
Eihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan lusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi pyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi, kuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä kyllä auttaisi...
Tässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi heräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari havahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen luokse.
Annin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti tuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu taikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan karkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä auki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä, missä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja uikuttaminen muuttui itkuksi.
Mari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja liikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.
»Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne viereesi?» kysyi Holpainen.
Mari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän tuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle rinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä huolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni oli heikko ja käheä.
»Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?» kysyi Holpainen taas.
Mari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut; nousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun. Holpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa itselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen ahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta vapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän itsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.
Uudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta odottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä unessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja tyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä hänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli pyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui hän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta tuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan olikin.
Näin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa pakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä, kun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa. Holpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla asiasta keskustelivat.
»Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole», sanoi Tiina Katri. »Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää Annin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä mielellään tahtoisi antaa kumminkaan.»
»Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua pahimmasti peloitti.»
»Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan, mutta vastasipa sentään.»
»Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?»
»En.»
»Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta nostettu.»
»Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin kuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.»
»Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä huonoja.»
»Kyllä, kyllä.»
Tiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut. Kovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän, tuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi.
Mari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni heikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut rintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi lattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita eilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä tapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen vaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni mihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta entisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei voinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat yhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella ruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä huoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä, missä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat hänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä katseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki hänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin hän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään toivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään olleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta muistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku toivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut, syvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä haudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla, kuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen sieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata kovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun hyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän tietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi.
Hellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen puhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei kerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli vielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä enää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä perunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei sitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.
Mutta Hellu ymmärsi sen itsestään.
»Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?»
Mari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois tätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.
Pikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee, eikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat kalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan käteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki kuolemata.
Holpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli lähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo pieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen karkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä nenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni takaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää piipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua kumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa.
Päivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli hän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän leipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen. Hiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä pudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu siihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä tasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne, joita arveli pahoiksi.
»Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte», kuiskasi Holpainen. »Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että vahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.»
Ei vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä.
»Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.» Petu ja Ville söivät hapeasti, mutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja, sitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen sydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu tulisi lapsen vaivoille.
Mari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät jäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän lapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät häneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään kärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä hetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman kanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään verraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin kuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas huumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle, lopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun hän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen, täytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät vastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki, mitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt, eli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään.
Hellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella hän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni.
»Makuluuta sain keitoksi», hän riemuitsi.
»Hiljaa, hiljaa», kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen.
Hellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut alas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan Annin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei enää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi ja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä räpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen.
Hellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin vavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut.
Holpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet olivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus oli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan hetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa.
Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi. Petu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei rouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen oli luvannut.
Ja Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana.
Anni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen kaikki loppui.
Hetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi hiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli rukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt kuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi sydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin itkettämään.
Tiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan.
»Vai niin», sanoi hän hiljaa, »täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se kävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi kiitetty olkoon.»
Mari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa.
Tiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan alle.
»Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se kait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.»
»Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan», sanoi Holpainen.
Mari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä puhumaan, hätäisesti ja jyrkästi.
»Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka käteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.»
»Kyllä, kyllä.»
Holpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi luvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli.
»Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen. Kuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.»
»Ei, ei, ole huoletta.»
»Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen markan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja kukka, käteen ja ranssi...»
Tiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva teki miehen uudelleen levottomaksi.
Mutta Tiina Katri lausui tyyneesti:
»Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan lävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin, rupea tuohon.»
»Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua, sitä kirstua...»
»Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja me toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan rauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.»
Mari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät kuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi ruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.
Mari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän nukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä kantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki Marin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä, uhkaava tuli.
Tiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan. Holpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.
»Lähtekää pois», kuiskasi hän.
Eivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla töytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan.
»Äiti, äiti...»
Enempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle, hän astui heidän ohitsensa kamariin.
»Herra Jumala!» huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja ottaen sydämestään kiinni.
»Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä. Sanokaa, että minä lähetin.»
Hän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni oli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi vielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta, tuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat.
Siellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen hiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli. Holpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin.
»Pappia, pappia!» huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi ovelle.
»Ja lääkäriä», kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan.
Tiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat noudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään.
Pastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua ollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut lainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että Holpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi.
»En minä tässä voi mitään», sanoi pastori neuvottomana, »mutta odotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.»
Tohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä hän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana seisoi heidän takanaan uunin luona.
»Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.»
Tiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin kapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen, toisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas vaatekasalle nurkkaan.
Lääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia.
»Mustetta ja kynää?»
Niitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta.
Lääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos.
»Kan hon botas?» kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta.
Heikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti pöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti.
»Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti», lausui tohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle.
»Niin», sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, »meillä ei taida olla täällä muuta tehtävää».
»Suokaa anteeksi», puhkesi Heikura puhumaan, »minä pyytäisin... – Liekö tässä mitään toivoa parannuksesta?»
Hän katsoi lääkäriin.
»Kuinka niin?»
»Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne rupea tuota kuuntelemaan.»
Kaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan ruotsiksi. Sitten kysyi edellinen:
»Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?
»Otettaisiinkos häntä sinne?»
»Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä vaivaishoitokunnan esimiehelle.»
»Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään nyt», sanoi Tiina Katri.
Hänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois.
»Eikö toivoa?» kysyi pastori, kun olivat portilla.
»Ei», vastasi tohtori lyhyeen.
Astuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan kuluttua, lausui taas pastori:
»Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.»
»On sitä maailmassa paljonkin.»
»Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja pahinta ettei voida sitä auttaa.»
»Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.»
»Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.»
»Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen ehto.»
»Helppo sanoa. Entä sitten?»
»Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla tavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.»
»Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan sallimuksia muuttamaan.»
»En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi pyrkii.»
»Ei, ei, tohtori –»
Pastori pudisteli päätään.
»Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi parantua, mitä silloin teette?»
»Mutta sehän on toinen asia.»
»Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen kärsimyksiä lopettamaan?»
»Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle lähettää.»
»Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme siitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja ollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo on syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien lähettämistä.»
»Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole oikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.»
»Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän kanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan silloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita miehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä päälliseksi rukoilla Jumalalta »aseille» siunausta, ja ehkä samalla kertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin itseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään tappamaan.»
»Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala hallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista itseänsä.»
»Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa varma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat maailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan vaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään hyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin kadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin myöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.»
»Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja varoitukseksi.»
»Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen ihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin. Suokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä minun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt, pelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa hän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo oppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on poikkeaminen tähänkin taloon.»
Hän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja totisena.
Kuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen luota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli Heiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä hartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten oli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin kuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat oliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai jättäisivätkö aamuun.
»Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee», sanoi Heiskanen, »vietävä hän kumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.»
»Ja lapset pelkäävät», lisäsi Tiina Katri.
»Niinhän se taitaa olla», sanoi Holpainen. »Mennäänpäs häntä katsomaan taas.»
Kun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat hämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden nurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä purkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla. Hän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä.
»Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...» hän uikutti valittavalla äänellä.
»Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee», sanoi Holpainen, koettaen saada häntä esiin.
»Pois, pois, pois...»
»Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme», sanoi Heiskanen, »menemme katselemaan kaupunkia».
»Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita», houkutteli Tiina Katri, »minäkin tulen mukaan».
»Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois. – Pois!» Viimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä.
»Hiljaa, hiljaa», varoitti Holpainen, »taikka me sidomme taas kädet kiinni».
»Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...»
Hän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen häntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä viemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran kaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti jäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla äänellä.
»Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua kiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.»
He vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän alkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä.
»No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.»
Silloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen.
Ihmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat heihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina.
»Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?»
»Mitäs te sillä tiedolla teette», vastasi heille Tiina Katri.
He menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja kääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan.
Harjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa näyttämään.
Hoitaja kynsäisi korvallistaan.
»Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus’ on jo entiseltä. Oikeinko tämä on raivo?»
»Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.»
»Hukassa niitten kanssa on. – Mihinkä se nyt pannaan?»
Hän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa.
»Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.»
Portista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta, joissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat. Kymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen huoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten. Tämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä.
Kuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi avattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin kerroin suun ja sieramien eteen.
Lapset itkivät ja juonittelivat.
»Olettekos hiljaa, penikat!» huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä.
Suuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät yhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset karttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä tuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat lauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa. Aina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän.
»Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.»
Lasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa huoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman saastaisuutta.
Mari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan.
»Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...» hän uikutti.
Hoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan.
»Pankaa tuonne!» sanoi hoitaja.
»En minä, en minä, en, en, en...»
huusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon.
Kauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla äänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta molempaa yhdessä.
»Ähä», sanoivat eukot lapsille, »kuulette nyt, eikös tullut mörkö!»
Lapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut tuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät.
Pakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat. Kaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat huoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon tuska ilmoille pyrki.
Tiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki vaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli kurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä antamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos ja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia pitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili.
Eräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi.
»Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se vaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen hullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta olisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun koppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.»
»Herra siunaa, tähän ihan kuolee», mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän helpommalle.
»Tule pois, kah, mitä sinä turhia», sanoi Heiskanen, joka Holpaisen kanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni.
»Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa», riiteli hän. »Keräävät kaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen koppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän siellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät niin laihoilta ja kalpeilta.»
»Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.»
»Onneton, joka sinne joutuu.»
»Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.»
»Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.»
He kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen matkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän polki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa seljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui hänen päällään; housut olivat takaa rikki.
Tyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi henkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi aittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka kerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos täytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti.
Nurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä he istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin uskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku Anni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta saada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä omakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin selvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä äänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he tulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja muita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat yksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt, aamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat telmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää, eivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle kannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt.
Välistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että vedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä itkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki pois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai karvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan iloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä takaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa eikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka umpisokeaksikin tulisi.
Ville ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin ajatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia kertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia lahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota alas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään pihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin sitten ne pysyivät.
Tiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli pyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui kaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle.
Kyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada kakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti kätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä ollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua ja aina sieltä joku tuli.
Isä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää piippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta kumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein toivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun hän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin kamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin.
Mutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni rautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen aikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla hän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä vastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä hän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää.
Oli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin suinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri pitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo onnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista puutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että jos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin Marillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois huolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan ajetuksi.
Rautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen sopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän suoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään lapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen ylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku astui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen, mutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut.
Holpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka hakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.
»Hei, Holpainen, tules tänne!» sieltä kerran huudettiin.
»Mikä on?» huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös.
»No, tulehan.»
Holpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen.
»Tuossa saat. Ota ja syö.»
»Mitä se on? Kivenmuraa?»
»No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.»
»Ole vaiti. Kuka tuota syö?»
»Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille kahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat leipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.»
»Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin», sanoi Holpainen ja läksi takaisin omalle työlleen.
»Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata suussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.»
»Ha, ha, ha», nauroivat toiset.
Holpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi lapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun hän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma tuntui kylmältä ihoon.
Harjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni, karkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset sisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois. Vaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui ympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja kartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi taukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä, riitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen tuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa.