Köyhä kalastajan poika
| Köyhä kalastajan poika. Kirjoittanut Emma Krohn |
Sinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei olisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten sinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu metsässä? – Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et ainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa niin surkea, ett’ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja kirjoja? – mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan, eikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni poika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä mökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin hiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä onkia ja syödäkin – mutta aapista oppia – ei puustaviakaan.
Välistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei ymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä. Suomessa oli katolis-usko vielä vallassa.
«Miks’ei pappi suomeksi saarnaa?» kysyi Mikael.
«Saarna on liian pyhä siksi», vastas isä.
Mutta Mikael mietti, että olisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa kirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän kerran isältänsä että pääsisi kouluun.
«Kouluun», sanoi isä, «onhan pappi sanonut, ett’ei kukaan muu kuin hän tarvitse lukea osata.»
«Eikä meillä olekaan koulua», lisäsi äiti.
«Onpas Viipurissa,» tuumasi Mikael, huoletonna, «sinne juuri tahtoisin».
«Viipuriin», huusi äiti, «kuinkas sinne pääsisit?»
«Ja mitä sinä latinais-koulussa oppisit», sanoi isä, «ethän latinaa osaa!»
«Kyllä sen opin», arveli Mikael.
Niin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti valmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi matkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä, ja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta päivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä, sillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa vähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.
Pääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun rehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen paikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut niinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän oli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä ajatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni muu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen, ja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko kouluajan.
Jonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne piti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän ylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin että pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei kumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla tutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin hänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että Mikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle, Vittenberg nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli tohtori Luther par’aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin paljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai erittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori Melanchtonilta. – Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka väärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta. Sentähden alkoi hän jo Vittenbergissä kääntää tätä pyhää kirjaa Suomeksi, että kaikki Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat sitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, Kustaa I, oli jo silloin ottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas iloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun kotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi testamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli suuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei Suomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki painettavaksi. – Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se valmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä kirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena mielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja kuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun. Sentähden kirjoitti hän ensiksi suomalaisen aapiskirjan. Helppo on ajatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät aan, ja been, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin virren tai Isämeidän selvästi lukea. – Vielä toimitti Mikael toisen kirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan, mistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. – Lopuksi tuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre tässä maailmassa.
Tahdotkos vielä jotain Mikaelista kuulla? Jos niin tahdot, niin tiedä sitten että hän lopuksi tuli piispaksi Turun kaupungissa; tiedä myöskin, että jok’ainoa Suomalainen, joka mielellään hyviä kirjoja lukee, muistaa häntä aina vielä rakkaudella, koska hän ensimmäinen oli, joka ymmärsi, että Suomen kansa tarvitsi oppia. – Onhan moni muukin tehnyt isänmaallemme paljon hyvää, ei olisikaan mahdollista kaikkia heitä muistaa; mutta jos joku kysyy: «Kuka opetti Aapiskukon Suomessa munimaan, kuka antoi Suomen äitien omalla kielellään lukea lapsillensa Jesuksen syntymisestä?» – niin pitää jokaisen Suomen tytön ja pojan osata vastata: «Sen teki Piispa Mikael Agricola, köyhä kalastajan poika».
Lähde: Pääskysen Liverryksiä Lapsille. 1883. Helsinki.