Köyhän aarre
| Köyhän aarre Kirjoittanut Jean Richepin |
Oli kerran, en tiedä missä maassa, kaksi köyhää ihmistä, vanha mies ja vanha vaimo. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut niin m i t ä ä n, ei niin mitään.
Heillä ei ollut leipää kaapissa, ei kaappia leivällensä.
Heillä ei ollut mollia, johon olisivat kaapin asettaneet, ei tonttia mökille.
He olivat tosiaankin hyvin löyhiä.
*
He eivät niin paljon kaivanneet leipää kuin mökkiä.
Hiukkasen leipää saivat he aina armeliailta ihmisiltä, väliinpä lihaakin.
Mutta he olisivat mielellään kärsineet aina nälkää, kun heillä vaan olisi ollut koti, pieni mökkinen, jossa olisivat voineet virittää pari puukalikkaa tuleen ja istua puhelemaan takkavalkean loisteessa.
Sillä paras maailmassa, parempi kuin ruokakin, – on oma koti. Ilman sitä on ihminen kuin villieläin.
Nuo molemmat köyhät tunsivat itsensä vielä köyhemmiksi kuin muut jouluillan tullessa. H e i l l e oli se yhtä surullinen ja raskas kuin se oli iloinen kaikille muille, kaikille niille, joilla oli tulta takassa ja joulupuu sytytettynä.
*
Pimeässä kävellessään maantietä, valitellen puutettaan, kohtasivat he köyhän kissan.
Se oli tosiaankin köyhä kissa, yhtä köyhä kuin he itse, – se oli pelkkää luuta ja nahkakin oli melkein karvaton.
Se oli kurjan näköinen.
Ellei se niin kurja olisi ollut, olisikin se voinut pyytää aina jonkun hiiren, ja s i l l o i n ei se olisikaan ollut niin laiha kuin se oli.
Mutta kun sillä nyt ei o l l u t karvoja ja se todellakin o l i niin kurja ja laiha, niin oli se tosiaankin h y v i n köyhä kissa.
*
Köyhät ovat mielellään hyviä ja avullisia toisilleen.
Vanha ukko ja vanha akka ottivat sen vuoksi kissan mukaansa, eikä heidän päähänsä hetkeksikään pälkähtänyt syödä sitä; päinvastoin antoivat he sille lihapalasen, jonka itse olivat armeliailta ihmisiltä saaneet.
Ja kun kissa oli syönyt, lähti se käymään heidän edellään, ja vei heidät vanhaan, hyljättyyn mökkiin.
Siellä oli kaksi jakkarata ja tulisija. Sen näkivät he kuun säteen valossa, joka kohta katosi.
Ja kuun säteen kanssa katosi kissakin.
He istuivat pimeän lieden edessä, joka näytti vielä pimeämmältä kun ei mikään tuli sieltä loistanut.
– Kunpa olisi pari hiiltä! On niin kylmä. Ajattelen jos saisi hieman lämmitellä jouluyönä!
Mutta heillä ei ollut hiiltä, ei tulta. He olivat niin köyhiä.
*
Äkkiä loisti kaksi hehkuvaa palloa syvältä lieden sisältä, kaksi kaunista hehkua, kullankeltaista.
– Tunnetko miten lämmittää?
– Kyllä, tunnen.
Ja eukko ojensi vanhat, kohmettuneet kätensä hehkuja kohti.
– Puhalla niitä, niin syttyvät liekkiin.
– Ei, – sitten sammuvat ne sitä pikemmin!
Ja he puhelivat menneistä ajoista, ja unhottivat puutteensa ja hätänsä noitten siunattujen loistavain hiilien edessä.
Köyhä tyytyy vähään.
*
Koko yön istuivat he siinä puhellen menneistä ja nykyisistä. Ja he olivat niin v a r m a t siitä, että joulun haltija tahtoi heille hyvää, – sillä nuo kaksi hiiltä loistivat edelleen kuin tulta, eivätkä ne kuluneet, vaikka yhä paloivat.
Ja kun aamu tuli, oli heillä ollut niin lämmin ja hyvä koko yön.
*
Mutta syvällä lieden sisällä istui tuo köyhä kissa...
He olivat lämmitelleet sen silmäin loisteessa.
– Köyhän aarre; se on mielikuvitus.
Lähde: Päivälehti 10.1.1890.