Köyhyydestä ja Yleisestä Köyhäin-holhouksesta Suomessa (Rosenborg)

Köyhyydestä ja Yleisestä Köyhäin-holhouksesta Suomessa Kirjoittanut Johan Wilhelm Rosenborg

Köyhyydestä ja Yleisestä Köyhäin-holhouksesta Suomessa.

Profes. J. W. Rosenborg'in v. 1858

tekemästä ruotsinkielisestä wäitöskirjasta

Suomentanut

K. M. Oppman,

maisteri

Turussa,

J. V. Liljan kirjapainossa, 1863.

J. V. Lilja ja Kumpp. Kustannuksella.

Imprimatur. C. R. Lindberg

Esipuhe.

Tässä heitämme maanmiehillemme suomenkielisen käännöksen muutamasta ansiolliseksi arwatusta kirjasta. Se ilmaantuu kuitenkin uudessa puwussansa melkein puolta lyhyempänä kuin se alkuperäisin on. Mahdollisinta lyhyyttä tarkoittaen, on täytynyt joko tykkänänsä suomennoksesta jättää pois monta uwittawaa esitystä ja wertausta ulkomaitten asiaan kuuluwasta keskuuksista tai ainoastaan lyhykäisesti osoittaa sekä niitä että muutamia toisia omaakin maatamme koskewia wanhempia keskuuksia, etenkin mitä tekijän pitkiin, ehkä huwittawiin, osoituksiin Suomessa ja Ruotsissa ennen aikaan käytetystä köyhäinholhouksesta tulee. Kun sitä wastaan olemme tarkasti kääntäneet niin hywin opettawaiset lauseensa köyhyydestä yleensä ja maamme köyhyydestä warsinkin, kuin myöskin wapaamieliset tarkoituksensa, ainetta liikuttawista laki-asioista, jotka kaikki owat määrätyt tänä wuonna kokoontuwien wallastopäiwien keskultawiksi, niin toiwomme käännöksen hyödyttäwän maamme menestystä rakastawia lukijoita talonpoikais-säädyssäkin.

Helsingissä Tammik. 1863

Suomentaja.

Niistä waltakunnallisista kysymyksistä, jotka nykyjään waatiwat kansalaisten tarkastusta, lienee kysymystä köyhyydestä tutkittu hartaimmasti, ehkä se wielä tänä hetkenä on suorittamatta. Siitä on pidetty kauneita ja pitkiä puheita länsi Europan sääty-kokouksissa. Hallitukset ja waltamiehet owat ahkerasti kokeneet selittää köyhyyden syitäö ja pidättää sen laajenemista. Mutta rikkauden karttuessa ja siwistyksen edistyessä aina enemmin meidän aikana, kohottaikse kuitenkin köyhyyden kalwea hahmo, joka totisesti waittää noiden ko'ottujen rikkauksien oikeutta. Siis ei olekaan kumma, että tätä nyky-ajan warallisuuden wihollista ja keinoja sen woittamiseksi on ko.ettu niin hartaasti oppi tuntemaan. Eikä se näy olewan juuri helppo, että yksimieliseksi wastata ensimäiseen tässä esitettäwään kysymykseen: mitä on köyhyys? Sillä köyhyys ei ole mikään määrätty suuruuden mitta, jota kaikissa yksityisissä tilaisuuksissa woipi käyttää noin mittään waiwatta. Se näyttää päinwastoin aina jonkun keskuksen eri yksityisten, eri kansaluokkien tai eri kansain wällillä. Kun jonkun niistä sanotaan olewan köyhän, niin sillä ainoastaan werrataan tilansa muiden rikkaimpain yksityisten, kansaluokkien tai koko kansain tilaan. Sitä selkeämmälle ei päästäkään köyhyyttä määräämällä nain: köyhyys on elatuskeinojen puute, josta seuraa mahdottomuus pitää huolta elämän tärkeimmistä tarpeista. Siinä on taas määrättäwä, mitkä tarpeet owat tärkeimmät. Siihen saamme eri ajoista ja eri kansoiltakin eri wastaukset; yhdestä maastakin näemme ne määrättäwän erilaisesti. Jälkimäistä todistaaksemme, tulee´meidän ainoasta katsastaa ympärillemme omassa maassamme. Muonamiehet etelä Suomessa, kurjin osa kansaamme, eiwät katsoisi woiwansa elää sillä rawinnolla, jolla suuri osa pohjois Suomen kansastoa aiwan useasti täyttää tärkeimmät tarpeensa. Kumpiko niistä sitte on köyhempi, etelä Suomen muonamieskö, joka päiwittäin syöpi rukiista, waiko maan pohjoiset asukkaat, jotka useasti owat sen puutteessa. Tosin onkin waikea siihen wastata tyydyttäwällä tawalla.

Josko suostutaankin edellä mainittuun määräämiseen, köyhyyden olewan elatuskeinojen puutteen, niin on kuitenkin merkittäwä, että sitä ei käy edeltäkäsin määrääminen, waan ainoastaan niiden erinäisten keskusten mukaan, joissa yksityinen, kansaluokka tai koko kansa elää. Wieläkin täytyy tarpeiten olla semmoisia, että niiden tyydyttämättömyys haittaa ihmistä ja siis koskee asuntoansa, elatustansa ja pukuansa. Joka woipi warustaita sillä kaikella niin, ett'ei terweytensä puolesta kärsi mistään, hän ei ole köyhä, mutta joka sitä ei woi, häntä pidämme köyhänä. Tällä emme kuitenkaan ole käsittäneet nyky-ajan köyhistöä (pauperism). Tämä lause sisältää wielä muita, esitettyä määräystä ei wähemmän tärkeämpiä määräyksiä. Kun nimitys pauperism (köyhistö) on englantilaista peruutta, lienee siis hyödyllistä katsella, mitä englantilaiset kirjaeliat sillä ymmärtäwät. Niiden mukaan on käyhistä (pauperism) yleinen´wiheliäisyys, joka pakoittaa koko joukon yksityisiä ihmisiä, henkensä ylläpitämiseksi, turwautumaan köyhäin-holhoukseen. Ne eroittawat köyhistön wakawimmasti satunnaisten syiden waikuttamasta kurjuudesta, joka tapaa erinäisiä jäseniä erimmistä ihmisluokista. Siis woimme hywäksi ottaa wielä senkin määräyksen ja päättää köyhistön olewan koko ihmisluokkia painawan tärkeimpien tarpeiten puutteen, josta seuraa mahdottomuus ylläpitää henkensä terweessä tilassansa, jota puutetta ei ole waikuttanut ihmisluokkien omituinen waltakunnallinen tilansa.

Tämä määräys wastaa kuitenkin ainoastaan köyhistön ulkopuoleen, ruumiilliseen terweyteen yleensä. Tarkemmin asia tutkittua, on siinä keksitty sisäpuolikin, köyhistön, niin sanoaksemme, hengellinen ja siweydellinen puoli, joka on siinä, että köyhistö on itsensä käsittänyt kurjuus, joka kaikin tawoin kokee irtautua itsestänsä. Tämä asian kohta ansaitsee aikuisemme tärkeimmän tarkastamisen. Monta nyky-ajan suurinta onnettomuutta juurtaa alkunsa siitä köyhistön harrastuksesta. Tästä puheena olewasta aneesta on wielä sekin seikka, ett’ei kärsiwäiset itse ensiksi tutkineet köyhistöä, mutta sen tekiwät semmoiset ihmiset, jotka tarkoittiwat kuitenkin kärsiwäiset itsekin tätä seikkaa, joka siis sai suuremman waltakunnallisen arwon. Halu päästäksensä kurjuudesta ei ole ainoastaan kiihoittanut köyhiä rikoksiin, mutta myös yllyttänyt niitä nostamaan huutoa koko nykyistä kunnallista järjestystä wastaan ja on sillä tawalla waikuttanut, monta weristä taistelua. Siis arwattaneenkin tuo kurjuuden pma tunto ja himo irtautua itsestänsä köyhistön onnettomaksi puoleksi, joka muka kaikin tawoin tulee wastustaa. Se ei kuitenkaan ole niin; sillä itsensä käsittäwä ja surmaansa waatiwa köyhyys on wälttämättömästi pidettäwä edistymisenä sen rinnalla, joka kestää salawihaisesta huolettomuudesta sentähden, ett’ei tunne itsensä.

Ehkä waillinaisesti koettuamme esittää nyky-ajan köyhistön enin silmiin pistäwää omaisuutta, on tässä wielä wastattawa siihen kysymykseen: onko köyhistö uuden ajan ilmannus, wai onko se löytynyt ainiaan? Tähän on myöskin waikea antaa suora wastausta. Ensiksi hawaittu ja tutkittu Englannin, Ranskan ja Belgin maan tehdaspiirissä, arwattiin köyhistön yhteen aikaan seuraawan nousewaa te’ollisuutta ja siksi olewan nyky-aikaisen ilmaunnuksen. Tarkemmin tutkittua, hawaittiin sen löytywän kaikissa elatuskeinoissa, eikä wähin maawiljelyksessä. Joka haaralla hawaittiin ihmisiä, joiden ainoa omaisuus oli työwoimansa. Surullinen kohtalonsa oli tehdä työtä muille, joilla oli waroja kustantaa työnsä. Niitä on omituisella nimityksellä kutsuttu proletär’iksi (köyhimys). Päiwän työstä osoitetut hankkimaan päiwällisen elatuksensa, seuraa niitä, työn pysähdyttyä, kadotuksella uhkaawa puutos. Se kaikki, sanottiin, uuden ajan waikuttamaa, ja tarttuwan kurjuuden pääteltiin seuraawan rahawarain lisääntymisestä. Sittemmin tutkittiin entisten aikain keskuksia. Ruumiillista työtä toimittawia ihmisiä seuraawan kurjuuden hawaittiin olewan ei ensinkään mikään nyky-ajan ilmaunnus, mutta löytyneen ainiaan, waikka kohta ei ennen keksitty, eikä historiassakaan mainittu.

Muinaisajassa ei tunnettu wapaita työmiehiä. Senaikuisten isäntien työt toimittiwat orjat, joiden tila keski-aikana parannettiin siksi, että saiwat henkensä omaan waltaan. Tosi on, että ei niitä seurannut yleinen köyhyys, kun isäntänsä pitiwät huolen heidän ruumiillisesta olennostansa. Josko niistä historiakaan ei mainitse paljoa, näkyy siitä kuitenkin, että suuret joukot niitä onnettomia ajoittain kuoliwat nälkään. Heidän tilansa niissä maissa, joissa niitä wielä löytyy, wahwistaakin sen wakuutuksen, ett’ei niiden ruumiillinen tila suinkaan ole parempi meidän ajan köyhimysten tilaa. Entisten aikain työmiesten tilaa katsastaessamme, kohtaa meitä niin hirweät kuwaukset, että niistä woimme päättää köyhyyden ja kurjuuden ei suinkaan juurtuneen meidän aikana, mutta päinwastoin löytyneen niin etäällä mennyttä aikaa, kuin waan tahdomme sitä silmäellä, ja laweammaltakin kuin nykyjään. Kuitenkaan emme wielä ole wastanneet siihen kysymykseen: onko köyhistö nyky-aikanen ilmaunnus, wai onko se löytänyt ennenkin. Jos sitä arwaamme ainoastaan puutteeksi ylläpitää henkeä, niin ei tarwittane epäillä sen olewan yhtä wanhan kuin ihmiskuntakin, ehkä sitä luonnon tilassa ei hawaita, sillä kaikkien köyhinä ollessa ei löydy yksityistä köyhää. Mutta köyhäin oma tunto luonottomasta tilastansa, josta tahtowat wapauttaa itsensä, on pikemminkin nykyajan ilmaunnus. Sen määräyksen tähän lisättyä, woimme myödyttää köyhistön nykyisessä muodossansa kuuluwan uuteen aikaan. Ehkä Suomessakin on köyhyyttä ja kurjuutta kyllin kyllältä, niin täällä ei kuitenkaan ole köyhistöä samassa merkityksessä kuin edellä määrättiin. Mikä omaa maatamme koskee, tulee meidän tarkoittaa ainoastaan kahta edellistä määräystä ja köyhistönä pitää tiettyjen kansalaisten senkaltaista tilaa, että heidän on elettäwä ainoastaan päiwältä ja työn puutteessa joko langettawa köyhäin-holhouksen rasitukseksi tai kärsittäwä woimiansa rajoittawaa puutetta.

Kurjuuden sanottiin yhteen aikaan olewan nousemassa, ja sen mukaan esitettiin seuraawa pääte, jonka muutamat wielä nytkin kohtelewat, että nousewa kurjuu maassa luonnollisesti aina seuraa suurempaa wäestön kuin elatuswarojen lisääntymistä. Sitä päätöstä ei ole ainoastaan epäilty, mutta se on näytettykin wääräksi.

Kokemus määrätä maamme köyhää kansanostoa ei menesty täydellisten tilastollisten osoitusten puutteessa. Lu’etaanko ainoastaan holhotut köyhät, pääsemme selwästi aiwan mielistäwälle selwälle. Suomi olisi lähin Wenäjää, jossa ainoastaan joka sa’dannes asukas lu’etaan köyhäksi, onnellisin Europan maista, waikka täällä yleisesti kaiwataan köyhäin mainiota enenemistä. Holhottuja köyhiä maalla Suomen eri lääneissä osotetaan henkiluwun kertomuksissa wuodelta 1850 ja 1855 löytyneen: 25,948 henkeä entiseltä ja 36,221 jälkimäiseltä wuodelta. Suomen kaupungeissa samalla aikaa holhottujen luku oli 2,781 henkeä w. 1850 ja 3,636 w. 155. Yhteiseen saamme siis holhottuja köyhiä 28,729 henkeä w. 1850 ja 30,857 w. 1855. Koko maan köyhäin ja muun wäestön wälillä on keskus sama kuin yhden ja neljänkymmenen, arwatessamme koko wäestöä 1,600,000 hengeksi. Näitä lukuja tulee kuitenkin arwoisasti koroittaa. Hohotuiksi köyhiksi osoitetaan ainoastaan köyhäin-holhouksen jonkun yksityisen elätettäwäksi paut tai semmoiset köyhät, joille satunnaista apua, ei osoiteta henkiluwun kertomuksissa.

Holhottujen köyhäin lisääntyminen 11,000 hengellä wiiteen wuoteen on seurannut 1852 wuoden köyhäla’ista, joka pakoittaa seurakunnat pitämään huolta puutteenalaisista jäsenistään suuremmassa määrässä kuin ennen. Mutta näyttäwätkö sitte edellä esitetyt 40,000 köyhää köyhyyden warsinaista tilaa Suomessa. Siihen woitanee wakaasti wastata kieltämällä. Meillä löytyy monenlaisia ihmisiä niin surkeassa tilassa ett’eiwät muiden awutta woi elättää itsensä eikä perheensä. Niihin woimme lukea suuren osan maamme loiswäestöä ja mäkitupalaisia. Waimoinensa ja lapsinensa lienee niitä wähintänsä 250,000 henkeä. Eiwät kyllä kaikki ole puutteen-alaisia, ehk’ei liene waikea niiden onnellisten siaan panna muita wähemmän onnellisia. Muonamiehet owat niinikään puutteenalaisia. Niitä ei woi kuitenkaan määrätä, kun niitä ei merkitä eriksensä henkiluwun osoituksissa.

Mitäkään ylenmääräisyyttä pelkäämättä, woimme siis arwata wiidennen tai kuudennen osan Suomen wäestöstä joko tykkänään tai osaksi muiden waroilla eläwiksi perhekunniksi.

Köyhyyden syistä ja mahdollisista keinoista sen estämiseksi.

Mistä se sitte syntyy tämä ihmisten kiusa, tämä paha, joka näyttää olewan melkein mahdotoin parantaa? Löytyneekö keinoja sitä estää, sen laajenemista pidättää ja saattaa ihmiset siihen ajateltuun alkutilaansa, jossa eiwät puutteesta tienneet mitään, waan kaikkien tarpeet keweästi täytettiin? Waltamiehet sekä tiedetten harjoittajat owat kauan tutkineet näitä kysymyksiä ja ko’etelleet niitä selwittää jokainen tawallansa. Silmäellessämme lukemattomia, tätä ainetta tarkastelewia kirjoituksia, semmoisten miesten tekemiä, joille tiedetten kaikki apu-aineet owat olleet käytettäwinä, löydämme kaikenlaista esitetyn waikuttaneeksi köyhyyttä ja sen laajenemista, hallitusmuodosta aina jokapäiwäisen elämän pieniin puhiin saakka. Kumma ei olekaan, että asian laita on semmoinen, sillä kuta sywemmältä sitä tutkimme, sitä useampaa kansan menestykseen haitallisesti waikuttawaa ero syytä keksimme, ja luultawasti ei löytyne maailmassa mitään, joka ei kerran liene auttanut langettamaan ihmisparkaa köyhyyteen, jonka erityisiä syitä nyt käymme katsastamaan, tarkoittaen ensiksi la’in-säätämisen waikuttamat.

Ne la’it owat wälttämättömästi pareimmat, jotka wähin estäwät ihmistä wapaasti käyttämästä woimansa itsellensä hyödyllisimmällä tawalla. tämä totuus ei ole kuitenkaan saanut yleistä myönnytystä Europan la’in säätämisessä. Kaksi toinen toistansa wastariitaista mietettä on tässäkin ollut wallalla mailmassa. Ensimäisen, tähän asti suurimman osan maailmaa walloittaneen, mietteen mukaan en suurin osa ihmiskuntaa kunnotoin määräämään oman kohtalonsa mutta päinwastoin pantu alituisen holhouksen alle, jonka myönnytyksettä ei saa ryhtyä mihinkään. Wallalla olewa sääty määrää holhottujen omaksi sekä waltakunnan hywäksi. Sitä päämietettä wastaan ilmautuu yhtä wakawasti se, joka myönnyttää jokaisen niin paljon kuin mahdollista, hoitaa omat asiansa ja määrätä toimeliaisuutensa. Nämä molemmat toisiansa wastariitaisat puoluskunnat owat waltiollisella alalla ko’etelleet woimiansa werisissäkin taisteluissa. Siinä suhteessa eiwät kuitenkaan nyt koske meitä. Minkin maan hallitusmuoto waikuttaneekin wähän kansan ruumiilliseen menestykseen, jos se muutoin wään suojelee sen oloa ja omaisuutta, waikka ei woitane kieltää, että se hallitusmuoto, joka myönnyttää kaikkien auttaa neuwolla ja työllä hallituksen järjestämisessä, lujemmin takaa mainitun suojelemisen kestäwäisyyttä ja onkin siis aina pidettäwä parempana. Nämä riitaisat mietteet owatkin paljon suuremmasta arwosta minkin maan sisällisessä, warsinkin talous-hoidon la’insäätämisessä. Kuinka monta wahingollista ihmisten oikeutta loukkaawaa tarpeetonta ja aiwan mitätöintä asetusta eikö ole lähtenyt siitä onnettomasta holhoamisen halusta, joka on ymmärtäwinänsä kaikki paremmin, kuin alemmalla eläwä joukko puutteen-alaisia? Semmoinen henki on kuitenkin ollut wallalla yleisesti Europassa ja onkin wielä itsewaltainen sen suurimmassa osassa.

Warsinkin silmiin pistäwä on tässä se, että lakimme rajoittaawat joka ihmiselle tulewan oikeuden elättää itsensä rehellisellä työllä. Ensiksi owat merkittäwät työmiehiä kowasti painawat la’illisen suojeluksen säännöt, jotka loukkaawat ihmisten arwoa jo siinä, että jakawat kansan semmoisiin, jotka eiwät ainoastaan woi elää itsenäisinä, mutta woiwat myöskin myödyttää toiselle oikeuden elää muualla, kuin maan wankihuoneissa, ja semmoisiin, joiden täytyy elää niissa asunnoissa, elleiwät saa edellä mainittujen isäntien woimallista suojellusta. Niiden sääntöjensukuperät owat kuitenkin wanhat.

Laillisen suojeluksen sääntöjen ohessa hawaitsemme toisen oikeus-laitoksen olleen ja wieläkin olewan wallalla muutamissa osissa Europaa. Se on n.k. kotiseudun-oikeus, tai työmiehen kiinnittäminen määrättyyn piiriin, josta hän ei saa muuttaa toiseen, ellei jälkimmäinen myönnytä muuttamista. Ehkä sitä laitosta ei ole maassamme koskaan kowimmassa muodossansa, niin owat kuitenkin aikaisemmat sekä nykyisemmätkin asetuksemme liiaksi rajoittaneet työmiesten ja palweluswäen wapaata muuttamista yhdestä paikasta maata toiseen. Työmiesten woima on sillä tawalla pidätetty, ja se on taas waikuttanut köyhyyden kaswamista. Jokaisella waltakunnan jäsenellä pitäisi kuitenkin olla ensimmäisenä oikeutenansa se, että saisi työllänsä wapaasti elättää itsensä missä seudussa waltakuntaa hywänsä.

Maamme suojelus-sääntöjä (Keis. Aset. Tammik. 14 p. w. 1852 ja Keis. Kirj. 30. p. Tammik. w. 1854) jaa niihin perustettua laitosta wastaan on tehty monta kohtuullista muistutusta. Tässä on ensin mietittäwä se kysymys: tuottaneeko suojelus-laitoksemme, siihen tarpeellisten kustannusten suhteen, jotakuta etua waltakunnalle ja lieko se yleensä oikeuden mukainen. Siihen woitanee wakaasti wastata kieltämällä. Suojelus-laitos maksaa wallalle suuret rahat, warattomuutta ja järjestyksen wahwistamista sillä woittamatta. Erehdystä pelkäämättä, woipi sen päinwastoin päättää waikuttawan rikoksien enenemistä ja lisääntymistä. Lakia onkin mahdotonin käyttää koko laweudeltansa. Löytyy niitä keinoja sitä kiertääkin, keinoja, joita on hawaittu meilläkin ko’etun menestyksellä. Jolla on walta suojella, hän myöpi suojeluksen siitä hinnasta, että woipi suorittaa sen sakon hän mahdollisesti wetää hengillensä panemasta semmoisen hengen, jota ei käytä palweluksessansa. On niitä työmiehiäkin, jotka katsowat edulliseksi ostaa suojelusta.

Ehkä lakien tulisi waikuttaa hyötyä sekä työnte’ettäjälle että työn-tekijälle, waikuttawat ne päinwastoin haittaa molemmille. Warsinkin maaseudun työn-te’ettäjät saawat näiden lakien suojeluksella työmiehiä warmaan huokeammasta palkasta, kuin muutoin, mutta minkälaiset owat ne työmiehet? Laki pakoittaa heitä wuosi wuodeltansa tekemään työtä jollekulle isännälle, jonka hywin tietäwät pakoitetuksi pitämään heidät koko wuoden, ainoastaan he jotakuins täyttäwät welwollisuutensa. Työmies on huoletoin yhdeltä wuodelta kerrassans; sen kuluttua saapi hän kyllä toisen isännän, waan jos ei saakaan, pidetään hänestä huoli joko wallan ojennushuoneissa tai lankeaa hän seurakunnan köyhäin-holhouksen rasitukseksi. Työn-te’ettäjäkään ei woita mitään saadessansa kehnoa työtä. Sitä kaipaawat maanwiljelijämme, wakuuttaen melkein yksimielisesti työmiesten huonontuwan huonontumistansa. Se on oma waikuttamansa ja siitä on heillä etu käsissänsä. Tehtäkööt työmiehen aiwan wapaaksi. Wapaa työmies ottaisi kyllä suuremman osan tekemänsä työn arwosta, mutta hän tekisi siihen siaan enemmän ja parempaakin työtä. Kokemuksesta näyttää se olewan hyödyllisempi meilläkin. Useasti te’ettäwät maahaltijamme työtä erinäisillä tinkimiehilläkin. Ehkä ne ansaitsewat kaksi ja kolmekin kertaa suuremman päiwäpalkan, kuin wuosipalwelijat, lienee entisten työ kuitenkin sekä huokeampi että parempikin.

Meidän on siis opittawa, ett’ei mitään woittoa ole semmoisista la’ista, jotka pakoittawat puolen maamme työn-mahtawaa wäestöä elättämään itsenä la’illisen suojeluksen warassa tai muutoin wiettämään elämänsä ojennushuoneissa. Myönnettäköön työmiehelle oikeutensa tässäkin asiassa. Se herättää warmasti suurta warallisuutta tulewalle, josko ei nykyiselle suwulle.

Maan palstoittaminen.

Toinen syy työmiesten köyhyyteen on siinä, että niiden ei ole tilaisuus tehdä omantakeista työtä, eikä hankkia itsellensä omaa maata. Tässä on siis kysyttäwä: onko maan-palstoittaminen rajoitettawa tai ei?

Suomessa on suuria tiloja aiwan harwassa. Siihen on syynä se, ett’ei Suomessa ole koskaanlöytynyt paljo aatelistoa, warsinkin rikasta aatelistoa. Meillä on talonpoika wanhuudesta warsinainen maahaltija. Maan-palstoittamista on lakimme joksikuksi määräksi myöntänyt, ehkä se omituisista syistä, joita tässä ei sowi kerrota, on ollut liiaksi rajoitettu. Nykyinen tähän koskewa sääntä, Keis. Aset. 1 p. Maalisk. w. 1852, määrää lohkaistulle osalle joko paljoudellisen tai kaltaisuudellisen suuruuden, enimmiten niin, että wiisi täysikaswuista henkeä woipi siitä elää, tai Wiipurin läänissä siihen wastaawaa 120 – 200 tynnyri-alaa. Tämä näkyy yleisenä estäwän wähemmän waralliset hankkimasta itsellensä omaa maata, waikka se olisikin työmiesten menestykseksi mitä tärkeintä olla taitaa. Tosin on wäitetty ja wäitetään wieläkin sitä: onko waltakunnalle suurempi hyöty pienistä tai suurista tiloista? Muutama mainio kirjaelija päättää syyn Englannin maawiljelyksen etewyyteen olewan siinä, että Englannin maa on suurissa tiloissa, joihin siis suurempi waroja woidaan käyttää. Samoin päättäwät toisetkin talous-hoidon kirjaelijat. Usiammat puolustawat kuitenkin, nähdäksemme perustetuista syistä, wastapäistä mietettä, jota monen maan la’insäätämiset owat kohdelleet. Se on niissä yleistä waikuttanut hywää, ei ainoastaan maanwiljelyksessä, mutta siinä käytetystä työwäestäkin.

Wapaan maan-palstoittamisen woipi perustaa seuraawiin syihin. Monta elatuskeinoa, jota ennen harjoitettiin ainoastaan kaupungeissa, harjoitetaan nykyjään maallakin, jonne toisetkin ennen tai myöhemmin muuttaiwat. Siitäpä sitte syntyy maa-asukkaita, joiden elanto ei ole ainoastaan maawiljelyksessä. Päinwastoin elättäwät he itsensä tehdas- ja käsityö-te’ollisuudella. Tarwitsewatpa asun-siaakin, waan kuinka sen hankkiwat nykyisten sääntöjen mukaan. Eiköhän moniaat tynnyti-alat niiden käsissä tuottaisi runsaasti ja eiköhän niistä olisi maalle yleisensä jotain hyötyä? Warmasti. Maatilan arwo ei suinkaan ole sen luonnollisessa suuruudessa tai laweudessa. Sen arwo on päinwastoin siihen käytetyistä waroista ja työn kaltaisuudesta. Kymmenen tynnytin maa-ala woipi tuottaa yhtä paljon kuin yhden tuhannen tynnyri-alan tila. Sitä waikuttaa kyllä osaksi hyödyllinen tiluus, mutta kyllä se pää-asiassa seuraa siihen käytetyistä suuremmista waroista ja työn suuremmasta taidollisuudesta. Luonnollisesti tulisi siis wiisi täysikaswuista henkeä aikaan yhtä hywin semmoisesta maa-alasta kuin yhden tuhannen tynnyri-alan tilasta, joksi laki-kaitsimista. Aiwan niin, mutta wasta maa-alan wiljeltyä ja sen saatua arwoisaksi, että wiisi henkeä woisi siitä elää. Mutta kuka sen wiljelee? Laki ei ensinkään tarkoita wastapäin siihen käytettäwää työtä. Maan päälle työtä tekewää ja hänen keskustansa maahan katsoessa, huomaapi sen pian, ett’ei hän, eikä kukaan muu maahaltija, jonka ei tule maksaa arentia maasta, suinkaan näkisi näkkää sillä maalla, josta esim. mökkiläinen ei ainoastaan elä, mutta tulee hywästi toimeenkin, waikka hän suorittaa yksi ja kaksi sataa päiwätyötä wuotista arentia. Wapaata maan-palstoittamista wastaan on kuitenkin esitetty se, että siitä sikiäisi waiwaisia (proletär’iä). Mutta niitä ei tarwinne pelätä hywälle aikaa, jos waan kaikille myönnytetään wapaus ansaita warallisuutta. Suuret tilat kaswattawat pikemmin waiwaisia ja owat pidettäwät warsinaisina köyhiä kartuttawina tehtaina. Se onkin aiwan luonnollista; iissa käytetään huonosti palkituita työmiehiä, jotka, wietettuä kurjuudessa elämänsä, lankeawat köyhäin-holhouksen rasitukseksi. Työmies ei tarwitsesi kuin neljännen osan sitä maata, josta hän työllänsä pakoittaa tuotteita tilanhaltijalle, Ijällisyys kohtaisi hänet silloin aiwan toisilla mielin, ja seurakunnat wapauttettaisi tuntuwista uloste’oista. Maan-palstoittamisen woisi luulla kielletyksi nykyisten tilallisten hyödyksi. mutta ei se kuitenkaan ole niin. Paitsi sitä etua, että he woisiwat myödä ei niin mitään heille tuottawaa maata, olisi siitä sekin woitto, että se synnyttäisi itsenäisiä, talollisia työmiehiä, joita itsenäisuutensä suhteen pidettäisi suuremmassa arwossa. Jopa se waikuttaisi hywää tään-aikuisista työmiehistäkin. Jos palwelija tai muonamies näkisi woiwansa ahkeruudella ja toimella ansaita niin paljon, että wasta woisi ostaa itsellensä wähän maata, niin siitä olisi tykkänään toinen tarkoitus työmiesten elämälle, jota nyt rasittaa se tunto, ett’ei koskaan mahda säästää waroja hankkiaksensa omaa elantoa. Tätä wastaan woipi päättää, että meillä on syntynyt warsin onnettomia kansalaisia, nimit. mäkitupalaiset. Mutta keskus on kuitenkin erilainen, ja niiden kansalaisten paljous pohjoisissa lääneissä näyttäneekin, että maan-palstoittamisen estäwät la’it owat niitä synnyttäneet. Ne eiwät myös koskaan ole ahkeroineet ansaitsemaan omaksensa sitä maata, johon owat rakentaneet tupansa. Päinwastoin owat suurimmaksi osaksi taipuneet elämään muiden waroilla ja ansaitsemaan elatuksensa isännän metsää hänen kanssansa kilwoitellen häwittämällä. Niiden pelastamiseksi ei auta edes se, että niille annettaisi omaksensa tupa ja pelto-aitaus. Kurjuuden ja puutteen pitänee heitä lopuksi kurittaman ja opettaman säännölliseen työhän. Etelä Suomessa tapaamme kuitenkin niiden seassa yksityisiä perhekuntia, jotka eiwät ainoastaan tule hywästi toimeen, mutta useasti paremminkin sitä tilanhaltijaa, joka on sattunut saamaan welkautetun paikan ja siitä joutunut niin rasitettuun tilaan, ett’ei millään tawalla mahda suorittaita. Jos säännöllisen ja ahkeran työmiehen olisi tilaisuus ansaita ehkä edes pienen maa-alan turwapaikaksi wanhoilla päiwillänsä, niin siitä olisi warmasti hyötyä, eikä haittaa, waltakunnallekin. Siitä on esimerkkiä ulkomailta. Ranskan maalla on tehdas-wäestöllä paikoin tapana ostaa pieniä maa-aloja, joita wiljelewät joutawina aikoina, wanhoillansa niihin muuttaaksensa. Sentähden eiwät koskaan ole nähneet kowin suurta kurjuutta, ehkä se muutoin on ollut wallalla useammissa sen maan tehdas-seuduissa.

Siwu-toimituksia (binäring) on kiiwaasti puolustettu meilläkin. Warustettakoon niille ensin maata, sillä nekin menestywät paraiten pienten maa-alain ohessa. Edellä mainittujen pienten, puolen tai kahden tynnyrin.alan maa-osain asukkaat monessa Sweitsin maan kantoneista, niin miehet kuin waimotkin, te’eskentekewät esim. niitä sylinteri- ja ankkuri-kelloja, joilla meikin koreilemme. Ruotsissa näemme niinikään ankaran maan-palstoittamisen Dala maakunnassa si’ittäneen siwu-toimituksia, joiden te’oksia myödään yleisesti omassa ja meidänkin maassa. Meillä on esitetty kaikenlaisten puukalujen walmistaminen koti-käsityöksi. Se olisi kyllä sopiwa meidän keskuksille ja hywinkin hywä. Mutta kempä sitä meillä harjoittaisi? Maanhaltijain on käytettäwä koko aikansa maawiljelykseensä, kuta enemmän se edistyy. Sanotaan, että pitkää talweamme ei saata käyttää maanwiljelyksen hywäksi, mutta maamiestenkuullaan kuitenkin walittawan, ett’eiwät talwen aikana saa kaikki tarpeelliset työnsä tehdyiksi. Maanwiljelyksen edistyessä ei liene aikaa oppia eikä harjoittaa koti-käsityötä. Ensin pitää synnyttämän semmoiset tilanhaltijat, jotka ei tarwitse käyttää koko aikaansa omaan maanwiljelykseensä, mutta sillä wälillä woiwat harjoittaa käsitöitä. Ne hyödyttäisiwät sen ohessa maanwiljelystä yleensä, koska työwoima lisääntyisi kesä aikana. Sitä seuraisi wielä köyhyyden wäheneminen ja kaikenlaisen työn parantuminen.

Niin hywin meillä kuin Ruotsissa on wapaata maan-palstoittamista wastaan esitetty sekin, että walta mahdollisesti menettää maaweron. Sitä ei tarwinne kuitenkaan pelätä. Joka wiljelty maa-ala olisi warmaan aina niin suuressa arwossa, että se myödessä tuottaisi siitä lähtewän wähäisen weron. Eikä ne pienet tila-osat suuresti lisäisi werolaskijain waiwaa sen kewennyksen ohessa, joka meillä on werolaskussa. Toinen on asia semmoisten kunnallisten ja muiden ulostekojen kanssa, joita maksetaan yksimääräisesti joka tila-osalta, oli se suurempi tai pienempi, waan niiden maksamisen perustus woitaisi pian muuttaa, Josko maawerojen maksamiseksi nykyinen järjestys monenlaisesti waikeuttaisikin wapaasta maan-palstoittamista, woitaisi se auttaa joko niin, että maawero suoritettaisi kerrassansa joka tilalta niin suurella pääsummalla (kapital), että se wastaisi määrättyyn korkoon siitä summasta (kapitalisera), jota Englannissa on koettu menestyksellä, tai niin, että weropanon järjestys muutettaisi yhdenlaiseksi sitä, joka on Ranskan maalla. Soweliain ehkä olisi edellinen tapa, jota käytettäisikin, jos wapaiksi lunastetut tilat estämättä saisi palstoittaa. Te’ollisuuden menestyessä ja liikkuwien warojen kaswaessa, wähentäwät määrätyt maawerot wähentämistänsä waltakunnan tuloja. Määrättyjen maawerojen poistaminen esitetyllä tawalla ei olisi siis waarallinen, warsinkin, kun se ei woisi tapahtua äkkiä. Ne maksetaan nykyjään määrätyllä summalla määrätystä maa-alasta, jota sanomme tilaksi. Siitä syystä säätäwätkin jakolakinne, että tila-ja’ossa pitää lohkaistulle osalle määrättämän osia koko tilan kaikista maista, pellosta, niitusta, metsästä ja wedestäkin, samassa määrässä, jossa lohkaistuosa on koko tilaan, jonka ohessa edellinen weroitetaan yhden wertaisella osalla koko tilan werosta. Senkaltainen werottaminen ja semmoiset jako-la’it estäwät niin hywin maan-palstoittamisen, kuin pienten tilain säännöllistä wiljelemistä. Moniaan tynnyri-alan maahaltijan on luonnollisesti mahdotoin käyttää pelto- ja niittu-ruukkia, metsähoitoa ja kalastamista. Jos tilan kaikki edut werotettaisi eriksensä, määrätyn arwonsa jälkeen, niin sillä tawoin poistettaisi, jos kohta maawero pidettäisikin, kaikki maan-palstoittamisen esteet siltä suunnalta. Joka osaa käwisi silloin eroittaa toisestansa, siihen pannun weron pitämällä.

Paitsi sitä etua, että siitä syntyisi pienitilallisia, olisi siitä maalle sekin woitto, että se synnyttäisi semmoisiakin tiloja, joilla eriksensä harjoitettaisi, millä pelto- ja niittu-ruukkia, millä taas metsähoitoa ja kalastamista. Meillä walitetaan metsäin häwiämisestä, waan kuinka niiden alinomaisesta jakamisesta muu woipi seurata? Warsinainen metsähoitoon mahdotoin pienillä aloilla, mutta jos metsiä eriksensä ostettaisi ja myötäisi, syntyisi siitä erittäin metsähoitoon perustettuja metsätiloja, jotka keweämmästi woisi saada eri ja kowemman la’in-säätämisen alaisiksi. Samanlainen on osaksi keskus kalastamisesta. Sen elatuskeinon etuisaksi harjoittamiseksi wesistämme, sikiölaitosten rakentamalla ja soweliain, eikä kalaa häwitettäwäin pyyntö-neuwojen käyttämällä, on yhteisyys poistettawa ja luonnollisten rajain rajoittama kalawesi määrättäwä kullekin omistajalle.

Rahamiehiä sitte tarkastaessa, hawaitsemme, että niilläkään ei ole wapautta käyttää rahansa, eli taidollisuutensa mihin elatuskeinoon hywänsä, eikä määrätä elatuskeinonsa tuotteiden hintaa ja myödä niitä missä waan etuisin olisi. Maawiljelys on pää-asiallinen elatuskeinomme ja sitä on osaksi kyllä kohtanut säästämisen himo. Tätä n. k. emä-elatuskeinoamme on esiwalta wiimeisinä aikoina warsin kohdellut. Se on rakentanut kouluja ja antanut edullisia maawiljelys-lainojakin. Pelättäwä on kuitenkin, ett’ei ne hankkeet woi herättää maawiljelystämme unehtiwistä tawoistansa. Siksi on tarpeen, että maawiljelijät seuraawat te’ollisuuden liikkuwaa eläwäisyyttä. Maawiljelstä ja te’ollisuutta arwataan meillä päinwastoin toisiansa wastapäisiksi elatuskeinoiksi, josta syystä la’in-säätäminenkin on suositellut kerran yhtä toisen toista. Molempain, maawiljelyksen ja te’ollisuuden, tarkoitus pitää oleman se, että mahdollisesti pienten kustannusten käyttämällä enentää tuotteita ja te’osta niin paljon kuin mahdollisen on. Sitä tarkoitusta woittaaksensa, tulee niiden turwautua tietoihin, pakoittaaksensa niiden awulla luonnon woimat työhön. Sillä tawalla wahentyy kurjuus ja katoakin wähittäin.

Seuratkoon maawiljelys siis te’ollisuuden jälkiä. Siksi on täysimääräinen työn wapaus tarpeen. Maanwiljelijällä pitää oleman wapaus, että ei ainoastaan käyttää maawiljelystänsä millä tawalla tahansa, mutta myöskin tuotteet missä hänelle waan on etuisin. Senlaiset tullisäännöt, jotka kerran kieltäwät, toisen myönnyttäwät maawiljelyksen tuotetten maastawientiä (export) ja maahantuontia (import), waikuttawat wälttämättömästi haitallisesti siihen elatuskeinoon. Maawiljelijän pitää saada wapaasti hankkia tarpeellisia kustannus-waroja, hypoteekki-yhteyksien, pankkien ja muiden kaikenlaisten laitosten rakentamalla j.n.e. Wapaasti edistynyt maawiljelys ei tarwitse apua wallan waroista, joista ilman sitä on apua ainoastaan yksityisille. Senkaltainen maawiljelys kustantaa, niin kuin Englannissa, koulunsa itse ja waikuttaa pahimman wihollisemme, köyhyyden wähenemistä.

Käännäimmekö maawiljelyksestä te’ollisuuteen, niin ei siinäkään ole työn wapautta. Minkä paljouden sääntöjä emmekö nä’e säädetyn juuri senkin menestykseksi, eikä se kuitenkaan ole tahtonut juurtua isämaassamme. Se on meillä kahdesta laadusta, nimittäin: käsityö- ja tehdas-te’ollisuus. Molemmat owat eri la’in-säätämisen alaisina, ehkä kuitenkin owat yhden muotoiset. Katsokaamme ensiksi käsityötä. Ensimmäinen meitä siinä kohtaawa rajoittaminen on se, että sitä, moniaitta eroituksitta, ei saa harjoittaa muualla, kuin kaupungeissa. Tämä rajoittaminen waikuttaa pelkkää haittaa maakansalle, joka kyllä edestäisi monen ammatin samalle kannalle kuin kaupunkien asukkaatkin. Toinen rajoittaminen on ammattikunnan asetuksissa, jotka nykyjään lienee kowimmat Suomessa. Yleinen miete näkyy meilläkin olewan niiden asetusten poistamisen puolesta. Suomen huoneenhallitus-seurakin, joka arwaa maawiljelyksien edistymisen olewan ainoastaan siinä, että työmies kiinnitetään määrättyyn maapaikkaan, puolustaa muiden elatuskeinojen wapautta. Hyödyttäen mainitun seuran esityksien oikeutta ammattikuntaa wastaan, tahdomme tässä ainoastaan muistuttaa, ett’ei se (ammattikunta), niin kuin seura luulee, ole minkään säädyn etu-oikeus (priwilegium). Hallitus woisi milloin tahansa kumota ammattikuntain järjestyksen. Siitä seuraisi jo paljon suurempi waåaus tälle elatuskeinolle. Maaseuduissa harjoitettawat käsityöt (ammatit) eiwät nekään ole wapaat. Niiden harjoittamiseksi on kihlakunnan oikeuden ja maaherran lupa tarpeen. Siihen menee aikaa ja rahaakin. Ammattikunta-asetukset owat poistettawat ja jokaiselle on saatawa tilaisuus ansaita elatuksensa rehellisellä työllä. Köyhyys pidetään sillä tawalla paraiten.

Tehdas-te’ollisuus on kanssa, ajatusten mukaan, harjoitettawa kaupungeissa, ehkä se moniaita haaroja woidaan harjoittaa maallakin. Myöhemmän ajan synnyttämälle, on sille annettu wapaammat ehdot. Hawaittuansa rikkauden niissä maissa, joissa tehdas-te’ollisuus oli anin edistynyt, kokiwat hallitukset saada se edistymään maissansa, joko niin, että kerkein tullien säätämällä sulkiwat ulkomaiden te’osten tuontia, tai suositteliwatko palkintojen (premie) ja lainain antamalla eli muulla tawalla tehtaiden käyttäjiä. Ne säätämisen perustukset owat kuitenkin wäärät. Maassa pitää ensin löytymän rahaa ja kansaa; tehtaat syntywät sitte. Onnea ja menestystä maalle tuottaaksensa, tulee tehdas-te’ollisuuden pysyä tuontia ulkomailta estäwittä korkeitta tullitta, lainoitta ja palkinnoitta, sillä niiden haketten warassa siitä siirtyy köyhyyttä eikä rikkautta.

Kaupan-käynti werrataan soweliaasti suureen yleiseen tiehen, jota myöten maan tuotteet siirtywät omassa maassa ja wiedään muihinkin. Se waikuttaa samoin kuin maan toisetkin kulku-laitokset. Kuta paremmat ne owat ja kuta wähemmän liikennettä estetään, sitä keweämpi on edes saattaminen ja sitä huokeammat owat tawarat. Sama on asia kaupassakin. Kuta wapaampi se on, sitä paremmin se täyttää welwollisuutensa, että tekijöiltä kerätä te’oksensa, pitääksensä niitä ostajien waralla. Kaupan rajoittamisesta määrättyihin paikkoihin syntyy kuulustelemista wastaan maan tuotetten tarjoaminen, josta tekijälle aina on wähempi etu, warsinkin meillä, kun maamiehen tawallisesti on pitkä matka myöntipaikkaan. Kauppaa ei saa kaikki käydäkään. Kauppiaan tulee kauppaa harjoittaaksensa näytää itsellänsä olewan la’in määräämä tiedollisuuden ja taidollisuuden. Se ei kuitenkaan wakuuta kauppaa wähintäkään, kun lienee jokaisen kauppiaan oma etu hankkia itsellensä kaupan käymiseksi tarpeelliset tieteet. Samoin on keskus merimiehen ammatissakin. Nykyisen asetuksen mukaan ei laiwan haltija saa uskoa laiwansa kuletettawaksi kelle hywänsä, mutta kulettajan tulee näyttää itsellänsä olewan tarpeellisen tiedollisuuden. Semmoiset säännöt kallistawat työn, jota wastaan kustannukset huojistuisiwat, jos se kaikki heitettäisi asianomaisten omaan tahtoon. Englannin ja Pohjois-Amerikan yhdistettyjen-waltain kauppiaat käywät kauppaa ympäri koko maailman, ja niiden maiden merimiehet purjehtiwat kaikilla merillä, minkänlaisia tutkintoja kärsimättä. Täyttääksensä welwollisuuttansa nostaa warallisuutta kansassa, tulee kaupan saada wapaasti synnyttää kaikki tarpeelliset apukeinonsa, joista mainitsemme ainoastaan jokaisen elatuskeinon menestymiseksi tarpeelliset luottamus-laitokset (kredit-anstalter). Suomen pankin toimeliaisuutta wähintäkään morkkaamatta, waan mieluisasti myönnyttäen sen tehneen kaikki, mikä on woinut liikunnon kewentämiseksi, on kuitenkin warma, ett’ei waltapankki, yksin-omaisine etu-oikeuksineen ja kerran määrättyjen ohjeitten mukaan waikuttaen, mahda yleensä, missä tarwittaisi, kohottaita wälittäjäksi. kaupalle ja te’ollisuudelle siitä ei ole suurta hyötyä. Miten wapaa pankki-järjestys mahtaa nostaa maan warallisuutta, sen näyttää meille Skottlanti etewimmästi kaikista Euroopan maista. Sen maan pankkit kerääwät kaikki pienet säästöt, jotka sitte tekewät hedelmiä antawiksi, siirryttämällä niitä yleensä missä waan tarwitaan. Sillä tawoin ne owatkin waikuttaneet kansassa ylistystä ansaitsewan säästäwäisyyshengen.

Edellä jo sanoimme, että oman maan te’osta suojelewat tullit enemmän haittaawat kun edistäwät te’ollisuutta. Sen järjestyksen onkin talous-hoidon tiede aikaa sitte hawainnut kelwottomaksi, ja yleensä, missä wapaa tullila’in-säätäminen on päässyt wallalle, on sekä liikenne että te’os nähtäwästi lisäytynyt, jota wälttämättömästi taas on seurannut työpalkan koroitus. Wapaan tullila’in-säätämisen woimme siis päättää wälitiellisesti waikuttawan työmiesten menestystä, ehkä wastapäisen järjestyksen puolustajat suosittelewat sitä ajatusta, että oman maan te’osta pitää suojelemat niin paljon kuin mahdollista on.

Tähän woimme heittää esityksemme talous-hoidollisen la’in-säätämisemme erehdyksistä, toiwoen tulewan ajan parantawan minkä mennyt on rikkonut. Siihen siaan saamme tarkastaa waltakuntiamme, jos ehkä siinäkin löytäisimme joitakuita köyhyyden syntymistä ja kaswamista waikuttawia sääntöjä. Kauppa-Kaaren 9 Luwun 6 § säätää, ett’ei kukaan saa ottaa suurempaa korkoa, kuin kuusi sadalta wuodessa. Se määrääminen tarkoittaa luultawasti suojella köyhää liikaa korkoa wastaan, mutta sitä tarkoitusta ei ole ensinkään woitettu. Waratoin saapi aina maksaa suurimman kor’on, eikä siinä olekaan mitään wääryyttä. Rahamiehen ei ole ainoastaan saatwa korkoa lainnatuista rahoistansa, mutta palkintoakin siitä waarasta, mikä hänelle on lainnaamisesta. ehkä korko ei nousisi koskaan niin suureksi, kuin se useasti nyt nousee, jos se olisi la’illisesti wapaa. Lienee tunnettu asia se, että köyhä talonpoika useasti, wartoin la’in sääntöä, maksaa 20 ja 30 sadalta korkoa wuodessa. Pienet rahamiehet maaseuduissa eiwät kyllä nä’öltä ota koskaan suurempaa korkoa kuin 6 sadalta, mutta aittoihinsa karttuu wuoden pitkään hywäntekijäisiä moninkertaisesti. Welka suoritetaan yleensä niillä hywäntekijäisillä 5 eli 6 wuoteen, waikka se welkakirjassa wielä silloin on alkuperäisessä määrässänsä. Laki wältetään niinkin, että welkakirjaan pannaan suurempi summa, kuin se todenperästä onkaan: sitä keinoa käytetään enin kaupungeissa. Olisko korko wapaa, niin jokainen rehellinen mies woisi siinä kilwata. Se waikuttaisi taas kor’on huojenemista, joksi waratoinkin helpommasti woisi suorittaitaweloistansa.

Toinen köyhäin menestystä koskewa kysymys, jota tässä ainoastaan osoitamme, on naisten la’in säätämä waltakunnallinen tila. Joka wähänkin on tarkoittanut köyhäin perhekuntain elämätä, myödyttänee sen, että waimo wielä suurimmassa kurjuudessakin osaa neuwotellaita. Se on wälttämättömästi kowa-onnellista, että miehen on oikeus menettää kaikki, waimon ei saadessa pitää mitään omaksi ja nälkäisten lastensa waraksi. Tässä woisi wielä mainita monta la’in-säätämiseen koskewaa seikkaa, esim. naisten ala-ikäisyydestä yleensä, perimisestä j.m., mutta olkoon esitetty kylliksi.

Mitä taas rikoslakiimme (kriminallag) tulee, jota aikanansa pidettiin siwistyksen edistymisenä, niin se pitää parannettaman alusta loppuun asti. Se turmelee kansan siweellisen tunnon ja haittaa sillä tawoin ruumiillista menestystäkin.

Mikä sitä syytöstä koskee, että meidän aikuisemme te’ollisuus on synnyttänyt ja ylläpitä’ elannottomuutta, niin sen woimme heittää sillensä, kun siitä ei ollut erinomaista waikutusta maamme köyhyyteen. Me woimamme siis katsastaa työmiehen omia syitä köyhyyteensä. Niitä waikuttaa useasti se, että työmies ei tiedä, mikä menestykseksensä on tarpeen. Niiksi woipi lukea, että naimiseen mennessänsä eiwät tarkoin ajattele edellensä; että eiwät huoli muista, kuin päiwän tarpeista; welttoutta ja huolimattomuutta työnte’ossa, kuin myöskin tarpeettomia ja työmiehen warallisuutta häwittäwiä menetyksiä.

Warhainen naiminen waikuttaa pian, perhekunnan liiaksi kaswaessa, työmiehen köyhyyttä. Siitä on päiwittäin esimerkkiä muonamiehistämme. Se ei haittaa ainoastaan yksinäisiä perhekuntia, mutta se waikuttaa moninaisesti haittaa koko siinä kansaluokassa, kun siitä syntyy liian suuri ryömies-wäestö. Käyttää kyllä siltä, että liika-kansoituksesta Suomessa ei tarwittaisi pelätä wielä wuosisatain pitkään, katsellessamme maamme kaikkia käyttämättömiä waroja. Kuitenkin woipi meilläkin syntyä paikallista liika-kansoitusta siitä syystä, että irtanainen wäki jossakussa seudussa lisäytyy suuremmassa määrässä, kuin että maahaltijat woiwat käyttää sitä hyödyksensä. Sen nä’emme tapahtuwan siinä, jossa maawiljelys on wähin edistynyt. Etelä Suomen maahaltijain kuullaan useasti kapaawan työmiesten puutteesta, pohjois Suomesta liika-kansoituksesta ja ulos-waelluksestakin yhden ajoin kerrotessa.

Jos työmiehelle hankitaan tilaisuus helpommasti ja wapaammasti ansaita warallisuutta omassa maassa, niin ei wielä kaualle aikaa tarwittane pelätä ulos-waellusta Suomesta. Niissä seuduissa, joissa liika-kansoitusta jo on näyttäinansa tai uhkaa näyttäitä, lienee tarpeellinen estää aikaisia naimisia. La’in-säätämisen ei kuitenkaan tule suositella eikä wastustaa wä’en kaswamista. Ainoa siinä käytettäwä keino on se, että wakuuttamalla ko’ettaa saada työmiehet naimisiin mennessänsä tarkemmin tarkoittamaan warallisuuttansa.

Työmiehen hawaitsemme useasti ajattelewan aiwan wähän edellensä, pitäessänsä huolta ainoastaan päiwän tärkeimmistä tarpeista, tulewaisuudesta, ei edes li’immästä, wähintäkään huolimatta, siis wielä wähemmän kaukaisesta ajasta, omasta wanhuudestansa ja perhekuntansa kohtalosta. Semmoinen haluttomuus seuraa luonnollisesti työmiehen rasitettua tilaa. Pohjalaista pidetään tekeliäänä, toimeliaana, ja edellensäkin ajattelewana, mutta niitä on hawaittu semmoisiakin sikäläisten perhetten päämiehiä, jotka owat menettäneet etelä Suomessa ansaitun työpalkkansa, joksi waimonsa ja lapsensa owat langenneet köyhäin-holhouksen holhottawiksi. Saman luulemme asian olewan yleensä. Tähän kuuluukin welttous työn-te’ossa, jonka sanotaan pääsewän maassamme kowin suurelle wallalle. Meidän ei tule kuitenkaan wälttämättömästi tarkistua isäntien yksipuolisiin kaipauksiin. Kuska sitä on näyttäinänsä, niin se on surkuteltawasti puolustus-järjestyksen waikuttamaa. Saadaanko työmies ajattelemaan, että wähät säästönsä järjellisesti käytetyt woiwat tuottaa hänelle suruttoman wanhuuden, niin hän ei ainoastaan tee enemmän, mutta parempaakin työtä, ja siitä sulkeutuu sitte muutama köyhyyden ja kurjuuden alkuperä. Ihmisen taidottomuuden woipi ainoastaan nousewa siwistys poistaa, joksi kansan siwistäminen on hawaittu paraiten waikuttawan työmiesten menestystä. Ei ole kuitenkaan sillä, että työmiehelle hankitaan taitoa ja siweydellistä arwoa, hänelle pitää huojistaman tilaisuus tehdä pienet säästönsä hedelmiä kantawiksi. Sentähden pitää rakentaman säästöpankkia ja muita wakuutus-laitoksia.

Tässä käymme katsastamaan työmiesten pahoja tapoja, joita tawallisesti wakuutetaan kurjuutensa warsinaisiksi syiksi. Niistä on ehkä laiskuus yleisin maassamme. Sitä lienee liiaksi sanottu, että laiskuus walloittaa kaikkia kansaluokkia. Se ei ainostaan ole köyhyyden alkuperä, mutta siitä syntyykin kaksi toista köyhyyttä wielä lisääwää pahaa tapaa, nimittäin juopumus miehessä ja haureliaisuus naisessa. Meillä warsinkin on palowiina pidetty köyhyyden syynä, eikä woitane kieltöö, että sen ylenpalttinen nautinto monessa paikassa maatamme on ankarasti waikuttanut köyhyyttä. Juopumuksesta waikutettu köyhyys onkin auttamatoin, koska juopumusta ei mahda parantaa. Kuitenkin woitanee päättää, että kurjuus yhtä usein langettaa ihmisen juopumukseen, kuin juopumus kurjuuteen. Josko työmieskin wiinassa kokee unohtaa kurjuutensa, niin olkoon se hänelle anteeksi, että hänelle on esimerkkiä monesta etewämällä kannalla ja yli kaiken hädän olewasta weljestänsä. Mitäpä jupumuksen wastustamiseksi ilman sitä on tehtykään? Wankeus ja sakot ei waiukuta siinä mitään. Siwistys on ainoa parannuskeino. Se pidättää paraiten juopumusta. Työmiehen siwistyessä katoo juopumus katoamistansa.

Haureliaisuus ei suinkaan ole tuntematoin Suomessa. Samoin kuin juopumus, waikuttaa sekin kurjuuden laajenemista ja sekin woidaan pidättää ainoastaan niin, että naisetkin siwistetään ja niille warustetaan etewämpi waltakunnallinen tila.

Ne la’it, jotka estäwät ja pidättäwät työmiestä hankkiessansa itsenäistä tilaa, parantaa la’in-säätäminen pian. Siwistys poista työmiehessä itsessänsä löytywät köyhyyden syyt, mutta työn wapauttamiseksi on tarpeen sekin, että Suomen siwistynyt kansa luopuu siitä ylenkatseesta, jolla se useasti kahtelee niitä, jotka elättäwät itsensä ruumiillisella työllä. Rikkaat pidetään meillä suurimmassa arwossa ja niiden rinnalla ne ihmiset, jotka owat waltakunnan työssä tai harjoittawat tieteitä (lukua). Kaikki muu työ on halpaa. Kyllä kaupan ja te’ollisuuden harjoittajat kuitenkin pidetään yhtä suuressa arwossa kuin edellisetkin, jos nimittäin owat rikkaat, joksi todenperästä ainoastaan rahansa arwataan. Monella on maassamme se wanhan-aikainen luulo, että ainoastaan oman woiton himo on perustuksena kaikkiin kaupallisiin tuumitelemisiin.

Kuta alhaisemmalla kannalla ihminen on, sitä wähemmästä arwossa pidetään hän. Työkin arwataan sitä wähemmän, kuta köyhempi työmies on, aina siihen tilaan saakka, jossa ihmisen ainoa warallisuus on kätensä.

Josko kaikki tähän asti esitetyt köyhyyden syyt poistettaisikin, niin iitä on kuitenkin muita, joita ei woi pidättää. Ne saatamme kaikki nimitää tapaturmiksi. Niihin woipi ensin lukea yleiset luonnontapaukset, jotka waikuttawat haitallisesti yksityisen menestykseen. Suomessa saattaa esim. yksi ainoa hallayö turmella monen toiwon, että omilla waroillansa tulla toimeen yli wuoden. Tulwat, ra’esateet ja tulipalot woiwat waikuttaa enempää tai wähempää kurjuutta ja saattaa yksityiset perhekunnat köyhyyteen. Niistä syistä syntyy monta tarwitsewaista. Wielä woiwat yksityiset perhekunnan erinäisistä syistä joutua puutteen-alaisiksi. Sairaus woipi estää niiden työnwoipia jäseniä elatusta hankkimasta. Yhden tai toisen kuolema woipi saattaa muut kurjuuteen. Köyhyä on meillä siis ainiaan, ja melkoin on nyt katsottawa, kuinka ne lakimme mukaan owat eleätettäwät ja holhottawat.

Köyhäin-holhouksesta.

Köyhiä tulee warakkaampain kansa-ihmistensä auttaa. Sääliwäisyys kehoittaa liewittämään köyhäin hätää. Niin hywin juutalainen ja mahomettilainen kuin kristin uskon-oppi kehoitta tunnustajiansa harjoittamaan laupiuutta. Laupiuus-työt tuottawatkin katolilaisen opin jälkeen warmimmasti autuuden. Kristin uskon ensimmäisinä aikoina suojeli kirkko (uskokunta) köyhät ja se järjestiki köyhäin-holhouksen. Kirkko oli sittemminkin wuosisatain kuluessa ainoa köyhäin holhoamista tarkoittawa järjestys, mutta walta otti sen wähittäin asiaksensa suurimassa osassa Euroopaa. Köyhäin-holhous on nykyjään kahdenlainen, nimittäin wapaaehtoinen ja la’illinen. Edellisten mukaan woipi jokainen auttaa köyhiä oman sääliwäisyytensä jälkeen. Siinä ei walta paneite wälittäjäksi, eikä se pakoita ketään harjoittamaan laupiutta. Papit pitäwät tässä huolen köyhäin-holhouksesta. Wapatahtoisten apujen ylöskanto ja jakaminen on niiden haltussa kaikkialla, missä tämän muotoista järjestystä käytetään, nimitt. suurimassa osassa roomalais-katolilaista Euroopaa ja Amerikaakin. Pappien sanotaan kuitenkin käyttäwän köyhäin hywäksi ainoastaan wähemmän osan niitä suuria waroja, joita heille karttuu köyhäin auttamiseksi. Jälkimmäinen la’in säätämä köyhäin-jolhous on myöskin kahdenmuotoinen, nimitt. Rajoitettu ja rajoittamatoin. Kumpaisenkin mukaan tutkii waltahallitus, miten köyhille kerran määrätyt warat käytetään, ja se määrää myöskin ne ehdot, millä apu on annettawa. Se täyttääkin julkisilla waroilla sen, mikä mahdollisesti puuttuu mainittuihin waroihin. Eroitus niiden wälillä on siinä, että jokaisen puutteen-alaisen kansalaisen on, jälkimmäisen mukaan, wälttämättömästi saatawa apua.

La’illisen ja wapaaehtoisen köyhäin-holhouksen keskinäisestä etuisuudesta on ollut monta toistelua, joita tässä kuitenkaan ei sowi likemmältä tarkastaa. Näyttää kuitenkin se, että enin siwistyneet waltakunnat, esim. Englanti, owat kohdelleet la’illista köyhäin-holhousta, selwästi todistawan, että köyhäin-holhous aiwan hywin sopii wallan toimeliaisuuden kanssa yhteen. Sitä mietettä suosittelee meidänkin laki, jonka siihen koskewia sääntöjä nyt käymme katsastamaan.

La’in-säätämisemme on wasta wiimeisinä aikoina määrännyt kaikki ne, joita köyhäin-holhouksen tulee auttaa. Wanhoissa la’issamme mainitaan kyllä köyhistä, mutta niissä ei likemmältä selitetä, minlaisessa tilassa niiden piti oleman, jotka oli semmoisina pidettäwä. Siis nä’emmekin niissä heitetyn asianomaisten köyhäin-holhouksien määrättäwäksi, kenen apua tuli saada. Siitä taas oli lawea oli seurakuntalaisten mieliwallalle. Mainitun puutteen on 1852 wuoden köyhäinhoitolakimme täyttänyt. Sen mukaan tulee jokaisen elatuksensa puutteessa olewan seurakunnan jäsenen saada kohtuullista ylläpitoa. Seuraten tuosta köyhälakiamme, woimme tässä esittää erinaisen lu’ettelon kaikista niistä, joita köyhäin-holhouksen on autettawa ja holhottawa.

1. Heikkomieliset ja mielettömät;
2. Semmoiset waiwaiset, ijälliset ja raihnaat henget, jotka tarwitsewat hoitoa, eiwätkä siis mahda mitään työtä;
3. Ne waiwaiset, ijälliset ja raihnaat henget, jotka ei tarwitse alinomaista hoitoa ja myöskin mahtawat tehdä jotakin työtä;
4. Ne, jotka jollakulla wähemmällä köyhäin-holhouksen awulla woiwat kohtuullisesti elättää itsensä, ja ne, jotka tapaturman eli sairauden suhteen satunnaisesti tarwitsewat apua;
5. Turwattomat, ei täyden 16 wuoden ikäiset, lapset, joilla ei ole tarpeellista hoitoa, ja wiimeksi
6. Työn-woiwat, joiden kuitenkin on welwollisuus heille annettawasta awusta tehdä sopiwaa työtä.

Määrättyämme likemmältä kaikki ne, joiden on apua saatawa, seuraa nyt katsastaa, kenen heitä tulee auttaa. Wanhimmat la’it katsoiwat ei ainoastaan perhekuntain welwollisuudeksi pitää huoli kaikista jäsenistänsä, mutta ne pakoittiwatkin puutteen-alaisen li’immän perillisen sitä tekemään. Niitä määräyksiä ei liene kuitenkaan tarkasti noudatettu, kun myöhemmistä la’issa nä’emme omaisten awun wapatahtoiseksi. Waltala’issamme on moninaissa paikoin puhe wanhempain welwollisuudesta elättää ja kaswattaa lapsensa, ehkä siinä ei mainita mitään wastaperäisestä suhteesta. Nykyinen köyhälakimme säätää: että wanhempain ja omaisten pitää hoitaman ja elättämän tai muutoin tarpeen ja warojensa mukaan auttaman lapsensa ja omaisensa suoraan etenewässä ja takanewassa polwessa.

Mutta ellei köyhällä satu olemaan wanhempia ja omaisia tai niilläkää ei olisi waraa häntä elättää, niin se on muiden tehtäwä. Köyhäin holhoamiseksi on meillä ensiksi la’in määräämiä tuloja, niin kuin 1/8% kuolin-huonetten perinnöstä; osallisuus sakosta muutamissa asioissa; wapatahtoisia lahjoja, joita lasten ristiäisissä ja häissä tai muissa tilaisuuksissa kannetaan köyhille; maksu julkisista huwituksista; tulot köyhäin-holhoukseen lahjoitetuista rahoista tai muusta omaisuudesta ja muita eri asetuksissa määrättyjä tuloja. Ilman sitä on esiwaltakin köyhäin ja turwattomien lasten kaswattamiseksi määrännyt rahaa ja eloakin. Kaikki ne warat owat ensiksi käytettäwät edellä mainittuun tarkoitukseen, mutta elleiwät piisaa, owat seurakuntalaiset welwolliset antamaan lisää. Niiden maksut owat taas kahdenlaiset, nimitt. kiinteästä omaisuudesta ja hengestä tai n.k. itse-omaiset maksut. Pääperustus näiden jälkimäisten maksujen suorittamisessa on se, että kaikkien niiden, jotka itse eiwät ole köyhä-awun tarpeessa, pitää antaman apua köyhäin holhoamiseksi, ehkä tilallinen talonpoikais-sääty merkittäwästi on wapautettu siitä welwollisuudesta, waikka lapuotien, mökkiläisten ja muiden wähäisempäin maawiljelijäin on se suoritettawa. Meilläkin näkyy katsottawan oikeuden mukaiseksi, että työmiehetkin suorittawa tätä naksua, koska holhotut köyhät enimmiten syntywät työmiehestä. Toiselta puolen kuullaan walitettawan, että työmiehet aina enemmän pöyhistellen waatiwat apua köyhäwaroista. Mutta eiköhän siihen edellinen osaksi ole syynä? Lienee itsestänsä selwä se, että työmiehen, kuta useampien wuosien kuluessa hän suorittaa maksuja köyhäin-holhokseen, on sitä suurempi oikeus saada ne takaisin. Köyhäin tuloksi lukee lakimme myöskin holhottujen köyhäin perinnön. Siitä saattaa kyllä toisinaan olla woitto köyhäwaroille, mutta ei köyhäin-holhouksen ole suinkaan tarkoitus woittaa mitään holhotuilta jäseniltänsä, joksi sen tulee tyytyä siihen, että saapi todelliset kustannuksensa palkituiksi. Niissä maissa, joissa rajoitettu la’illinen köyhäin-holhous on wallalla, täänkaltaisia köyhämaksuja ei ole ensinkään.

Siksi alueksi, jossa köyhät ja waiwaiset muinoin elätettiin, on pitäjästä arwattu monesta syystä, esim. siitä, että 1571 wuoden kirkko-asetus säätää pitäjätupien rakentamisesta köyhäin holhoamiseksi. Niitä lienee wanhuudesta kuitenkin elätetty kihlakunnittainkin, koska kerjäämistä, eri luwasta, suwaittiin laajemalla alallakin, kuin ainoastaan pitääjään piirissä. Kustaa II Adolfi esitti w. 1624 waltio-säädyille lääneittäin perustettawan köyhäin-hohouksen. Jokaiseen läänii oli erityksensä mukaan rakennettawa majoitushuone, jossa läänin kaikki waiwaiset ja raihinaat piti hoidettaman, kuin myöskin lastenhuone, jossa köyhät ala-ikäiset lapset piti kaswatettaman, ja wielä ojennushuone, jossa ne, jotka mahtoiwat, waan eiwät tahtoneet tehdä työtä, piti siihen pakoitettaman. Mutta kun kaikki säädyt eiwät suostuneet siihen jaloon ehdotukseen, jolla mainio hallitsija tarkoitti muuttaa köyhäin-holhouksen wallan asiaksi, niin se jäi sillensä. Paria kymmentä wuotta myöhemmin määrättiin pitäjäs la’illiseksi köyhäin-holhous-alueksi, ehkä kerääminen wieläedellensä oli luwallinen laajemmallakin alalla. Suomen nykyinen köyhälaki säätää: ”Jokaisen seurakunnan tulee holhoa omat köyhänsä ja puutteen-alaiset jäsenensä, kuin myöskin pitää waari siitä, että jokaista tarpeellisen elatuksen puutteessa olewaa seurakunnan jäsentä autetaan kohtuullisella elatuksella seurakunnan yhteisestä huolesta ja sen piirissä”, ja ”Jokainen seurakunta on lu’ettawa yhdeksi köyhäin-holhous-alueksi.” Semmoinen on siis ohje, ehkä laki kuitenkin myönnyttaa poikkeuksia. Seurakunnat eiwät kuitenkaan kaikkialla ole soweliaat köyhäin-holhous-aluet. Useimpain maamme pitäjäin on sattuwissa tapaturmissa mahdotoin pitää huolta köyhistänsä, joka taas näkyy siitä, että suuri osa niiden pitäjäin asukkaista täytyy elättämiseksensä turwautua kerjäämiseen. Kohtuullisuus ehkä waatii, että toiset warakkaammat seudut auttaisiwat hätää pidättäessä. Seurakunta on kuitenkin useammissa köyhä-la’issa katsottu soweliaimmaksi alueksi, josko siitä onkin poistettu monessa paikassa, esim. Englannissa, jossa omaa köyhäin-holhousta ei ole tuskin joka 20 seurakunnalla, muut kaikki owat yhdistetyt useampia tai harwempia pitäjiä täyttäwiin yhteyksiin, jota sanotaan seuranneen etenkin hywää.

Sitte seuraa tässä ehkä tärkein kysymys, miten köyhät owat holhottawat. Erilaisia köyhiä holhotaan luonnollisesti eri tawalla, joksi lienee sowelias seurata edellä esitettyä lu’etteloa köyhistä. Mikä siis ensin koskee heikkomielisiä ja mielettömiä, pitää ne pantaman jonkun tunnollisen yksityisen hengen hoidettawaksi, ellei seurakunta tahdo niitä lunastaa houruinhuoneihin tai ellei niissä löytyisi awonaista tilaa. Köyhän hullun lunastamiseksi hulluhuoneeseen on pitäjään maksettawa kerrassansa 68 rupl. 57 1/7 kop. hop. Waikka kahdesta wanhasta asetuksessa, w. 1642 ja 1781, säädettiin hulluhuonetten rakentamisesta, entisen mukaan yksi joka maakuntaan ja jälkimmäisen yksi joka lääniin, niin niitä ei kuitenkaan rakennettu kaikkialla. Suomessa niitä nykyjään ei ole kuin kaksi ainoata, jonka ohessa läänien sairashuoneita myöskin käytetään hullujen parantamiseksi. Ne hullut, jotka ei lunasteta hulluhuoneihin, owat yksityisten hoidettawat, waan sen arwaa hywin, ett’ei yksityinen mahda hoitaa hullua niin kuin sitä pitäisi hoitaman. Näiden köyhäin hoitamiseksi pitäisi siis jällensä käsittämän wasta mainitut wanhat säännöt hulluhuonetten rakentamisesta, joiden kustantamiseksi ja ylläpitämiseksi läänien kaikki pitäjät olisi welwoitettawat.

Toiseksi seuraa ne waiwaiset, ijälliset ja raihnaat, jotka tarwitsewat alinomaista hoitamista, mahtamatta itse tehdä mitään työtä. Wanhemmat la’it tarkoittiwat etenkin näitä täysikaswuisia köyhiä. Ne hoidettiin ennen aikaan luostarien ja kirkkojen tienoon rakennetuissa sairashuoneissa. Usiammat niistä laitoksista lienee kuitenkin häwinneet uskon-opin puhdistuksen aikana. Joita wielä sittemminkin löytyi, käytettiin 1642 wuoden asetuksen jälkeen edellensä ”sairaudelta, ijällisyydeltä tai muulta huonoudelta rasitettujen köyhäin hoitamiseksi”, jota kesti aina wuoteen 1763, jonka perästä niitä on käytetty ainoastansa warsinaisina lääkitys-laitoksina. Sitä ajoinon pitäjäläisten ollut welwollisuus luonansa hoitaa tähän luokkaan kuuluwat köyhät. Nykyisen köyhälakimme mukaan on köyhähuonetten rakentaminen pitäjäin wapatahdossa, kuin se myöskin säätää, että nämä köyhät, ellei köyhähuonetta löydy, pitää pantaman tunnollisten yksityisten hoidettawiksi, samoin kuin heikkomielisistä ja mielettömistä on sääty. Epäiltäwä on kuitenkin se asia, tokko semmoiset henget yleensä tarjoutuwat köyhiä hoitamaan. Niiden elättämistä on paikoin ruwettu katsomaan woittoa tuottawaksi asiaksi. Menetys aläkkeelle panessa on moniaissa seuduissa muuttunut inhottawaksi huutokaupaksi, jossa köyhä määrätään wähin waatiwan elätettäwäksi. Sitä ei 1852 wuoden asetus kyllä tarkoita. Se tarkoittaa päinwastoin tykkänänsä hyötyä, waikka sitä on seurannut mainittu wäärin-käytös. Esimerkkiä on siitäkin, että köyhiä on pantu muonamiesten elätettäwiksi, koska ne tyytyiwät wähimpään maksuun. Mutta mitenkä he sitte hoitawat muita, kun eiwät aina woi elättää itseänsä? Asetus tarkoittaa huoletointa oloento köyhälle wanhoilla päiwillänsä, mutta mainitulla tawalla hän ei saa sitä koskaan. Raihinaiden ja ijällisten hoitamiseksi olisi tämä elättämisen tapa ehkä hywin sopiwa, jos ne heittettäisi ainoastaan hywänimisten ja köyhäin menestystä kohtelewien perhekuntien huostaan. Muonamiehen hoidettawaksi pantua köyhää taskastaessamme, esitäikse todenperästä kamala kuwaus woiton-himosta meidänkin maassa. Ahkera ja rehellinen, monen hyötyä ennen woimissa ollessansa kartuttawa, mutta wanhoillansa melkein itseänsä yhtä köyhän hengen hoidettawaksi heitetty työmies saattaa mahdollisesti jäädä sairaswuoteelle omiin turwiinsa, kosk’ei muonamies eikä waimonsa jouda häntä hoitaa, kun heidän on wieraissa ansaitsewa elatuksensa. Semmoisia kuwauksia tapaamme kyllin kyllä. Köyhäin-holhous on tarkemmin tutkittawa tai on hoidettawan itsensäkin määrättäwä se perhekunta, jonka hoidettawaksi hänet pannaan. Sillä tawalla hankittaisi ehkä paraiten näille köyhille se huoletoin olento, jota laki tarkoittaa ja he niin hywin tarwitsewa.

Kolmanteen luokkan kuuluwista köyhistä, jotka ei tarwitse alinomaista hoitoa ja siis mahtawat tehdä jotakuta työtä, säätää 1852 wuoden asetus, että ne owat aina edellensä elätettäwät Suomessa tähän asti enin käytetyllä tawalla, nimittiäin niin, että pitäjäs ja’etaan määrättyihin waiwais.ruotuihin, joista jokaisen on elätettäwä yksi köyhä. Rärä elättämisen tapaa kohtelewat meillä yleisensa mieluimmasti sekä holhotut itse että nekin, joiden asia on holhoa. Todenperästä lieneekin se tapa nykyjään niin hywin köyhille soweliain kuin huokeinkin maksawille. Tässä on kuitenkin muistutettawa se, että wasta edellä mainittuja köyhiä ei tule lukea näihin kysymyksessä olewiin, niin kuin useasti kuitenkin tehdään, sillä tämän tapaisessa holhouksessa, waiwais-ruotuine, on edeltä käsitettäwä, että holhottu mahtaa korjata itsensä. Ellei hän taas mahtaisi, on se pelättäwä, ett’ei hän ruodista saa parempaa, waan ehkä huonompaa hoitoa, kuin yksityisen elätettäwäksi pantu köyhä. Eläkkeelle pano taas ei ole ensinkään sowelias tähän kuuluwille köyhille. Siitä syntyisi niinikään huutokauppa, jossa köyhän wiimeiset wähät woimansa myötäisi enin tarjoawalle. Sen päätteen pitämällä, että köyhän on sillä työllänsä, minkä mahtaa tehdä, maksettawa elatuksensa, lienee ruotu-järjestys siis edellensä soweliain täänkaltaisten köyhäin holhoamiseksi. Usiammat maamme pitäjät eiwät mahda rakentaa ja ylläpitää köyhähuoneita, joissa köyhät elätettäisi heiltä tehtäwää työtä wastaan. Siksi olisiwat holhous-aluet suurennettawat, monta seurakuntaa niiksi yhdistämällä, waikka sittenkin olisi waikea niitä rakentaa soweliaasti ja myöskin hankkia niistä sopiwaa työtä.

Neljänteen luokkaan kuuluu oikeastansa kahdenlaisia köyhiä. Semmoiset, jotka työllänsä ei mahda täydellisesti elättää itseänsä ja perhekuntansa, ja ne, jotka sattunaisesti tarwitsewat apua joksikuksi ajaksi. Ne owat tarkasti eroitettawat. Entisistä woipi olla waaraa köyhäin-holhoukselle. Katsokaamme, miten se woipi syntyä. Asetuksen mukaan on köyhäin-holhouksen niille annettawa se, mikä elatukseensa puuttuu siitä, minkä työllänsä mahtawat ansaita. Se apu pitää antaman etenkin elossa ja ruokatawaroissa, eikä rahassa, ellei erinäistä syytä siihen ole, jonka ohessala’in-säätäjä, edeltä käsitettyänsä, että sitä woidaan käyttää wäärin, myöskin on säätänyt, että köyhäin-holhous-hallituksen on oikeus joko sitä wähentää tai tykkänään pidättää, köyhän käyttäessä sitä muuksi, kuin kohtuulliseksi elatukseksensa. Sillä säätämällänsä myönnyttänee laki todenperästä, että nämä köyhät woiwat elää köyhäin-holhouksen auttamattakin, kun se ei liene tarkoittanut rangaista mahdollista kewytmielisyyttä hengen-waarallisella nälällä. Tätä apua woitaisikin luultawasti usiammiten wälttää hywin hywästi. Monelta haaralta wakuutetaan, että semmoiset henget. Jotka ennen elättiwät itsensä sekä perhekuntansa köyhäin-holhouksen auttamatta, nyt anowat pöyhkien apua köyhäin-holhous-hallituksilta. Siihen tarwitaankin suurempaa wakawuutta, kuin tawallisesti woipi odottaa, ett’ei edellensäkään huolia alinomaisista awun waatimuksista. Nämä köyhät rasittawat köyhäin-holhous-hallituksiamme enin ja kaswawat ehtimiseensä. Yleisesti kaiwataan myöskin sitä, että ottajat käyttäwät apua wäärin. Sanotaan tapahtuneen senkin, että apua saaneilla ei ole kotiinsa palattua ollut mitään jälellä, kun menettiwät kaikki kotimatkalla. Ehkä sitä lienee waikuttanut se, että apu, wastoin la’in käskyä, annettiin rahassa, waikka luultawasti olisi seurannut sama, josko la’in käskyä olisi noudatettukin. Warsinkin niissä seuduissa maata, joissa melkein joka tilalla on salakapakka, saapi jauholeiwiskän yhtä helposti kuin hopearuplankin waihetetuksi wiinaan. 1852 wuoden asetus säätää, että työn-woipien köyhäin on tehtäwä sopiwaa työtä heille annetusta awusta. Se tarkoittanee kuitenkin ainoastaan semmoisia työn-woipia, jotka työtä puuttuu, jota wastaan, asetuksen sanain mukaan, edeltä on käsitettäwä, että tähän kuuluwien köyhäin tulee työllänsä ansaita enin osa elatustansa. Niin näkyy asetuta tawallisesti selitetynkin. Oikeastansa ei pitäisi niillekään työtä tekemättänsä, antaman apua. Ruotu-waiwaisten on welwollisuus ruotu-talossa tehdä työtä woimiensa myöten, joksi laki puoltaa heitä wähemmän kuin edellisiä, jotka eiwät awusta tarwitse tehdä työtä, waikka jälkimäinen arwataan köyhemmäksi. Niin kauan kuin tätä holhoamisen tapaa meillä kestää, pitää köyhäin-holhous-hallitusten wälttämättömästi ja tarkasti tutkiman niiden keskuksien todenperäisyyttä, joita apua-anowat esittäwät ja jotka ylenpuolinen kaitsija mitäkään katsoo todenperällisiksi, kuin myöskin tarkasti noutaa sitä käskyä, ett’ei antaa raha-apua, mutta ainoastaan ruokawaroja, joita ilman sitä woipi soweliaimmasti noutaa tarwitsewan kotiin.

Niitä toiseen osaan tähän kuuluwia köyhiä tulee tai niihin, jotka tapaturmasta eli sairaudesta ainoastaan satunnaisesti owat puutteessa, niin köyhäin-holhouksen on autettawa nekin. Mutta tässäkin pitää köyhäin-holhous-hallituksen tarkasti tutkiman keskukset, eikä luottaa liiaksi apua-anowiin, jotka tawallisesti kuwaelewat onnettomuutensa suuremmaksi suin se onkaan. Näitäkin auttaessa, pitää rahawaroja wälttämään niin paljo kuin mahdollista on.

Sitte seuraa wiides luokka köyhiä, tai ei täyden 16 wuoden wanhat lapset, jotka owat tarpeellista hoitoa wajaalla. Näiden holhoaminen on maan tulewaisuudelle tärkein. Ijällisten, waiwaisten ja raihnaiden hoitamisessa on tarkoitettawa ainoastaan se, että hankkia heille rauhaisaa ja huoletointa olentoa wiimeisillä päiwillänsä, waan lasten hoidossa on tarkoitus tykkänänsä toinen. Ne pitää hoitaman ja kaswattaman niin, ett’eiwät wasta itse joudu työltä rasitetuiksi köyhiksi; niistä pitää kaswattaman ahkerat ja rehelliset kansalaiset. Siinä se juuri on tämän tarkoituksen waikeus. Wanhuudesta lienee orpolapset hoidettu ja elätetty samalla tawalla kuin ijällisemmätkin köyhät, ehkä la’it eiwät siitä wirka mitään. Köyhäin holhouksen hawaitsemme ensi kerran niitä tarkoittawan edellä mainituissa kuning. Kustaa II:n esityksessä w. 1642. Sen mukaan oli lasten-huone rakennettawa joka maakuntaan ja kaupunkiin. Mainitun esityksenhylättyä, lienee niitä kuitenkin rakennettu harwassa. Maa-seurakuntain kirkkoherran oli welwollisuus tuumia kuudennes-miesten kanssa köyhäin lasten hoidosta. Ne piti kaswattaman joko köyhätuwissa tai jonkun rehellisen hengen Luona. Samanlaista mietettä köyhäin ja orpolasten hoitamisessa suosittelee 1852 wuoden asetuskin, sillä kuitenkin, ett’ei semmoisia lapsia saa ottaa köyhätupiin, mutta joko sitä warten rakennettuihin hoitohuoneisiin tai pitää ne pantaman hywämaineiten ja päälle-luotettawien henkien elätettäwiksi. Jos erinäistä lasten-huonetta löytyy, pitää siinä hoidettawat lapset myöskin opetettaman kristin uskoon. Niiden lasten, jotka owat yksityisten elätettäwinä, on saatawa kristillinen kaswatus, kuin niitä myöskin pitää opettaman käsi- ja maawiljelys-töihin tai muihin sopiwiin toimituksiin, että wasta mahtawat niillä elättää itsensä, ja jotka saattawat heidät kunnollisiksi ja hyödyllisiksi kansalaisiksi. Asetuksen sanain mukaan saisiwat eläkkeelle pannut täydellisemmän kaswatuksen, kuin lasten-huoneissa hoidettawat lapset, ehkä se kuitenkin tarkoittanee, että jälkimäisetkin pitää opettaman senlaisiin taitoihin, joilla wasta woiwat elättää itsensä. Niinmuodoin käsitetty, säätää 1852 wuoden asetus wakawimmasti, että köyhäin-holhouksen ei ainoastaan tule hoitaa köyhät ja orpolapset, mutta kaswattaakin ne kelwollisiksi kansalaisiksi. Se tarkoitus on etenkin kiitettäwä ja se pidättääkin paraiten köyhäin lisääntymistä. Sitä tarkoittaakin jokainen la’illinen köyhäin-holhous. Lasten hoitamisessa on etenkin tärkeätä se, että ne pannaan soweliain henkien hoidettawiksi. Siinä on kuitenkin näyttäinänsä samanlainen wäärin-käytös, kuin edellä mainitsimme ijällisten hoidosta, kun köyhäin-holhous-halitukset eiwät pidä huolta lasten hengellisestä kaswattamisesta, waan tarkoittawat ainoastaan niiden ruumiillista menestystä, joksi niiden kaswattaminen säännöllisiksi ja tunnollisiksi työmiehiksi tykkänänsä menetetään. Tämä kaswattamisen tapa saattaa kyllä olla hyödyllisempi ja parempi, warsinkin aiwan pienille ja nuorille lapsille, kuin että ne kaswettaisi hoito-laitoksissa, mutta lapsia kaswattawien perhekuntien tulee olla ei ainoastaan hywämaineiset ja päälle-luottawat, waan niillä pitää myöskin oleman totinen kristillinen hywä-tekewäisyys-henki, joka saattaa heidät kohtelemaan lapsia aiwan kuin olisiwat omansa. Muutoin ei tarkoitus onnistu. Jos hoitolaitoksia kerran rakennetaan, niin siinä lienee paras seurata edellä mainittua kuning. Kustaa II:n ehdotusta. Sen mukaan olisi lasten-huoneet rakennettawat lääneittäin. Rakennus-kustannus olisi ka’ettawa asukaswten suhteen läänin kaikissa köyhä-alueissa, ja ylläpitämys-kustannus taas hoidettawien lasten suhteen. Sitä seuraisi ei ainoastaan wähemmät kustannukset, waan tarkasti silmällä pidettäwä lasten kaswatuskin.

Kuudes luokka köyhiä on semmoisia työnwoipia, jotka työn puutteessa owat tarpeellisen elatuksen wajaalla. Näistä ei liene tähän asti ollut liian suurta rasitusta köyhäin-holhoukselle. Jolloin niitä katowuosista tai muista syistä on ilmautunut, silloin on esiwalta käynyt auttajaksi. Työn puutetta ei syntynekään maassamme wielä kaualle aikaa, eikä kukaan tarwinne tiheämmältä kansoitetuissa ja enemmän wiljellyistä osissa maatamme nähdä nälkää. Toinen on asia kuitenkin harwaan kansoitetussa ja huonosti wiljellyssa pohjois-Suomessa, tiheät katowuodet saattawat useasti niissä seuduissa koko joukon ihmisiä hätään. Josko tahtoisiwatkin waikka miten ansaita työllä elatuksensa, niin ei kuitenkaan aina löydy työn kustantajia. Siitä syystä onkin 1852 wuoden asetus säätänyt köyhäin-holhous-hallitusten welwollisuudeksi, että yleisemmän puutteen syntyessä hankkia työtä hädän-alaisille, ollen seurakuntain wapatahdossa, että sitä hankkia joko warsinaisissa eli wara-työhuoneissa tai muulla sopiwalla tawalla. Eikö seurakuntain warat siksi ylettyisi, tulee köyhäin-holhous-hallitusten sekä ilmoittaa asia maaherralle että myöskin esittää sopiwia keinoja hädän pidättämiseksi. Maaherran on taas asia ilmoitettawa waltahallitukselle, joka siitä lopullisesti sitte säätää. Työhuoneet olisiwat täksi tarkoitukseksi sopiwimmat laitokset, mutta niitä ei woisi useammissa seuduissa käyttää hyödyllisesti. Se olisi nimittäin mahdotoin, että joka paikassa hankkia sopiwaa ja piisaawaa työtä. Työ on siis hankittawa muulla tawalla. Ehkä molemmin puolin sopiwimmasti niin, että köyhäin-holhous-hallitukset ostaisiwat raaka-aineitat, joita puutteen-alaiset sitte kotonansa tekisiwät kaluiksi määrätystä palkasta, jonka, kilwoittelemista yksityisten kanssa wältettäisi, kuitenkin tulisi olla wähempi kuin mitä senlaisesta työstä tawallisesti maksetaan. Mutta sillä tawalla woisi elättää ainoastaan muutaman osan työwoipia köyhiä. Sopiwammat työt olisi kyllä kehruu, kutominen j. n. e., waan niitä toimituksia harjoittaa meillä ainoastaan naiset. Miespuoleiset työntekijämme harjoittawat etenkin maawiljelystä ja muita ulkotöitä. Asetus myönnyttää siis köyhäin-holhous-hallitusten panemaan näitä yksityisen työhön. Mutta siitä woipi pian syntyä niin hywin köyhää itseänsä kuin auttajaansa haittaawa wäärinkäytös. Englannissa, jossa sitä etenkin käytettiin ennen w. 1834, hawaittiin sen waikuttawan sekä köyhäin että köyhäin-holhous maksujen hirmuista lisääntymistä. Tähän kuuluwille köyhille on ko’ettu hankkia työtä muuallakin, Hollannissa ja Belgin maalla etenkin, ehkä menestyksettä, käytetyllä tawalla, nimittäin köyhä-siirtomaiden (fattigkoloni) perustamalla. Mahdollisesti onnistuisi se paremmin meillä. Pohjaisten pitäjiemme maahaltijat eiwät woi käyttää sikäläistä löysää kansaa alituiseen työhön, kun niillä joko ei ole tarpeellisia kustannus-waroja taiko maawiljelyksensä parantamiseksi tarpeellista toimeliaisuutta ja taitoa. Etenkin tärkeä olisi siis, että sille kansalle hankittaisi alituista työtä, jota ahkerain työmiesten nyt on haettawa muualla. Se woisi taas tapahtua niin, että niiden seutujen mahdottoman suuret ja laweat sydänmaat wiljeltäisi. Taidollisien ja halullisten henkien johtaessa se ehkä onnistuisi tuntuwammatta häwiöttä. Tämmöisten siirtomaiden perustaminen olisi kuitenkin liian kallis yksityisille köyhäin-holhous-aluille, koska se onnistuaksensa pitäisi tehtämän lawealta, joksi suuret kustannukset siis tarwittaisi. Sitä pitäisi kuitenkin ko’ettaman, ehkä sopiwimmasti sillä tawalla, että esiwalta käyttäisi siihen jonkun osan ojennushuonetten wäestöä, joka nyt käytetään semmoisiin töihin, että niiden te’okset ei suorita edes elatus-kustannuksia. Käytettäisikö tätä wäestöä muutamien maamme soiden ja torppien wiljelemiseen, olisi siitä wallalle suurempi hyöty kuin nyt, josko rahankin menekki olisi sana, eikä se woisi ollakaan suurempi.

Meidän nykyistä köyhäin-holhous-järjestystä wastaan on yleisensä muistutettawa se, että esi-walta ei pidä asianomaisia holhous-hallituksia tarkasti silmällä, jonka nä’emme jo waikuttaneen waarin-käytöstä. Walta hawaitsee nykyjään ainoastaan yksinaisistä walituksista mainittujen hallituksien yleisen käytöksen. Köyhän on useasti mahdotoin walittaa, josko asetuskin siksi myönnyttää hänelle helpoituksia. Walituksensa pitää kuitenkin olla kirjalliset, waan kempä ne hänelle kirjoittaa? Useasti hän ei tiedäkään, mitä laki hänelle määrää, josta syystä hän ei huoli walittaa. Holhous-hallitukset pidettäisi siis paraiten silmällä niin, että sitä warten asetetut kaitsijat tutkisiwat asiat ja niistä sitte ilmoittasiwat waltahallitukselle.

Wiimeiseksi sopinee tässä tarkastaa yhtä köyhäin-holhouksen hallitusmuotoa koskewaa seikkaa. Papit owat kaikkialla maassamme la’ilta määrätyt istumaan köyhäin-holhous-hallituksessa, wieläpä maalla niiden hallituksien alituisina esimiehinäkin. Omituiset syyt owat Ruotsissa ja Suomessa määränneet pappien tehtäwäksi yhtä ja toista, joka oikeastaan olisi waltiohoinnon tehtäwä. Kirkkoherrain aika menee paraaksi osaksi wirkaansa yhtymättömien welwollisuuksien täyttämiseen, joksi woiwat käyttää ainoastaan wähemmän ajan warsinaisiin papillisiin toimiinsa, joihin edelliset siis waikuttawat esteellisesti. Tosin on köyhäin-holhouksen hallitus wanhuudesta ollut papiston welwollisuutena, ehkä juuri papis- ja talonpoikais-sääty hylkäsi edellä monesti mainitun kuning. Kustaa II:n esityksen, joka tarkoitti papiston wapauttamista siitä welwollisuudesta. Meidän papit ajattelewat tässä asiassa erilailla. Muutamat suosittelewat nykyisen köyhäla’in säätämistä, että papit owat itsestänsä määrätyt köyhäin-holhouksen hallitsijoiksi, toiset wäittäwät sitä wastaan. La’in järestämä köyhäin.holhous on tykkänänsä waltiohoinnollinen asia, eikä siis pappien tehtäwä. Papin ei sowi hädän-alaisille kuulijoillensa selittää waltiohoinnollisen la’in waljua käskyä, hänen ei sowi heidän kanssa taistella siitä oikeudesta, minkä laki heille määrää. Se on päinwastoin toimena mukaan, että hän lohduttaen ja sowittaen astuu heidän majoihinsa. Sitä hän taas ei woi tehdä, jos hän wähäistä ennen lakine käsissänsä on luotansa poistanut apua-anowia köyhiä. Pappien ei kuitenkaan tule pitäytyä laupiuutta harjoittamasta. Kurjuutta on maailmassa kyllä enemmältäkin, kuin että sitä kaikkialla woisi auttaa ja pidättää. La’in säätämän köyhäin-holhouksen on etenkin tarkoitettawa tunnettua ja toteen ilmautunutta köyhyyttä. Sen toimeliaisuus ei tarkoita synnyssänsä olewaa köyhyyttä, jonka laajenemista ehkä wähäkin ajoissa annettu apu estäisi. Kas siihen on papin toimeliaisuus sopiwa! Perustakoon hän seurakuntaansa wapatahtoisia yhteyksiä, jotka sitte kaikkialla tiedustelisiwat köyhyyttä ja pidättäisiwät sitä warojensa mukaan. Mikä suuri ala eikö siinä olisi papin totiselle ja kristilliselle toimelle! Siitä olisi seurakuntainluopumattomuus ja kunnioittaminen heille paljon suurempi, kuin nyt, waikka kohta köyhäin-holhouksen esimiehinä ollessansa. Monessa paikassa maatamme on kuitenkin mahdotoin perustaa holhous-hallitusta pappien waikuttamatta. Siihen on syynä la’in määräämät pienet köyhäin-holhous-aluet. Niin kauan kun ne pidetään semmoisina, lienee papin waikutuskin wälttämätöin. Asia ei ole kuitenkaan kaikkialla semmoinen, jossa hallitus muutoin woidaan perustaa, tai ellei pappi katsoisi itsensä soweliaaksi hallituksen esimieheksi, pitäisi seurakuntain saada wapaasti walita hallituksen jäseneksi ketä hywänsä.