Köynnöskasvi

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Köynnöskasvi.

Kirjoittanut Fredrika Runeberg


Matkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle, mutta pelkäsin, ett’en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin pyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli lainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden vihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat tasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja neliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita.

”Niistä tulee köynnöskasveja,” sanoi hän siemenistäni. ”Aseta ne nuorten puiden viereen varjopuolelle.”

”Varjopuolelleko?” kysyin kummastellen.

”Niin,” sanoi hän. ”Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä köynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää tarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi kasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin, sitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan pyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi se tulee.”

Minusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen neuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin kuitenkin vaan toisen siemenistä.

Se kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin sitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin niillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni, muodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin juuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä tenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois.

Puun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty köynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja melkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat varret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain oksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia kietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni seisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu oikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen kuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin siellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin särmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei varmaankaan ollut olentosi oikea laatu.

Toisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja puu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa.

Siemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä pakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen. Hän hymähti pilkallisesti ja sanoi: ”Vai niin! Tahdot tuosta köynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä tule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös.”

”Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on luotu olemaan?” ajattelin minä. ”Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa avuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?” Mutta en vastannut mitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki kahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni.

Ja köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti ne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja hiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen ja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni epätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein puhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. – Ja monikin hento oksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten puuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa sopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun viekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein esiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa vienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni, kantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia.

Yhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja rehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus ja silmäini sulo ja riemu.


Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.