Ka’onnut kulta

Ka’onnut kulta. Kirjoittanut Hilja Tamminen

Kuikutteli kuovi yksin,

surujansa suolla soitti,

märän mättähän välissä,

nevan pehmeän povella,

rahkarimmen rannattoman.

Niinpä kurja kuikerteli,

hiota piipitti poloinen:

kultansa oli ka’onnut,

sortunut sorea sulho,

häipynyt hämäräteille,

eksynyt eri nevalle.

Eipä kuullut kuovi kurja

kuikutusta kultasensa.

Eipä tiennyt lintu lieto,

vaikka oisi kulta kuollut

uupunut iki-unehen.

Niin nyt koito kutkuttelen

kuin on suolla kuovi kurja,

samoin vaivanen valitan,

yksin rukka tuikuttelen.

Poissa puoliso poloinen,

kulta kaunoinen ka’onnut.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.