Ka’onnut kulta

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ka’onnut kulta.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


Kuikutteli kuovi yksin,
surujansa suolla soitti,
märän mättähän välissä,
nevan pehmeän povella,
rahkarimmen rannattoman.
Niinpä kurja kuikerteli,
hiota piipitti poloinen:
kultansa oli ka’onnut,
sortunut sorea sulho,
häipynyt hämäräteille,
eksynyt eri nevalle.
Eipä kuullut kuovi kurja
kuikutusta kultasensa.
Eipä tiennyt lintu lieto,
vaikka oisi kulta kuollut
uupunut iki-unehen.
Niin nyt koito kutkuttelen
kuin on suolla kuovi kurja,
samoin vaivanen valitan,
yksin rukka tuikuttelen.
Poissa puoliso poloinen,
kulta kaunoinen ka’onnut.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.