Kaarlolaisen joulu

Kaarlolaisen joulu. Kirjoittanut Eero Eerola

Yhä Ukrainan aukeilla tuuli

vain yltyy ja pakkanen lyö

kuin kirstun nauloja kiinni,

ja kumahtain vastaa yö.

– Mars, eespäin! Kuningas käskee,

Karl kahdestoista. Ja nuo

rivit hoippuvat taas ovat valmiit,

kun kuullahan käsky tuo.

Kakstuhatta miestä jo kattoi

aron hanki. Ne kaatui pois.

Mut on kuin ulvonta sutten

tuost’ yhä vain yltynyt ois.

Hadjatsihin kaupungin muuriin

moni nojasi jäätynyt mies.

Nämä kuolleet vartijat niinkö

koko armeijan kuoloa ties?

Karl kahdestoista hän rientää,

levon saaneeko milloinkaan,

nyt Weprik, kasakkalinna,

tuo mennähän valloittamaan.

Jäätähdet on alla ja yllä,

itä nuotiot sammuttaa,

kun armeija liepeillä linnan

nyt joulua valmistaa.

Kas, tuikahti kynttilä tuolla...

Pyhän Kirjan ken auki nyt lyö...

on niinkuin nuotio elpyis

ja valkeisi hyytävä yö.

Procopaeus, Karjalan miesten

nyt päällikkö joulun jo sai,

Pyhän Kirjan lehtiä kääntää,

kotimuistot on mielessä kai...

Hän muistavi vaimon ja lapset

ja entiset joulunsa, oi,

ja heleä joulun virsi

pian kaikuen yössä soi.

Sen kuulevi kuningas myöskin,

hän astuvi nuotion luo.

Procopaeus vain Pyhän Kirjan

nyt hällekin haastaa suo.

»Te öykkärit, kerskuko elkää,

ja valtaa etsikö vain,

sillä Herra on tuomari suuri,

Hänt’ etsi, ihminen, ain.

Hän, Herra, Hän toisen nostaa,

tämän painava maahan Hän on,

Hänen täällä on voimia ja valta,

Hänen kunnia olkohon.»

Pois kuningas hiljaa hiipii,

aroin tuuli niin tuimana käy,

tuli sammuu, pakkanen kiihtyy,

ei aamusta merkkiä näy.

Procopaeus tuot’ ei tunne,

Pyhän Kirjan lehtiä vaan

mies jäätynyt tuijottaapi

ikirauha jo kasvoillaan.

Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.