Kaarlolaisen joulu

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaarlolaisen joulu.

Kirjoittanut Eero Eerola


Yhä Ukrainan aukeilla tuuli
vain yltyy ja pakkanen lyö
kuin kirstun nauloja kiinni,
ja kumahtain vastaa yö.
– Mars, eespäin! Kuningas käskee,
Karl kahdestoista. Ja nuo
rivit hoippuvat taas ovat valmiit,
kun kuullahan käsky tuo.
Kakstuhatta miestä jo kattoi
aron hanki. Ne kaatui pois.
Mut on kuin ulvonta sutten
tuost’ yhä vain yltynyt ois.
Hadjatsihin kaupungin muuriin
moni nojasi jäätynyt mies.
Nämä kuolleet vartijat niinkö
koko armeijan kuoloa ties?
Karl kahdestoista hän rientää,
levon saaneeko milloinkaan,
nyt Weprik, kasakkalinna,
tuo mennähän valloittamaan.
Jäätähdet on alla ja yllä,
itä nuotiot sammuttaa,
kun armeija liepeillä linnan
nyt joulua valmistaa.
Kas, tuikahti kynttilä tuolla...
Pyhän Kirjan ken auki nyt lyö...
on niinkuin nuotio elpyis
ja valkeisi hyytävä yö.
Procopaeus, Karjalan miesten
nyt päällikkö joulun jo sai,
Pyhän Kirjan lehtiä kääntää,
kotimuistot on mielessä kai...
Hän muistavi vaimon ja lapset
ja entiset joulunsa, oi,
ja heleä joulun virsi
pian kaikuen yössä soi.
Sen kuulevi kuningas myöskin,
hän astuvi nuotion luo.
Procopaeus vain Pyhän Kirjan
nyt hällekin haastaa suo.
»Te öykkärit, kerskuko elkää,
ja valtaa etsikö vain,
sillä Herra on tuomari suuri,
Hänt’ etsi, ihminen, ain.
Hän, Herra, Hän toisen nostaa,
tämän painava maahan Hän on,
Hänen täällä on voimia ja valta,
Hänen kunnia olkohon.»
Pois kuningas hiljaa hiipii,
aroin tuuli niin tuimana käy,
tuli sammuu, pakkanen kiihtyy,
ei aamusta merkkiä näy.
Procopaeus tuot’ ei tunne,
Pyhän Kirjan lehtiä vaan
mies jäätynyt tuijottaapi
ikirauha jo kasvoillaan.


Lähde: Eerola, Eero 1930: Kuokka, miekka ja auringon armo: isänmaallisia runoja. Forssan kirjapaino o. y., Forssa.