Kaatuneitten haudalla
| Kaatuneitten haudalla. (Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06). Kirjoittanut Antti Mäkinen |
- Voi, huutoa, huutoa hirmuista,
- Mi nousevi taivahalle!
- Se nousevi katujen hiekasta
- Ja kertovi Jumalalle:
- Oi, veljyt surmasi veljensä
- Nyt tuimassa taistelussa,
- Ja vuosi hurmetta lämmintä,
- Kuin sydämest’ avatusta!
- Oi, verta nuoruuden innokkaan,
- Jok’ uhrasi elämänsä
- Ja kaikki turvaksi isänmaan
- Ja jättävi jälkehensä
- Tuon muiston murheisen, kirkkahan
- Ja tunnuksen jalomielen –
- Sen satavuosihin kaikuvan,
- Kuin kautta kaatuvan kielen:
- »Edespäin! uskollisesti vain
- Te täyttäkää velvollisuus!»
- – Tää olkohon, Suomeni kallis, ain’
- Sun poikasi uskollisuus
- Sun suuren kunnias perintö,
- Jonk’ isä lapselle antaa,
- Ja sukupolvien pyrintö
- Se kilpi kirkasna kantaa.
- Oi, Suomi, kallihin isänmaa,
- Nyt itket haudalla verta.
- Sua veljesmurha se kauhistaa:
- Josp’ ois’ se viimeinen kerta!
- Sun äidinkasvosi synkistyy,
- Ja itkee taivas ja kansa –
- Ken on se hirmuinen verikyy,
- Mi vainovi vanhintansa?
- Vaan kenen rinnassa sykkivä
- On lämmin ihmisen sydän,
- Hän isänmaatansa säälivä,
- Nyt vannokoon valan pyhän:
- Tään kansan, maan, jok’ ihmisen
- Ain’ oikeutt’ edistellä,
- Ei konsa sallia rikoksen
- Sen veljiä veristellä.
- Oi Herra, kansojen kaitsija,
- Ann’ anteeks’ syntimme meille
- Ja vielä kansaamme armahda
- Ja johda tahtosi teille!
- Ann’ anteeks’ uskosta luopumus,
- Luo sydän uusi ja mieli
- Ja nöyrä usko ja katumus
- ja kiitost’ uhkuva kieli.
Lähde: Mäkinen, A. 1912: Runoelmia. Helsinki.