Kadonnut sulhanen
| Kadonnut sulhanen. Salapoliisin seikkailuja. Kirjoittanut Arthur Conan Doyle |
Salapoliisin seikkailuja.
[muokkaa]Tässä alkava pikku kertomus on yksi noita mainioita kuvauksia, joita englantilainen kirjailija Conan Doyle on julaissut pari sarjaa. Ne ovat erittäin jännittäviä ja seikkailurikkaita poliisijuttuja, jotka ovat saaneet suuren menekin. Näissä kertomuksissa on päähenkilönä eräs yksityinen salapoliisi Sherlock Holmes, jolla on erinomainen kyky keksiä kaikkein salaperäisimpäinkin ja sotkuisimpain asiain juoni ja ydin ja päästä niitten perille. Tämä päähenkilö, joka lienee todellisuudesta otettu, on nuori mies ja hauskuudekseen tutkii kaikellaisia omituisimpia ja harvinaisimpia seikkailuja. Hänen etevyytensä on siinä, että hän huomaa kaikellaisia pikku seikkoja, jotka tavallisesti jäävät muilta huomaamatta, ja niitten avulla yhtäkkiä johdon mukaisesti vetää johtopäätöksensä.
Kadonnut sulhanen.
[muokkaa]”Hyvä ystäväni”, sanoi Sherlock Holmes, kun muutamana päivänä yhdessä istuttiin valkean ääressä hänen huoneessaan Bakerstreet kadun varrella Lontoossa, ”todellinen elämä on monta kertaa kummallisempaa kuin ikänä ihmisen mieli voi kuvailla. Me emme uskaltaisi kirjoittaa semmoisia asioita, jotka oikeastaan ovatkin tavallista jokapäiväisyyttä. Jos me käsi kädessä voisimme lentää ulos tuosta ikkunasta ja liidellä tuon ison kaupungin yli, jos voisimme hiljaa nostaa kattoja ja katsella kaikkea, mikä juuri tapahtuu, erilaisimpien tapausten kummallista yhteen sattumista ja ihmeellisesti toisiansa seuraavia tapausten jaksoja, jotka vaikuttavat sukupolvesta sukupolven, ja johtavat uskomattomiin tuloksiin, niin pian meistä kaunokirjallisuus sovinnaisine tapoineen ja edeltä arvattuine seurauksineen maistaisi liijan tuimalta ja laimealta.”
”Siitä minä en ole varma”, sanoin minä, ”ne rikostapaukset, joita on sanomalehdissä, ovat jokseenkin tavallisia ja ikäviä ja meidän poliisikertomuksissamme on realismi kehitetty huippuunsa, tulos ei kumminkaan ole kaunis eikä taiteellinen.”
”Realistisen vaikutuksen saavuttamiseksi täytyy valita välikappaleet ja hyvällä eroittamiskyvyllä”, sanoi Holmes. ”Se puuttuu tykkönään poliisikertomuksista, joissa pannaan suurempi arvo tuomarien muodollisiin selityksiin kuin erityisseikkoihin, jotka asiantuntijan mielestä olisivat tärkeimmät. Usko pois, ei mikään ole luonnottomampaa, kuin juuri tuo n. k. jokapäiväisyys.”
Minä hymyilin ja pudistin päätäni. – ”Minä en voi ymmärtää, mitenkä sinä niin sanot. Se on luonnollista että sinä kaikenmoisten tavattomassa pulassa olevien ihmisten neuvonantajana ja auttajana tulet tekemisiin kaiken semmoisen kanssa, joka on tavatointa ja eriskummaista. Mutta entäs tässä,” sanoin ja otin aamulehden, ”perustetaanpas asiaa tarkkaan. Ensimäinen päällekirjoitus, joka pistää silmiin, kuuluu: ”aviomiehen julmuus vaimoansa kohtaan”. Alla on sitte puolen painopalstan pitkältä seikkaperäistä kertomusta, mutta vilkasematta siihen tiedän, että se on ihan tuttua kaikki tyyni. Tietysti tässä on, niinkuin aina tavallisesti, rakastajatar, paloviina, tyrkkäys, lyönti, mustelmat ja yhtä mieltä oleva sisar eli emäntä. Typerin kirjoittaja ei keksisi sen jokapäiväisempää.”
”Esimerkkisi sattui huonosti”, sanoi Holmes ja otti sanomalehden silmäilläkseen kysymyksessä olevaa kirjoitusta. ”Tämä koskee Dundas puolisojen avioeroa ja minä olin sattumalta selvittelemässä muutamia siihen kuuluvia pikkuseikkoja. Mies oli absolutisti, ei mitään rakastajatarta ja se piirre miehen käytöksessä, joka vaimolla oli valituksen syynä, oli se että mies joka ruoka-aika otti suustaan tekohampaansa ja lähätti niillä vaimoaan päähän, temppu, joka ei pistäisi tavallisen romaanin sepustajan päähän. Otappas nuuskaa, tohtori, ja tunnusta että minä olen todistanut väitteeni.”
Hän tarjosi kultaista nuuskarasiaansa, jonka kannessa oli amatisti. Semmonen ylellisyyskapine oli niin suuri vastakohta hänen yksinkertaiselle elämälleen ja tavoilleen, etten malttanut olla sitä ääneen ihmettelemättä.
”Ai, minä en muistanut ett’en ole tavannut sinua moneen viikkoon. Se on pieni muisto Böhmin kuninkaalta, jonka hän lähetti minulle korvaukseksi avustani muutamassa hänen ja neiti Irene Adlerin välistä kirjevaihtoa koskevassa asiassa.”
”Entäs tuo sormus”, sanoin minä katsellen suurta timanttia, joka loisti hänen sormessaan.
”Sen minä alen saanut Hollannin hallitsijahuoneelta, vaikka se juttu, jossa heitä autoin, on niin erikoista laatua, etten voi sitä kertoa sinullekaan, joka olet kirjoittanut muistiin muutamia pieniä tutkimuksiani.”
”Onko sinulla tätä nykyä mitään?” kysyin uteliaana.
”On noin kymmenen eli kaksitoista juttua, mutta ei juuri yhtään erittäin huvittavaa. Kaikki kyllä ovat tärkeitä, mutta eivät jännittäviä. Oikeastaan olenkin huomannut, että vähäpäisemmät jutut ne tavallisesti tarjoovat enin tilaisuutta tutkimuksiin ja niissä voi huomata selvemmin syyt ja seuraukset, jotka rikostutkinnoissa ovat suurimmasta arvosta. Suuret rikokset ovat usein yksinkertaisemmat, sillä kuta suurempi rikos, sitä suurempi vaikuttava syy. Niistä jutuista, jotka minulla nyt ovat käsillä, on yksi ainoastaan vähä huvittavampi, nimittäin eräs jokseenkin sotkuinen juttu Marseillessa, johon minulta on kysytty neuvoa. Mutta ehkäpä minä tässä muutaman minutin kuluttua voin tarjota jotain uutta huvittavaa, sillä jos en pahasti pety, tulee tuossa mulle muuan vieras.”
Hän oli noussut tuoliltaan ja katseli nyt ikkunasta ikävälle, harmaalle Lontoon kadulle. Kurkistaen hänen olkansa ylitse, näin vastaisella katukäytävällä seisovan suurenpuoleisen naisen, puettuna pitkään nahkapuuhkaan ja leveälieriseen hattuun, johon oli pantu koristukseksi punanen höyhenkiehkura vinoon toiselle korvalle. Sen leveiden reunojen alta katsella vilkuili hän levottoman ja epäilevän näköisenä meidän ikkunaamme päin huojutellen ruumistaan edes takasin ja näpläten sormillaan hansikkaan nappiaan. Yht’äkkiä hän tulla harppi kadun yli, sen näkösenä että kävi miten kävi ja kohta me kuulimme ovikellon kimeän kilinän.
”Minä olen nähnyt samat oireet ennenkin”, sanoi Holmes heittäen sikarinsa tuleen. ”Epäröiminen katukäytävällä merkitsee aina rakkausseikkailua. Haluaa kernaasti saada neuvoa, mutta ei varmaan tiedä onko asia liijan arkaluontoinen. Kyllä tässäkin voi huomata eri asteita. Kun mies on pidellyt naista pahasti, ei tämä enää arvele, ja hän ilmoittaakin tavallisesti tulonsa niin rajusti, että on vähällä vetää kellon-nuoran poikki. Voimme siis otaksua että tämä on rakkausjuttu, mutta että tyttö on enemmän neuvoton ja surullinen, kuin suuttunut. Mutta tuossapa hän tuleekin itse selvittämään arvelujamme.”
Hänen puhuissaan kuului jo naputus ovelle ja pieni palveluspoika tuli sisään ilmoittamaan neiti Mary Sutherlandia, joka samassa seista hojotti hänen pienen mustan vartalonsa takana kuin suuri täyspurjeinen laiva pienen luotsiveneen perässä. Sherlock Holmes sanoi hänet tervetulleeksi tavallisella kohteliaisuudellaan, ja vedettyään oven kiini, pyysi häntä istumaan nojatuoliin, samalla katsellen häntä tutkivasti ja hajamielisen näkösenä, omituisen tapansa mukaan.
”Eikö teistä”, alotti hän, ”niin likinäkönen kuin olette, ole vähä tukalaa tehdä niin paljon työtä kirjoituskoneella?”
”Alussa se kyllä oli vaikeata, mutta nyt minä tiedän missä kirjaimet ovat, katsomatta niihin.” Hän vavahti vähä huomattuaan nyt vasta mitä häneltä oli kysytty ja nosti leveää, hyvänluontoisen näköistä naamaansa ihmetellen ylöspäin.
”Oletteko kuullut puhuttavan minusta, herra Holmes, vai mistä sen tiedätte?”
”Elkää huoliko siitä,” sanoi Holmes, ”se kuuluu minun virkaani huomata sitä mitä muut unhottavat. Mitä varten te muuten tulitte minulta neuvoa saamaan?”
”Minä tulin teidän luoksenne, koska kuulin teistä rouva Etheregeltä, jonka miehen te niin pian löysitte, vaikka poliisit ja kaikki muut jo luulivat hänet kuolleeksi. Oi herra Holmes, minä toivoisin että te voisitte tehdä samoin minulle. Minä en ole rikas, mutta minulla on sata puntaa vuodessa, jotka ovat omiani, paitsi se minkä kirjoituskoneella ansaitsen, ja minä antaisin teille vaikka mitä, jos vaan saisin tietää, minne herra Hosmer Angel on joutunut.”
”Minkä tähden läksitte semmoisella kiireellä kotoanne tullaksenne minulta neuvoa kysymään?” kysyi Sherlock Holmes, sormen päät vastakkain ja silmät kattoon tuijottaen.
Taas näkyi neiti Sutherlandin jokseenkin yksinkertaisessa naamassa säväyksen ilme. ”Niin, minä läksin tosiaan juoksujalassa kotoa, sillä minua niin harmitti se tapa, millä herra Windibank – se on isäni – otti koko asian. Ei hän tahtonut mennä ei poliisin luo eikä teidän luoksenne ja lopuksi kun hän ei ruvennut mitään hommaamaan, sanoi vaan ettei mitään pahaa ollut tapahtunut, min minä raivostuin, puin päälleni ja juoksin suoraan tänne.”
”Isänne”, sanoi Holmes, ”tarkoitatte kai isäpuolenne, sillä nimi on erilainen.”
”Niin, isäpuoleni, vaan minä kutsun häntä isäksi, vaikka se kuuluu kummalliselta, sillä hän on vaan viisi vuotta ja kaksi kuukautta minua vanhempi.”
”Elääkö äitinne?”
”Kyllä, hän elää ja on terve. Minä en ollut juuri ilonen, kun hän meni uudestaan naimisiin kohta isäni kuoleman jälleen ja vielä 15 vuotta itseään nuoremman miehen kanssa. Minun isäni oli levyseppä Tottenham Court Roadissa ja hän jätti jälkeensä pienosen liikkeen, jota äitini jatkoi yhdessä esimiehen herra Hardyn kanssa; mutta kun herra Winbibank tuli, pakoitti hän luopumaan koko liikkeestä, sillä hän piti itseään liian korkea-arvoisena, koska matkusti viiniä kaupalla. He saivat neljä tuhatta viisisataa puntaa vuodessa, joka oli paljo vähempi mitä isäni olisi ansainnut, jos hän olisi elänyt.”
Minä odotin että Holmes olisi tuskaantunut tätä katkonaista ja perinpohjaista historiaa kuullessaan, mutta hän päin vastoin kuunteli suurimmalla tarkkaavaisuudella ja halulla.
”Tuleeko teidän pieni tulonne myös tästä liikkeestä?”
”Ei, ei suinkaan, se on aivan omani. Aucklandissa oleva setäni Ned testamenttasi sen minulle. Se on Uuden Seelannin 4 1/2 prosentin obligitsiooneissa. Summa oli 4,500 puntaa, mutta minä en saa koskea muuta kuin korkoihin.”
”Tämä on hyvin huvittavaa”, sanoi Holmes. ”Koska teillä on hallussanne niin suuri summa kuin 100 puntaa vuodessa ja sitä paitsi ansaitsette vähä kirjoituskoneellanne, niin otaksun että matkustelette vähän ja huvittelette parhaalla tavalla.”
”Minä tulen toimen paljoa vähemmällä, sillä ymmärrättehän, kun asun kotona, enkä tietysti tahdo olla heille mitenkään kuormana, vaan annan heidän käyttää rahojani niin kauvan kuin olen heidän luonaan. Niin ovat asiat tätä nykyä. Herra Windibank ottaa joka neljännes korot ulos ja antaa ne äidilleni ja minä huomaan että huvin hyvästi tulen toimeen sillä, minkä kirjoituskoneellani ansaitsen. Minä saan kaksi pencea sivulta ja kirjoitan päivässä noin 15–20 sivua.”
”Te olette selittänyt asemanne hyvin selvästi minulle. Tämä on ystäväni, tohtori Watson, ja te voitte puhua yhtä vapaasti hänelle kuin minulle. Kertokaa nyt suhteestanne herra Hosmer Angeliin.”
Neiti Sutherland punastui ja vatvoi hermostuneesti takkinsa lievettä.
”Minä tapasin hänet ensi kerran rakennusmestarien tanssiaisissa. Niillä oli tapana lähettää pääsylippuja isälleni hänen eläessään, ja sitte muistivat meitä ja lähettivät niitä aina äidille. Herra Windibank ei olisi tahtonut laskea sinne, eikä hän tahtonut laskea meitä minnekään. Hän aivan vimmastui, jos minä yritin lähteä mukaan huviretkille. Mutta nyt minä olin päättänyt mennä, sillä mikä oikeus hänellä oli kieltää siitä. Hän sanoi että ne ihmiset, jotka niissä tanssiaisissa kävivät, eivät olleet kylläksi hyviä meille seuraksi, vaikka siellä olivat kaikki isäni vanhat ystävät! Hän sanoi ettei minulla ollut mitään leninkiä mitä panna päälle, kun minulla oli punanen plyyssileninkini, jota ei oltu vielä laatikosta liikutettu. Viimein kun ei mikään auttanut, matkusti hän Ranskaan firman asioissa ja me menimme tanssiaisiin, äitini ja minä ja herra Hardy, entinen esimies, ja siellä minä tapasin herra Hosmer Angelin.”
”No, tottakai herra Windibank oli hyvin vihanen teille, tultuaan Ranskasta kotiin, sentähden että olitte menneet tanssiaisiin.”
”Eipä niinkään, hän oli tosiaankin ihmeesti siivo tällä kertaa. Minä muistan että hän nauroi, kohotti olkapäitään ja sanoi, että naiselta totisesti ei pitäisi mitään kieltää, se tekee kumminkin niinkun itse tahtoo.”
”Minä ymmärrän. No niin, rakennusmestarien tanssiaisissa te tapasitte siis erään herra Hosmer Angelin?”
”Niin, minä tapasin hänet sinä iltana ja seuraavana päivänä hän tuli meille tietämään mitenkä olimme saapuneet kotiin illalla. Sitte tapasimme häntä – se tahtoo sanoa minä tapasin häntä kaksi kertaa, mutta sitte tuli isäpuoleni taas kotiin, niin että herra Hosmer Angel ei enää voinut tulla käymään.”
”Eikö?”
”Ei, te ymmärrätte ettei isäpuoleni pidä mistään semmoisesta. Jos ei ollenkaan vieraita, sen parempi ja hänenä olikin tapana sanoa että nainen on onnellinen oman perheensä piirissä. Mutta minä sanoin aina äidille että naisella piti ensin olla oma perhe ja minulla ei ollut vielä omaa.”
”Mutta mitä herra Hosmer Angel teki, eikö hän ollenkaan koettanut saada tavata teitä?”
”Isäpuolen piti taas matkustaa Ranskaan viikon perästä ja Hosmer kirjoitti että parasta olisi, jos ei tavattaisi ennen kuin hän on matkustanut. Voisimme kuitenkin kirjoittaa sillä aikaa, ja hän kirjoitti joka päivä. Minä otin aina aamusella vastaan postintuojan, niin ettei isäni tarvinnut tietää koko asiasta.”
”Olitteko te silloin kihloissa herra Angelin kanssa?”
”Olin, me kihlauduimme ensimäisen kävelyretken perästä. Hosmer – herra Angel – oli kassöörinä eräässä konttorissa Leadenhall Streetillä – ja –”
”Missä konttoorissa?”
”Paha kyllä, herra Holmes, sitä minä en tiedä.”
”No missä hän sitte asui?”
”Hän asui samassa talossa, jossa konttoori oli.”
”Te ette siis tiedä hänen osoitettaan?”
”En muuta kuin että se oli Leadenhall Streetin varrella.”
”Minnekä te sitte osoititte kirjeet?”
”Postikonttooriin Leadenhall Streetillä, Poste restante, Lontoo. Hän sanoi että jos kirjeet osoitettaisiin konttooriin, niin toiset kirjanpitäjät pilkkaisivat häntä siitä, että hän saa naiselta kirjeitä. Minä ehdottelin silloin, että kirjoittaisin kirjeeni kirjoituskoneella, niinkuin hänkin omansa, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, sanoi että kun hän näki minun käsialani, tuntui hänestä että ne ovat minulta, mutta jos ne olivat painetut kirjoituskoneella, niin oli siinä aina niin kuin jotain vierasta välillä. Se juuri näyttää mitenkä paljo hän piti minusta, ja mihinkä pikku asioihin hän pani painoa.”
”Se on erittäin kuvaavaa,” sanoi Holmes. ”Sitä minä aina olen sanonut, että pikku asiat ovat aina tärkeimmät. Voitteko muistaa muita pikkuasioita herra Hosmer Angelista?”
”Hän oli hyvin ujo olento. Hän tahtoi kernaimmin kävellä minun kanssani iltasella kuin päivällä, sillä hän sanoi että hän ei tahdo herättää huomiota. Hän sanoi että hänellä lapsena oli ollut kaulakuume ja rauhaset turposivat ja sen perästä on hänen kaulansa aina ollut heikko, ja hän puhui kuiskuttelemalla ja änkyttäen, hän oli aina hyvästi ja sievästi, vaikka hyvin yksinkertaisesti puettu, hänen silmänsä olivat heikot samoin kuin minunkin ja hän käytti värillisiä silmälasia suojaksi päivää vasten.”
”No mitä sitte tapahtui, kun isäpuolenne tuli kotiin Ranskasta?”
”Herra Hosmer Angel tuli taas käymään sillä aikaa, kun isäpuoli oli matkoilla ja ehdoitteli että menisimme naimisiin, ennen kuin isäpuoli tulisi takasin. Hän oli kovasti totinen ja antoi minun vannoa raamatun päällä, että pysyisin hänelle uskollisena, tapahtuipa vaikka mitä. Äitini sanoi että se oli oikein häneltä että antoi minun vannoa, se oli merkki hänen tunteittensa vilpittömyydestä. Äitini oli ihan alusta hänen puolellaan ja piti hänestä melkein enemmän kun minä. Kun se alkoi puhua että menisimme naimisiin ennen viikon loppua, kysyin minä että mitähän isäpuoli arveli asiasta, mutta ne vastasivat että hänestä ei välitettäisi, kerrottaisiin hänelle perästä päin mitä on tapahtunut, ja äitini sanoi että hän kyllä selittää kaikki. Mutta minä en oikein pitänyt tästä. Tietysti oli hassua pyytää lupaa häneltä, hän kun oli vaan muutamia vuosia minua vanhempi, mutta en kumminkaan tahtonut tehdä mitään hänen selkänsä takana ja minä kirjoitin kirjeen isäpuolelleni ja lähetin kirjeen firman konttooriin Bordeuxissa, mutta kirje tuli minulle takasin hääpäivä-aamuna.”
”Eikö se siis ollut tavannutkaan häntä?”
”Ei, hän oli matkustanut takasin Englantiin juuri vähää ennen, kuin kirje saapui perille.”
”Voi, sepä oli itävää. Teidän häänne olivat siis päätetty perjantaiksi. Pitikö ne pidettämän kirkossa?”
”Kyllä, mutta me tahdoimme pitää hiljaiset häät. Ensin vihittäisiin Pyhän Saviourin kirkossa, lähellä King’s Crossia, ja sitte syötäisiin aamiainen P. Paneran hotellissa. Hosmer tuli meitä hakemaan yhdellä ”hansom cabilla”, vaunulla johon vaan mahtuu kaksi henkeä, äitini ja minä nousimme siihen ja Hosmer otti ajurin, joka sattumalta seisoi kadulla lähellä. Me saavuimme ensiksi kirkkoon ja kun ajuri tuli lähelle, odotimme että Hosmer astuisi ulos, mutta vaunuissa ei ollutkaan ketään. Kuski sanoi että hän ei mitenkään voinut ymmärtää, minne herra oli joutunut sillä hän oli omin silmin nähnyt hänen nousevan siihen. Se oli perjantaina, herra Holmes, ja minä en ole sen koommin nähnyt Hosmeria enkä kuullut mitään, joka voisi antaa vihiä minne hän on joutunut.”
”Minusta näyttää että teitä on kohdeltu hirveän hävyttömästi.”
”Ei suinkaan! Hän oli liijan hyvä jättämään minua sillä tavalla. Koko aamun hän vakuutti yhtä mittaa, että tapahtukoon mitä tahansa, minun on pysyttävä hänelle uskollisena, ja jos jotain odottamatonta tapahtuisi, joka eroittaisi meidät, piti minun aina muistaa että olin häneen sidottu ja että hän ennen eli myöhemmin tulisi ja vaatisi minua täyttämään lupaustani. Semmoinen puhe kuului kummalliselta hääaamuna, mutta se mikä sitte tapahtui näytti, että hänen sanoissaan oli perää.”
”Se on totta. Teidän oma mielipiteenne on siis että joku odottamaton tapaturma on kohdannut häntä.”
”Niin, minä luulen että hän aavisti jotain vaaraa, ei suinkaan hän muutoin olisi niin puhunut. Minä luulen että hän edelläpäin näki, mitä oli tapahtuva.”
”No mutta eikö teillä ole aavistustakaan, mitä olisi tapahtunut?”
”Ei ensinkään.”
”Vielä yksi kysymys. Mitenkä teidän äitinne otti asian?”
”Hän oli hyvin vihanen ja sanoi että minä en saanut mainita koko herra Angelin nimeä.”
”Entäs isäpuolenne? Kerroitteko te hänelle asian?”
”Kyllä, ja hän näkyi luulevan niin kuin minäkin, että jotain oli tapahtunut Hosmerille ja että minä kyllä saisin kuulla hänestä. Sillä niinkuin hän sanoi, mitä hyötyä kellään olisi viedä minua kirkon ovelle asti ja sitte jättää? Jos hän olisi lainannut rahani, eli jos hän olisi nainut minut ja saanut laillisen omistusoikeuden rahoihini, niin sitte sen nyt ymmärtäisi, minkä tähden hän heitti minut. Hosmer oli aivan riippumaton raha-asioista eikä välittänyt vähääkään omaisuudestani. Mutta mitähän ihmettä hänelle on tapahtunut ja minkähän tähden hän ei kirjoita. Voi, minä tulen hulluksi, kun ajattelen sitä, enkä voi nukkua öisin levottomuudeltani.”
Hän veti esiin nenäliinansa muhvistaan ja alkoi nyyhkyttää.
”Minä otan asiasta kiini,” sanoi Holmes nousten ylös, ”enkä epäile, että saamme selvyyttä siinä. Heittäkää nyt koko huoli minulle, elkääkä huolehtiko asiasta sen enempää. Ennen kaikkea tulee teidän koettaa heittää Hosmer Angel mielestänne yhtä täydellisesti kuin hän on hävinnyt teidän elämästänne.”
”Te luulette siis etten koskaan enää saa nähdä häntä?”
”Niin minä pahoin pelkään.”
”Mutta mitä hänelle on tapahtunut?”
”Sen kysymyksen saatte jättää minun käsiini. Minä tahtoisin mielelläni saada tarkan kertomuksen hänen ulkomuodostaan ja nähdä muutamia hänen kirjeitään, jos voitte niistä luopua.”
”Minä panin hänestä ilmoituksen lauantain Chronicle’en”, sanoi hän. ”Tässä on ilmoitus ja neljä hänen kirjettään.”
”Kiitoksia paljon. Ja mitä on teidän osoitteenne, jos saan luvan kysyä?”
”31 Lyon-place, Camberwall.”
”Herra Angelin osoitetta ei teillä siis ole ollutkaan. Mikä on isäpuolenne osoite?”
”Hän matkustaa firman Westhouse & Marbank’in asioissa, punasen viinin myöjät Fenchurchstreetissä.”
”Kiitoksia paljon. Te olette esittäneet asian hyvin selvästi. Jättäkää nyt paperit ja muistakaa sitä neuvoa, jonka annoin teille. Antakaa koko asian päättyä tähän elkääkä antako sen turmella elämätänne.”
”Te olette hyvin ystävällinen, herra Holmes, mutta sitä minä en luule voivani tehdä. Minä pysyn Hosmerille uskollisena. Hän on tapaava minut valmiina, kun hän tulee.”
Huolimatta hänen liijan koreasta hatustaan ja typerän näkösestä naamastaan, oli jotakin niin jaloa tytön yksinkertaisessa uskollisuudessa, että se herätti kunnioitustamme. Hän pani pienen paperikäärönsä pöydälle ja lupasi tulla, kun saisi sanan Holmesilta.
Sherlock Holmes istui hiljaa vähä aikaa hänen mentyään, sormet vastakkain, sääret ojona ja katse kattoa kohti tähdättynä. Sitte hän otti hyllyltä vanhan, öljyisen liitupiipun, joka piti hänellä neuvonantajan virkaa, ja kun oli sen sytyttänyt, nojautui hän tuolin seinämää vasten puhallellen sinisiä savupilviä ympärilleen väsyneen näköisenä.
”Tuo tyttö oli oikein hauska tutkinnon esine. Minusta hän oli hauskempi kuin hänen mitätön juttunsa, joka sivumennen sanottuna on jokseenkin tavallinen. Sinä löydät samallaisia kohtia, jos aukaset Andoverin, 1877, minun muistiinpanokirjassani ja saman tapainen sattui Haagissa toissa vuonna. Vaikka ajatus onkin vanha, oli pari erikois seikkaa, jotka olivat minulle uusia. Mutta tyttö itse oli hyvin huvittava.”
”Sinä taisit huomata hänessä jotain, jota minä en nähnyt.”
”Sinä et tarkkaan katsonut. Sinä et tiennyt mitä olisi pitänyt katsoa ja siksi sinulta se paras meni hukkaan. Minä en saa sinua ikänä ymmärtämään, mitenkä tärkeä hihojen ulkonäkö on. Mitä tietoja voi saada henkilön peukalon kynnestä ja mitä kysymyksiä voi ratkaista tarkastamalla kengän nauhoja. No mihin päätöksiin sinä olet tullut tämän naisen ulkomuodon suhteen? Kerroppas mitä sinä hänessä huomasit.”
”Päässä hänellä oli harmaa leveälierinen olkihattu tulipunaisen plyymin kanssa. Hänen nuttunsa oli musta ja koristeltu mustilla helmikoristeilla ja mustilla helmillä. Hänen leninkinsä oli ruskea väriltään, tumma kahviruskea jos niin sanottaisi, ja punaista plyyssiä kierretty kaulan ja hihojen ympärille. Hansikkaat olivat harmahtavia ja oikean etusormen päähän oli kulutettu kolo. Hänellä oli pienet riippuvat kultakorvarenkaat, jotka tekivät semmoisen varakkaan vaikutuksen, ja muuten sivistymättömän puolivillaisen näköisen.”
Sherlock Holmes taputti käsiään hiljaa ja naurahti.
”Tosiaankin, Watson, sinusta taitaa tosiaankin tulla erinomainen nero. Sinä olet onnistunut mainiosti. Olet kyllä heittänyt kaikki, mikä olisi jonkin arvoista, mutta sinä olet älynnyt oikean keinon ja värit sinä älyät. Elä koskaan luota yleisvaikutukseen, poikani, vaan kiinitä tarkkaavaisuutesi erityisseikkoihin. Minä aina ensiksi katson naisen hihoja. Miehessä on parasta katsoa ensiksi housun polvia. Niinkun näit, oli tällä tytöllä plyyssiä hihoissa, joka on mainion hyvää näyttämään kaikkia merkkiä. Se kaksinkertainen viiva vähä ranteen yläpuolella, jota kohtaa kirjoituskoneella kirjoittaja painaa pöytään, oli ihmeesti selvä. Käsiompelukone jättää samallaisen merkin, mutta vasemman hihan ulkopuolelle. Minä katselin sitte hänen naamaansa ja huomasin hienot silmälasien jälet kahden puolen nenää, ja minä huomautin häntä likinäköisyydestään ja kirjoituskonetyöstään, joka näytti hämmästyttävän häntä.”
”Se kummastutti minuakin.”
”Sehän oli muuten niin selvä. Minä olin hyvin hämmästynyt ja utelias, kun katsoin alas ja huomasin että kengät, jotka hänellä olivat jalassa, olivat eri paria, vaikka olivatkin hyvin yhdennäköiset, ja toisessa oli ommeltuja koristeita käressä ja toisessa ei. Toisessa oli viidestä napista ainoastaan 2 alimaista kiini ja toisessa kengässä ensimäinen, kolmas ja viides. No tuota, ymmärrätkö sinä, että kun semmoinen tavallisen sievästi puettu nainen lähtee ulos eri parilla kenkiä, niin ei suinkaan ole vaikea älytä, että hänellä on ollut kiire lähtö.”
”No mitäs sinä vielä näit?” kysyin minä innoissani, ihmetellen ystäväni tarkkanäköisyyttä ja pikaisia johtopäätöksiä.”
”Minä vielä sivumennen huomasin, että hän juuri ennen kotoa lähtöään oli kirjoittanut kirjeen, jolloin hän oli jo pukeissa. Sinä huomasit että hänen hansikkaansa oikea etusormi oli rikki, mutta et suinkaan älynnyt että sekä sormi että hansikas olivat punaisessa musteessa. Hän oli kirjoittanut hyvin kiireelle ja pistänyt kynän liijan syvään. Se oli tapahtunut tänä aamuna, muuten se ei olisi näkynyt niin selvään. Tämä ei ole niin tärkeää, vaikka hyvin yksinkertaista, mutta nyt itse asiaan. Tahdotko olla hyvä ja lukea herra Hosmer Angelia koskevan ilmoituksen.”
Minä pidin pientä sanomalehden palasta päivään päin ja luin:
”Kadonnut 14 päivänä tätä kuuta eräs herra nimeltä Hosmer Angel. Pituus noin 5 jalkaa 7 tuumaa, vankka ruumiinen, kalpeanharmaa iho, musta tukka, hieman kalju päälaki, paksu musta leukaparta ja viikset, pitää värillisiä silmälasia ja änkyttää vähä. Kun hänet viimeksi nähtiin, oli hänellä musta takki, jossa oli silkkivuori, liivit, kultaiset kellonperät, harmaat housut ja ruskeat säärykset sekä resoorikengät. Virka eräässä konttorissa Leadenhall-streetillä. Tiedot ovat lähetettävät j. n. e. j. n. e.”
”Se on hyvä,” sanoi Holmes. ”Mitä kirjeihin tulee, niissä ei ole mitään erinomaista. Ne eivät anna mitään tietoja herra Angelista, muuta kuin että hän mainitsee Balzac’ia muutamassa paikassa. Mutta niissä on eräs omituisuus, joka epäilemättä herättää huomiotasi.”
”Ne ovat kirjoituskoneella painetut,” sanoin minä.
”Ei yksin se, vaan sekin että nimikirjoituskin on painettu koneella. Katsoppas tätä sievää ”Hosmer Angel” kirjeen alla. Sitäpaitsi on kirjeessä päivän määrä, mutta ei muuta osoitetta kuin Leadenhall-street, joka yksistään on huvin epävarma. Tuo nimikirjoituksen juttu muuten on mainio merkki, voinpa melkein sanoa ratkaiseva.”
”Mitenkä niin?”
”Hyvä ystävä, ettäkö sinä tosiaankaan et älyä, mitenkä se valaisee asiaa?”
”En minä älyä. Mahdollisesti että hän voi kieltää kirjoittaneensa kirjeet, jos oikeudenkäynti alotettaisiin häntä vastaan, sentähden että hän rikkoi lupauksensa naimisen suhteen.”
”Ei, en minä sitä tarkoita. Nyt minä otan ja kirjoitan kaksi kirjettä, jotka luultavasti tehovat. Toinen on kauppafirmalle Cityssä ja toinen on sen nuoren naisen isäpuolelle, herra Windibankille, jonka pyydän tulemaan tänne kello 6 huomisiltana. Saattaa olla terveellistä kukaties, että tutustutaan perheen miehistenkin jäsenten kanssa. Nyt me emme osaa tehdä muuta, ennenkuin olemme saaneet vastauksen näihin kahteen kirjeeseen, ja siksi aikaa saatamme jättää rauhaan koko jutun.”
Minulla oli monta syytä luottaa ystäväni terävään huomiokykyyn ja tarmokkaaseen toimintatapaan, siksi ymmärsin että hänellä oli omat syynsä, koska niin kevyesti uskalsi ottaa tämän salaperäisen katoamisjutun, jota hänen oli pyydetty selvittämään. Yhden kerran ainoastaan olin nähnyt hänen pettyvän, nimittäin silloin kuin koetti hankkia Böhmin kuninkaalle hänen Irene Ablerille antamaansa valokuvaa. Mutta kun muistelen hirveää juttua, koskeva ”neljän merkkiä”, ja ihmeellisiä seikkoja yhteydessä ”punaisen taiteenharjoituksen” kanssa, näin että se tosiaankin oli sotkuinen vyyhti, jota Holmes ei saisi selvitetyksi.
Minä jätin hänet nyt polttamaan piippuaan vahvassa uskossa, että huomis-iltanä tullessani hänen luokseen olisi hänellä käsissään kaikki ne langan päät, jotka johtaisivat löytämään neiti Sutherlandin kadonnutta sulhoa.
Minulla oli vaikea taudinkohtaus tähän aikaan hoidettavana ja koko huominen päivä meni sairasvuoteen ääressä. Vasta liki kello kuutta pääsin irti, hyppäsin ajurin vaunuun ja ajoin Bakerstreetille ja pelkäsin jo hieman tulevani liijan myöhään kuulemaan sen huvittavan jutun selviämistä. Mutta tapasinkin Sherlock Holmesia yksinään puolinukuksissa kyyröttämässä nojatuolissaan. Koko rykämä putelia ja putkia sekä suolahapon kitkerä katku ilmoittivat että hän taas hääri kemiallisten kokeiden kanssa, joihin hän heittäytyi intohimoisella halulla.
”No, oletko sinä päässyt sen perille?” kysyin minä sisään astuessani.
”Olen, se oli hapanta bariumsulfaattia.”
”Ei, mutta minä tarkoitan sitä salaisuutta sen kadonneen miehen suhteen.”
”Vai niin! Minä istuin ja ajattelin tätä kaksoissuolaa, jota olen tekemässä. Ei siinä jutussa ollut mitään ihmettä, vaikka, niinkuin minä jo eilen sanoin, muutamat erikoisseikat olivat uusia. Pahin asia on se, että minä luulen ettei löydy sellaista lakia, joka tuomitseisi sen lurjuksen oikeudessa.”
”Kuka hän sitte oli, ja mitä syy hänellä oli hylätä neiti Sutherlandia?”
Minä tuskin ennätin kysyä, eikä Holmes vielä ennättänyt vastata, kun kuulimme raskaita askelia oven takana ja koputusta ovelle.
”Se on tytön isäpuoli, herra James Windibank,” sanoi Holmes. ”Hän on kirjoittanut olevansa täällä kello kuusi. Sisään!”
Mies, joka astui sisään, oli hartiakas, tavallisen pituinen, vähä yli kolmenkymmenen vanha mies. Parta oli sileäksi ajettu, iho kalpeanharmaa, käytös pehmeä ja liehakoiva ja hänen silmänsä olivat erittäin terävät ja läpitunkevat. Hän katseli kysyvästi meitä molempia, asetti kiiltävän, korkean hattunsa kaapin reunalle ja istuutui leveästi kumartaen lähimäiselle tuolille.
”Hyvää iltaa, herra James Windibank,” sanoi Holmes. ”Minä luulen että tämä kirjoituskoneella kirjoitettu kirje, jossa te lupaatte tulla tänne kello kuusi, on teiltä?”
”On, herra Holmes. Minä pelkään että tulin liijan myöhään, mutta niinkuin tiedätte en ole kokonaan oma herrani. Minä olen pahoillani että neiti Sutherland on vaivannut teitä sillä pienellä jutulla, sillä minä luulen että se on parasta, ettei vedä tämmöisiä yksityisasioita julkisuuteen. Se oli aivan vasten minun aikeitani, mutta hän on hyvin hermostunut ja ajattelematon tyttö, jonka ehkä huomasitte, ja häntä ei voi helposti taivuttaa, kun hän saa jotakin päähänsä. Tietysti minä olen iloinen, että hän kääntyi teidän puoleenne, koska ette kuulu julkisiin poliisiin, mutta ei kai ole hauskaa että perhehistoriat leviävät. Sitäpaitsi se on aivan turha vaiva, sillä mitenkä te voisitte saada selvää siitä Hosmer Angelista.”
”Päinvastoin”, sanoi Holmes tyynesti. ”Minulla on kaikki syyt toivoa että löydän herra Hosmer Angelin.”
Herra Windibank säpsähti ja pudotti hansikkaansa. ”Se ilahuttaa minua,” sanoi hän.
”Sehän on ihmeellistä,” muistutti Holmes, ”että kirjoituskoneella on melkein yhtä suuri erikoisomituisuus kuin ihmisen käsialalla. Jos koneet eivät vaan ole aivan uusia, niin ei löydy kahta, jotka kirjoittavat aivan samalla tavalla. Toiset kirjaimet kuluvat enemmän kuin toiset, ja toiset kuluvat vaan toiselta syrjältä. Jos nyt katselette tätä kirjettänne, herra Windibank, niin näette että e on jokapaikassa painettu vähä heikommasti kuin toiset ja että r:n alaosassa on pieni virhe. Paitsi näitä löytyy neljätoista muuta omituisuutta, mutta nämä ovat enin silmiin pistävät.”
”Me kirjoitamme konttoorissa kaikki kirjeemme tällä koneella, ja se on epäilemättä vähän kulunut”, sanoi herra Windibank ja katseli terävästi Holmes’ia läpitunkevilla silmillään.
”Nyt minä tahtoisin näyttää teille tässä jotain oikein huvittavaa,” sanoi Holmes. ”Minä aijon tässä yhtenä kauniina päivänä kirjoittaa pienen kirjasen kirjoituskoneesta ja sen käyttämisestä rikokselliseen tarkoitukseen. Minulla on tässä neljä kirjettä, jotka ovat olevinaan sen kadonneen miehen kirjoittamia, ne ovat kaikki kirjoitetut kirjoituskoneella ja kaikissa ei ole ainoasti kaikki e:t heikosti painetut ja kaikissa r:issä alaosassa virhe, mutta jos tahdotte käyttää suurennuslasiani, niin huomaatte myöskin ne neljätoista omituisuutta, joista puhuin ”
Herra Windibank lensi pystyyn ja otti hattunsa. – ”Minä en tosiaankaan voi tuhlata aikaani tämmöisillä haaveloruilla, herra Holmes,” sanoi hän. ”Jos saatte miehen käsiinne, niin ottakaa ja antakaa minulle tieto siitä.”
”Oikein mielelläni,” sanoi Holmes ja meni ovelle ja veti lukon kiini. ”Minä ilmoitan täten, että olen saanut hänet kiini.”
”Mitä ihmettä, missä ihmeessä!” huusi herra Windibank, kalveten kokonaan ja vilkuillen ympärilleen kuin rotta, joka on tarttunut pyydykseen.
”Noh, se ei tosiaankaan auta ensinkään – se on aivan tarpeetonta,” sanoi Holmes ärsyttävän tyynenä. ”Te ette voi mitenkään kieltää sitä, herra Windibank. Se on liijaksi tuntuvaa, ja se on huono kohteliaisuus, kun sanoitte että minun on mahdoton suorittaa niin yksinkertaista probleemia. – Se oli oikein. Istukaa ja puhellaanpa asiasta.”
Herra Windibank painui tuolille kasvot harmaina ja hikipisarat otsassa.
”Sitä – sitä ei voi vetää oikeuden eteen,” änkytti hän.
”Minä olen tosiaankin pahoillani että oikeus ei voi tässä auttaa ollenkaan. Mutta, näin meidän kesken, tämä on mitä julmin, itsekkäisin ja sydämettömin juttu, missä milloinkaan olen ollut tekemisissä. Mennäänpä nyt vähä takasin päin ja katsellaan tapausten kulkua ja te saatte sanoa vastaan, jos minä erehdyn.”
Mies luhjotti tuolilla pää rintaa vasten painuneena, niinkuin henkilö, joka on täydellisesti murrettu. Holmes pani jalkansa toiselle tuolille ja nojauvi taaksepäin, kädet taskuissa, ja hän näytti puhuvan enemmän itselleen kuin meille.
”Kysymyksessä oleva mies meni naimisiin naisen kanssa, joka oli paljoa vanhempi kuin hän itse, rahojen tähden,” sanoi Holmes, ”hänellä oli sitäpaitsi omistusoikeus tytön rahoihin, niin kauvan kuin tämä asui äitinsä luona. Se oli koko rahajoukko semmosessa asemassa oleville ihmisille ja tytön rahat olisivat vähentäneet tuloja koko lailla. Kannatti kyllä ponnistella hiukan pysytelläkseen sitäkin summaa kotona. Tytär oli hyvänluontoinen lössykkä, ja ystävällinen ja lämmin sydäminen ja kun sitäpaitsi oli hyvän näköinenkin, niin varmaankaan ei pienen omaisuutensa kanssa olisi jäänyt naimattomaksi. Hänen naimisensa olisi tietysti ollut sadan punnan tappio äidin taloudelle, ja mitä tekee silloin hänen isäpuolensa sitä estääkseen? Hän koettaa pysytellä häntä kotona ja kieltää häntä seurustelemasta saman ikäisten kanssa. Mutta hän huomaa pian ettei se käy päinsä, sillä tyttö tuli levottomaksi, tahtoo itse päättää ja ilmoittaa vihdoin vakaasti aikovansa mennä eräihin tanssiaisiin. Mitäs tekee hänen kavala isäpuolensa? Hänelle vilahtaa päähän juoni, joka tuottaa enemmän kunniaa hänen järelleen kuin sydämelleen. Vaimonsa auttamana ja hänen myönnytyksellään pukee hän itsensä, peittää terävät silmänsä värillisillä silmälasilla, maskeeraa naamansa viiksillä ja pulskalla leukaparralla, muuttaa kirkkaan äänensä lempeäksi kuiskeeksi ja aivan varmana tytön likinäköisyyden vuoksi ilmestyy hän herra Hosmer Angelina ja pitää toiset rakastajat loitolla hyväilemällä häntä itse.”
”Se oli vaan leikkiä aluksi,” mutisi herra Windibank. ”Emme mitenkään luulleet, että hän niin ihastuisi.”
”Luultavasti ette. Mitenkä lienee sen asian laita ollutkaan, niin nuori nainen aivan rakastui ja koska hänen isäpuolensa oli Ranskassa, ei hän hetkeäkään epäillyt petosta. Häntä mielistytti nuoren miehen häneen kiinnitetty huomio, ja vaikutusta enensi hänen äitinsä avomielinen ja lämmin ihailu. Kun herra Angel rupesi käymään hänen luonaan, oli selvää, että asia oli vietävä niin pitkälle kuin mahdollista halutun tarkoituksen saavuttamiseksi. Tavattiin ja mentiin kihloihin, jonka tarkoitus oli estää tytön ajatuksia kääntymästä johonkin toiseen. Mutta tätä ei voinut pitkittää rajattomasti. Alituiset otaksutut Ranskanmaan matkat olivat epämukavia, ja kysymys oli nyt lopettaa komediia niin taitavasti, että se jättäisi tyttöön pysyvän vaikutuksen ja estäisi häntä katselemasta kosijoita moneen aikaan. Se se oli tarkoituksena niillä monilla uskollisuuden valoilla, joita raamatun päällä vannottiin ja niillä useilla viittauksilla hääaamuna, että jotain voisi tapahtua. James Windibank tahtoi että neiti Sutherland olisi niin kiintynyt Hosmer Angeliin ja niin tietymätön hänen kohtalostaan, ettei hän kymmeneen vuoteen kuunteleisi ketään miestä. Hän vei hänet niin kauas kuin kirkon ovelle, ja kosla hän ei voinut mennä kauemmaksi, katosi hän hyvin kevyellä konstilla, käyttämällä sitä ijänikuista tapaa, että nousee ylös vaunun toisesta ovesta ja heti laskeksen alas toisesta. Minä luulin että niin se asia oli. Eli mitenkö, herra Windibank?”
Mies oli Holmes’in kertomuksen aikana ikään kuin koonnut entistä varmuuttaan ja nousi nyt tuoliltaan kalpea naama pilkallisessa hymyssä.
”Saattaa olla niin eli ehkä ei ollakaan, herra Holmes,” sanoi hän, ”mutta niin viekkaan miehen kuin te pitäisi älytä että te nyt lakia rikotte enkä minä. Minä en ole koko ajalla tehnyt mitään, jota voidaan vetää oikeuden eteen, mutta niin kauan kuin te pidätte tuon oven sulettuna, voidaan teitä syyttää laittomasta salpaamisesta.”
”Laki ei voi kuten sanotte koskea teitä,” sanoi Holmes ja aukaisi oven, ”ei sitä vaan ole koskaan löytynyt miestä, joka paremmin olisi ansainnut rangaistusta kuin te. Jos sillä nuorella naisella olisi veli eli ystävä, saisi hän antaa teille hyvän selkäsaunan.”
”Jumala nähköön,” jatkoi hän punastuen, nähdessään miehen pilkallisen hymyn, ”se ei kyllä kuulu minun velvollisuuksiini, mutta koska minulla on piiska käsillä, niin luulenpa että nauttisin – –.” Hän astui pari askelta tarttuakseen piiskaan, mutta ennen kuin hän ennätti saada sen, kuuluivat pakenevan askeleet rappusissa, raskas portti paukahti kiini ja ikkunasta näimme mitellä herra James Windibank juosta pötisti pitkin katua, minkä jaksoi.
”Siinä menee kylmäverinen konna”, sanoi Holmes nauraen ja painui takasin tuoliinsa. – ”Se poika tulee menemään rikoksesta rikokseen, siksi kunnes tekee jotain oikein pahaa ja lopettaa hirressä. Oli jutussa kumminkin hauskojakin puolia.”
”Minä en nytkään vielä ymmärrä kaikkia sinun johtopäätöksiäsi,” sanoin minä.
”No, alusta pitäin oli selvä että sillä Hosmer Angelilla mahtoi olla pätevät syyt kummalliseen käyttäytymiseensä ja selvää oli myös että ainoa, jolla oli jotain hyö tyä asiain menosta, oli isäpuoli. Sekin tosiseikka, etteivät molemmat nämä miehet milloinkaan tavanneet, vaan että toinen esiintyi silloin kun toinen oli poissa, oli erittäin tärkeä. Ja sitä paitsi antoivat värilliset silmälasit, kummallinen ääni ja paksu poskiparta aihetta epäillä valepukua. Epäluuloani vahvisti vielä se, että hän painoi nimikirjoituksensakin kirjoituskoneella, joka osoitti että hänen käsialansa oli niin tuttu tytölle, että sen olisi tuntenut vailla kuinka vähästä. Näetkö sinä että kaikki nämä eroitetut tosiseikat samoin kuin monet vähäpätöisemmät viittaavat samaan suuntaan.”
”Mitenkä sinä pääsit perille?”
”Kun kerran sain vihiä miehestä, oli helppo päästä varmuuteen. Minä tiesin sen firman nimen, jonka palveluksessa hän oli, ja sitte kun olin painetusta ilmoituksesta karsinut pois kaikki mitä kuului valepukuun – poskiparran, silmälasit, äänen – lähetin kertomuksen firmalle ja kysyin josko kukaan heidän kauppamatkustajoistaan oli ulkomuodoltaan sen kertomuksen näköinen. Minä olen jo viitannut virheellisiin kirjaimiin Hosmer Angelin kirjeissä, ja minä kirjoitin herra Windibankille ja kysyin voisiko hän tulla tänne tänä iltana. Kuten odotinkin, oli hänen kirjeensä koneella painettu ja siinäpä oli kuin olikin samat viat kirjaimissa. Samassa postissa tuli kirje firmalta Westhouse & Marbank’ilta Fenchurch-streetillä, jossa oli, että kertomus sopi herra James Windibank’iin. Siinä kaikki!”
”Ja mitä sinä aijot tehdä neiti Sutherlandille?”
”Jos minä kerron hänelle asian laidan, niin hän ei usko. Muistat kait sinä sen vanhan perulaisen sananlaskun: ”vaarallista on ryöstää tiikeriltä pentujaan ja naiselta harhaluulojaan.” Yhtäpaljo on viisautta Hafizissa kuin Horatiossakin, molemmissa on maailman kokemusta saman verran.”
Lähde: Uusi Savo 9.8.1894, 11.8.1894, 14.8.1894, 16.8.1894, 18.8.1894.