Kadonnut tunne

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kadonnut tunne.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


Vilahti kerta tunne uskonnon,
Mi autuaana ennen hymyili,
Taas pakeni, ja tyhjä syömein on,
Mä toivoin että saapuu vieläkin –
Mä toivoin turhaan, tuu ei konsanansa;
Nyt hoivun tyhjän sydämeni kanssa.
Ei paennut, sen kurja karkotin,
Se jäi kuin miekin, huoleen, ikävään,
Viel’ kerran kaihoin katsoi takaisin
Kuin peura ammuttu, vaan kerkeään
Taas läksi, palanneeko konsaan! – Ei,
Tuo ammunta sen ijäiseksi vei.
Jos luen värsyn miten voimakkaan,
Se turhaa on, on poissa loisto sen,
Sill’ ei oo mulle mitään ollenkaan
Lausuttavaksi; ijankaikkisen
Painaapi viha vaan kuin kahlehet,
Kuin ruostunein’ on syömeen syöpyneet.
Ja nuoli, mikä poisti tuntehet
Nuo taivahaiset, ylpeyteni
On äänetöin ja himot liekkiset,
Kuin usvaan kietoo raukan syömeni –
Saisinko vielä lapsiajan armaan,
En päästäisi, vaan pitäisin sen varmaan!


Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.