Kahden vaiheella

Kahden vaiheella. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Väsyneenä, vaipuneena vallan,

Riemu poissa on, on lohtu poissa,

Unhottunut nuoruun ketokumpu. –

Unhottunut? – Taivaan kautt, ei koskaan!

– Virvotusta huokuu täällä henki,

Sitä myöskin ruumis riutuvainen –

Tuossa helmeilevi kirkas neste,

Loitos huolet karkottaa se taasen,

Minä vaivun unhottaren helmaan;

Helmeilevä neste huuhtoo rintaa,

Mieli kiitää tuonne pilvimaille,

Pois nyt kasvoin usva pimentoinen!

– Kuulen! ääni tunnossani kuiskaa:

Elä koske! vaarallist’ on leikki

Moinen; sielun voi se saastutella. –

– Mutta vaarallista voisko olla,

Jos mä hieman maistaisin, vaan hieman? –

Oi, jos äitikulta vielä oisi

Elonmailla, hältä tiedustaisin:

Oisko vaarallista! – – Turha pelko!

Miesi olen, työni vastaan itse!

– Mutta – voihan urho voimakaskin

Langeta, kun vaaraan suotta kiitää – –

– Oi jos hengettäret pyhät, hurskaat

Kuiskasit, mi oikeaa, mi totta,

Mikä jalosti ja hyvin tehty! –

– Mitkä sanat? mikä lause tuossa? –

”Elä häntä juo”, niin sanoo siinä.

Kuollessansa äitikulta laati

Moisen lauseen mulle oppahaksi

Matkalleni, tieni viittaajaksi.

Se on sulle, sarkka purppurainen,

Se on mulle, heikko mullan lapsi!

– Maa ja taivas, Jumala ja Luoja!

Nimessänne teen mä päätökseni,

Heitän, minkä kieltää pyhä lause. –

Sinä, lähteen neste kristallinen,

Luojan lahja taivaan antimista,

Syvyyksistä pulppuileva kulta,

Sinä huuhdo yksin kauloani!

Syöntä, rintaa silloin riemastuttaa

Raitis henki, taivaan pyhä liekki. –

Ken on luja, vakaa päättehensä,

Totuus sille kantaa seppeleensä!

Lähde: Paavo-Kallio, Es. 1886: Honkakannel 1: kielten viritys. Oulu.