Kahden vaiheilla (Kaatra)

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kahden vaiheilla.

Kirjoittanut Kössi Kaatra


Verkallensa tornikello kahtatoista lyö ja lyö.
Päivä häipyi. Äänetönnä saapunut on syksy-yö.
Ei ees yhtä eläväistä katuloilla yössä nää.
Hiljaisuutta; koski yksin vanhaa virttä virittää.
Lunta, vettä vuorotellen maahan taivas tihruaa.
Voimatonna sähkölamput sumu-yössä lekottaa.
Usva kasvaa, vahveneepi; sitä leikata jo vois.
Kuka kumma kuolevainen askeleensa tänne tois?
Mutta mitäs! Musta varjo tuolla pyrkii eteenpäin
katuviertä niljakasta, repaleissa, allapäin.
Kohti kosken kohinata kulkijalla matka käy.
Kuolohonko? Eikö hälle enää muuta tietä näy?
Vaiti! Varjon, miehen suusta kuulet kuiskinata nyt,
selvän saat sa, miksi mies on tälle tielle eksynyt
– »Vaimorukka, kuinka kuolit juuri tänä yönä sä?
Ylikäypä, raudan raskas meill’ on ollut elämä.
Olit heikko, hento vaimo; liian paljo työtä teit,
elämäsi alttarille liian suuren uhrin veit:
Elontaakan lyijypaino murti elinvoimasi,
särki sulta sisimmäisen, vaati sydänveresi.
Sulle, mulle, lapsosille leipäni ei riittänyt
Siksi työtä, taistelua täällä olet kärsinyt,
kunnes tuosta sun nyt päästi vapahtaja: kuolema,
kohtalosi päätti, antoi lepopaikan Tuonela.
Kova, kolkko kohtalosi viime voimat multa
eikä mulle pelastusta elämässä näy, ei.
Poiss’ on toivo, ainut auvo, päivä, jälell’ yötä vaan;
sit’ en kestä! Kerallasi kulta käyn mä kuolemaani» –
Yö on musta; mutta mustin miehen muoto sentään lie.
Oikeako vaiko väärä eessä hällä ompi tie?
Oikeako vaiko väärä? – Sitä miesi miettivi,
kun hän kosken partahalla pyörtehiä katsovi.
Avuttomat pienokaiset elämähän vaativat
Yö ja vaimon murhemuisto kuolemahan kutsuvat;
Takana on poljetulla perhe: lapset, maailma,
eessä koski kuohuvainen, elonpääte, kuolema.
Koski pauhaa. Miestä kutsuu: vaahtopäiset pyörtehet,
pienokaiset, valkopäiset, sinisilmät lapsoset,
säälimätön elämä ja nurja, kurja kohtalo,
rakkaus ja elonviha. – Kov’ on miehen taistelo.
Katso! Miehen miettiväisen yltä sumu hälvenee,
sade taukoo, musta yöhyi seesteäksi selvenee,
pilvet poistuvat ja kuukin niiden alta vaeltaa,
koko taivas kirkkahinna tähtilöissä kimaltaa.
Nostavi jo päätä mieskin, silmät, katse kirkastuu,
syttyy toivo: elonside, rinnan tuska tuudittua,
voima kasvaa, sydän käskee taisteluhun, voittamaan,
lasten, itsen, muiden eestä viime voimat koittamaan!
Kiirehellä kulkija jo käypi kohti kotia,
ikävöipi rintahansa painaltaa hän lapsia.
Päivä yöstä selkeneepi, aamukellot kohta soi:
Kell’ on toivo, vaikka pieni, hän se seistä täällä voi!


Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.