Kahleihin paluu

Kahleihin paluu Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Oi tyhjyyttä tyhjyyden ilveen!

Sydän hullu, kurkoitit pilveen!

Olit haihtua hattarahöyryys,

avaruuden et tyhjyyttä kestä –

oli väärä se ylpeys sulla.

Tuli vihdoin luoksesi nöyryys:

maan vangiksi mielesi halaa.

Lie arvottomuus, selän köyryys,

ilomielin kun kahleihin palaa –

mitä liekin, se ei sua estä;

tämän tiedät: et enää kestä

vapauttas, sen ylpeydestä

ihanaa on orjaksi tulla.

Kun halveksit maan mataluutta,

maan ahdasta rajallisuutta –

ikävöitsit sittenkin salaa,

ikävöitsit ihmisten kyliin.

elon huoleen ja ystävän syliin,

ja kun kerskuen irrallisuutta

kävit mieronpolkujas astuin,

pidit kilpenäs vastuuttomuutta –

ikävöitsit maan ihanuutta,

sinä halasit hellyyden valaa,

poven ainoan uskollisuutta

ja kaipasit kulkea vastuin.

Elämältä jo, onneton, kuolit –

elämään taas, onnekas, havaat,

elät taas, mitä muusta huolit,

tuhat hellyyden nimeä tavaat,

sylis rakkaudelle avaat.

Vapautesi houretta vain on.

Elät, tunnet multasi painon.

Tomun lapsen onni on ylin

jokin ahdas ja arkinen soppi,

käsivarsien kahle ja sylin

tukehuttava vankikoppi.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.