Kaipauksen saari

Kaipauksen saari Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Oi Ischian ihana saari,

en voi sua unhoittaa!

Uni keinuva kehdossa laineen,

ikävöinäni siintävä maa,

runo kukkea antaunut

maan tuskasta, uumenten paineen

tulivoimasta kirvoittunut,

jalo laulu virvoittunut,

sävel leikkivä painavan aineen

tai taivaasta kantaunut

ihanuus – paratiisin maineen

sinä ansaitset, kaipuuni maa!

En, kauneuden, ilon saari,

sinun muotoas lumoavaa

voi konsana unhoittaa,

yhä muistojen sateenkaari

sinun ylläsi kuumoittaa.

Joka aistilla tajuan tuon

kimaltelevan elämän-telmeen

syyspäivissäs sykkivän noissa.

Pisaroivat aistimiini

kuin hehkuva, tenhoisa laulu,

kuin vieras, vilpoinen viini

maan puhtaimman puheen äänteet,

ilon-poreilut soreimman kielen,

ja ne sieluni huulin juon.

Hedelmäis mehevyyteen hampain

himokkain upottaudun niin,

mehun hersyvän kelmussa kielen

ett’ tunnen ja ahnaasti nielen.

Väläyttävät teittesi käänteet

minun silmiini huikaistuviin

moninaisuutta ain’ ihanampain,

ain’ uusien, lumoavampain

paratiisin-maisemain.

Yli muuries valkeain

miten häikäisevin näkymöin

moni piirtyy kirpeä taulu!

Olen luotasi loitolla poissa,

yhä kaipaan päivin, öin

vain sinuun, Tyrrenan helmeen,

yhä sinuun ma vain ikävöin.

* * *

Oi Ischian rattoisa saari

vapauttava, riemullinen,

surut ei sinun muistoas paina!

Ilon-lietenä tään sydämen

ajan säteily tuon sulokkaan on,

kun valkean Casa Sianon

asujain olin, vartioi

eloain Epomeon vuori,

sävel tainnuttavan sinisen

meren mainingin korviini soi

ja murhetta ollut ei mistään

ja minnekään ei kiire –

kun söin ravioli, calamari,

peperoni, maccheroni, zucchini

ja donna Chiara-muori

ja Concettina nuori

ylenpalttisen avuliaina

perunoitani sormin kuori

ja kun pöydästä loppui viini,

sitä kultaista vain karahviini

oman tarhansa antia toi

yhä jättiläistynnyristään

hyvä don Salvatore-vaari,

ja kuin viinikin virtasi aina

puhe outo ja romanttinen,

ja kun selkoa saanut en mistään,

alust’ alkoi hän jälleen sen:

»Adesso la faccio capire..»

Kuun kultaamat illat ne näen,

kun nukkuessa jo don

Salvatoren ja donna Chiaran,

levätessä jo kaiken muun

myös Casa Micciolan väen,

minun nukkua ei levoton

veri sallinut, vaan ulos lähdin

yövaatteissa – yöt lokakuun

läpi muistonkin kuumat ne on!

Avojaloin nurmikon

yli käyn, läpi viinimäen –

sydän, uppoa muisteluun,

janos, nälkäsi niin unohtuu sun!

Syysyöt suven-lämpimät muista,

yöt tulvivat tuoksua ruusun!

Säkenöi avaruus rajaton,

meri ääretön miljoonin tähdin,

laki vuoren on kruunaama kuun..

Syleilyyn oliivipuun

hyvä jäädä on koukerohaaran,

hyvä häipyä harhailuun

taas köynnösten tunneliteitä..

Soma maistella on rypäleitä

ja viikunoita puista.

Sydän, uppoa muisteluun,

yön lämpöä juo lokakuista –

monen onnen tuokion

yhä muistoistas saat lumotuista.

* * *

Otan sauvani aamulla varhain,

kun huomenjuomani join.

Jalat virkeät kiipeää

läpi kasteisten viinitarhain,

läpi kastanjaviidakkoin.

Kuve vuoren häämöittää

sinen yöllisen aalloissa kylpein,

kivikiire sen, paatinen pää,

laki ylhäinen helmeilevää

juo kultaista viiniä koin

rusosuin ylimielisin, ylpein.

Miten pieneksi kaupunki jää –

pivon pihtiin sen sulkea voin!

Polut hunnuissa käy hämyharhain,

valo vastaani kerkiää,

kajo kaunis saartaa jo noin

ikivihreiden niittyjen sarjaa.

Yli halkea main haparoin

– loputonta on nousua tää! –

kolut, louhikot kompuroin.

Jalan pakko jo on levähtää

liki lähdettä läikkyävää,

joka rinnettä lauluin hilpein

putoaa, vesin kristallinvilpein,

ja sen nestettä elvyttävää

juon jyskyttävin ohimoin,

pari suussani kirpeää

puren karhunvaaraimen marjaa.

Yläniityillä kohtaan karjaa,

mua paimenet tervehtää.

Alas taipalet, taakseni jää,

hidas joskin on nousuni tää

monin mutkin ja kiemuroin

sivu rotkojen, louhikkoin.

Jalat kiipeävät lipeää,

koen riemua vain kipeää –

liki liikun jo ylhintä harjaa,

näön leipää jo syön leveää,

sinen viiniä juon keveää.

Laki vuoren on paikoista parhain!

Väsymykseeni, nousuni vaivaan

saan ihanan lievikkeen.

Tilan ilmavan väljyyteen

jään, päihdyttävään sydänpäivään,

sinen herkimmän heljyyteen.

Sulavimpaan hattaran häivään

näkö kiinny ei, heleinnään

kupu suunnaton kuultaa taivaan.

Ylt’ympäri, yllä pään

humu ilmojen ohjattomuuden.

Alas silmään, allani nään

meren hohtavan pohjattomuuden.

Näen länteen ja luoteeseen

ja lounaaseen, etelään

saman saartuvan vain avaruuden.

Niin annan painua pään

alas sammalvuoteeseen

unohduksen-pehmeään

ja outoon onneen jään..

Jään tuntoon kummalliseen

tilan muuttumattomuuden,

ihanuuteen ihmeelliseen

ajan puuttumattomuuden.

Ulapoille ajattomuuden

sinen polttavan hohteeseen

jään, aavoille rajattomuuden

virin vilpoisen pohteeseen.

Olen noussut onneni laivaan,

joka kohta lähdettyään

satamassa on määränpään.

Olen retkellä ei-mihinkään.

Sinen riemua, muuta ei mitään..

Ajattomuuden uinuin jo näin,

hyvin kauan jo näin uneksuin.

Tähyämään käännyn nyt itään.

Läpi ilmojen siintäväin,

yli veen, maan silmin uin.

Näen toista kuin äsken näin:

Hyvin kaukana kaareutuin

näköpiirissä ultramariinein

kiviaallokko käy Apenniinein.

Vedän katseeni takaisin päin,

näen maan. Se on kaunis Campania,

Campania felix, viinein

koti kuumien, kiihdyttäväin,

hedelmöitsevä tienoo kuin

emo kohduin iäti tiinein,

tuhatrintainen, viinimäin

ja öljyä pursuvin puin,

joka syleilee suvisäin

iki-alttiina antautuin

elon elvyttäjää, hedelmäin,

vihannoinnin ja kypsynnän Paania

koristettua tahdin ja kuin,

joka laulavin seireenin-suin

läpi aikojen ties hämäräin

merenkulkijat helmaansa maania.

Nyt kaarretta kauneimman lahden

hyväellen silmäni siirrän.

Käden oikean puolella nään;

miten Caprin maineikas saari,

sini-erämaan dromedaari,

valosauhuun väreilevään

kohottaa kivikyttyrätään.

Nyt katsein hyväilevin

(vasempaan tie kiiruhtaa sen

ohi Pompejin, Boscotrecasen,

ohi Resinan, Porticin,

ohi valkean Napolin,

ohi kylvyistä kuulun Baian)

koko viehkeän viivan piirrän,

kunis ehtinyt viimeiseen on

kivikärkeen se Capo Misenon..

Tämä rannikko tauluineen on

tarumaisen kietoma taian –

rakastettuna maa omistaa sen

ja se myös käsivarsilla veen on

kuin valtavan harpun kaari,

joka hurmannut lumoavin

minut maininkilauluineen on.

Ihastuksen vallassa jään

kera sen minä onnekas kahden.

Niin liidätän mieleni lentoon –

hyvät tiet ajatuksen maan on,

tuhanteenkin jos kulkisi kertaan.

Tulen Capuaan ja Casettaan..

Yli lahden nyt jännitän jänteen

oransseiden sorjaan Sorrentoon..

Terasseille saavun Salernon..

Nyt risteilen ilman vaaraa

rikinkatkuista Solfataraa..

Uin aaltoja Lago Avernon,

min on äyräillä portti Infernon..

Hyvät tiet ajatuksen maan on –

nyt polkuja käyn Arianon,

tie lyhkäinen siitä niin on

kujasille taas Avellinon,

tovin taipale taas Beneventoon..

Punausvaan hehkuvan hentoon

kuin kuohuvaahtoon viinein

vyöt verhouvat Apenniinein.

Taas siirrän silmäni länteen.

Hukuttain sinen asuuri-huumeen

tuli tulviva purppuraa

avaruuksia valloittaa.

Pakahtuin meren ultramariinin

sopusoinnusta purkautui

puna aaltojenalaisen kuumeen.

Ja taivaan lasuuri-maljaan

hänen juoda. Juppiterin,

valon ambrosian joka söi,

Ganymedes kaatoi jo viinin.

Tovin vielä lännellä ui

avaruuden pilvistä paljaan,

yön viileyteen ikävöi

pyhä Helios, kulkunsa loimuun

väsyneenä.. Jo laskeutui

levolleen horisontin poimuun..

Rusoseppelin ruusuisin

kumottaa maat muinaisen Cumaen..

Meren hiipuu purppura-huuma.

Hämysilkkeihin käärii sen yö.

Heloholviksi kaarruttaa

yläpuolista, alhaista aavaa

Via Lactean marmorivyö.

Rajat kaikki jo raukeaa,

meri taivasta, taivas on merta.

Hävis varjoihin mannermaa,

katos Capo Miseno ja Cuma.

Punaloimoon hulmahtaa

itä, hurmeutuu joka kerta,

tavan takaa kun ilmoille lyö

Vesuvion huohotus kuuma

kivirintansa raskasta laavaa,

tulituskansa tummaa verta;

kipu syvyyden yössäkin syö,

suru uumenten kraatterin haavaa..

Avaruuksiin aukeaa

valokukkia vain, joka tuuma

eternellejä yön kimaltaa.

Alas rinnettä vastakkaista,

kuin mistä kiivennyt

olin aamulla, laskeun nyt.

Pian saavutan romanttisen

yläkaupungin, jonka Montana

nimi on – soi selittelyt

väen vilkkaan – se vie majataloon

minut kuin kuninkaallisen

mua saattona seuraten.

Ylenpalttisen kohteliaana

minut, isäntä, viet salis valoon –

olen ainoa vieras sen.

Sydämelliset hymyilyt,

hyvätuuli kultainen

ja viini ihmeellinen,

ylämaan aromaattinen viini,

tulen-keltainen käy jäseniini

humalluttaen, aistimiini,

ja sen lämpimät läikähtelyt

sytyttää veren hehkuun ja paloon..

Olen helmassas taas, satumaa sa,

oi onnekas, pieni Montana!

Taas, isäntä, innokkaana

peperoonejas etkö paista

ja emäntä oivallinen

prosciuttoas taas mureaa sa

pane eteeni, »fatto a casa»?

Nenä nälkäinen eikö haista

yhä vielä ja kieleni maista

pecorinoas sun himokkaana?

Sinä ylängön tumma lilja,

dolcissima, piccola figlia,

ylimääräiset ylistelyt

rypäleistäsi suon mehukkaista.

Oi onnekas pikku Montana,

olit todellinen sadun maa sa!

Sydän sykkien muistelen

sitä huonetta kammiomaista,

yön missä sen oon levännyt,

mihin niin läpi ruutujen

on kurkistanut kuun kaista..

Ani varhain aamueineen

talon pergolassa syön

(pecorino e pane con latte).

Katos ylläni on rypäleineen

ja eessäni, allani – minne

valotulvassa silmäilen –

putoaa hedelmöitsevä rinne

päin syvyyttä aaltoillen

syleilyyn veen sinivyön

talopengermineen, terasseineen

ja viinikellareineen.

punarypäle-seppeleineen,

hopeaisine oliiveineen

ja huikaisun-valkeine teineen..

Oi tienoot tenhoavat te,

lumollanne mun humallutatte!

Ihanaisiin aamuihinne

ikävöi sydän iäti sinne,

käyn teist’ yhä unta nähden..

Jäähyväisten hetki jo on,

vaellukseen jälleen lähden.

Ylentää vasemmalla puolen

kivirykelmiään heleään,

siniseen avaruuden kanteen,

liki vielä, vankkumaton,

ylimielinen vuoren kiire.

Käden oikean puolella nään

syvyydessä pykälikkään,

valon-hehkuisen rannikon.

Pois arki nyt askarineen,

suru pois kamaralta maan on!

Ei askeliain aja kiire,

tovit pitkät viipymiseen,

levähdykseen leppoisaan on.

Ropo taskun taakkana vaan on,

ja sen ainoan harmaan huolen

hukuttaa saan rubiiniseen,

ilon-helmeilevään frizzanteen

(a prezzo di cinque lire)

valohehkussa auringon

terassilla kauniin Baranon.

Rypäl-pergola yllä pään

pidättää mua vilpoisin siimein,

levon suo, jalon nautinnon.

Koko päiväksi sinne jään

ja tähtien välkkeessä viimein

alas laskeun rajaan veen

ja lopputaipalen teen.

Runo riemullinen, suruton

vaellukseni tuon tajuntaan on

yhä jäänyt värisemään,

heläjää, hymisee sulo-riimein,

sydämessäni soi kunis kuolen..

* * *

Tarusaareni saartama laineen,

sinun päiväsi, yös ihanat

sydän-rikkaudekseni jää.

Elämääni ne elvyttää,

niinkuin poves lämpimät lähteet

kivut raihnaisten parantavat –

iki-muinaisen saithan sen maineen.

Elon helmassas vietetyn tähteet,

murut muiston ne kirkkaammat

sydänpäiväni tään hämärää

ovat vielä ja runsaammat

all’ arktisen talven paineen

napapiirisen maan elämää,

unen nousua tuo keveää,

unen lentoa luo leveää

puristukseen arjen ja aineen.

Vaikk’ kulje en teilläsi enää,

tajuntaani sun aamusi jäivät,

yös, iltasi, päiväsi, joiden

aren-harmaus ei tee tenää

unen lennolle, vaan elon antaa

yliläikkyvän rattoa, hupaa..

Unelmiini hurmaten kantaa

ilo kiihkeä iltojes noiden,

häly lämpöinen kävelytieltä,

joka kiertää sinistä rantaa –

ja se kaipuulle kauneinta lupaa..

Ja kun sivuutan viinitupaa.

lemu villin-kirpeä viinein

miten vietellen liehtookin nenää!

Ja ne kiitävät kaukaa sieltä

sädetanhuna tulvien mieleen,

tuli-helteiset syksyn päivät.

Liha pehmoinen viikunoiden,

veri raskaiden appelsiinein,

makeoiden mandariinein,

mehu granaattiomenoiden

rubiininen tuntuu kieleen..

Ja se suvinen joulupäivä

satumainen on kuin ois unta,

tamarindien reunustamaa

heleyttä kun rantateiden

valo kirpeän-kirkas valaa

näön nääntäen huikaistuin

ja kupeella ruskean muurin

puna vasta auenneiden

kukankruunujen leimuten palaa

ja aurinko suudelmin suurin

sinen-hehkuista aaltoa halaa!

Suven ainaisen valtakunta,

sua muistella ees sydän saa

jäätuulien tuiverteluun,

lumimaahan juurtunut juurin.

Ei pimennä pilven häivä

sinun taivastas kuultavaa!

Lumen liinoissa täällä on maa,

puut hursteissa helmikuun –

sinä kultia näät oransseiden

ikivihreän puuntavan puun,

ja mantelin kukkaislunta

vain multaasi sun putoaa.

Siniveen ikivehreä luoto,

sua konsana unhoita en.

Jään jäyteessä, keskellä lunta

yhä muistollas lämmittelen,

suvenmaa, säde valtakunta.

Sinun armautees pakenen

läpi kiteitten kimaltelun,

punaruusuistas öin näen unta.

Minut luoksesi tuo uneksunta –

kuin aikana lapsuuden

palavimman haaveeni laivaan

kokonaan näin antaudun

kuvitelmaasi, kantaudun

ihanuuteen veen sinisen,

avaruuteen asuuritaivaan.

Surun ruttoon, ruumiini vaivaan

unohdusta tulvii, kun

tuli sormilla muistelun

sinun puoleesi kurkoitun.

Tyrehtyy sydänhaavani vuoto,

ja pihdeissä pakkasen

povi saa veren kuumemman ponnen

Ja muisteluissani mun

kun muovautuu kuvas sun,

sädehtii rajapiirteissä sen

todellistuma unteni onnen,

elon aavistetun, koetun,

ikävöinnin ja täyttymisen

tulisimman ja puhtaimman muoto.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.