Kaipauksen saari

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaipauksen saari

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Oi Ischian ihana saari,
en voi sua unhoittaa!
Uni keinuva kehdossa laineen,
ikävöinäni siintävä maa,
runo kukkea antaunut
maan tuskasta, uumenten paineen
tulivoimasta kirvoittunut,
jalo laulu virvoittunut,
sävel leikkivä painavan aineen
tai taivaasta kantaunut
ihanuus – paratiisin maineen
sinä ansaitset, kaipuuni maa!
En, kauneuden, ilon saari,
sinun muotoas lumoavaa
voi konsana unhoittaa,
yhä muistojen sateenkaari
sinun ylläsi kuumoittaa.
Joka aistilla tajuan tuon
kimaltelevan elämän-telmeen
syyspäivissäs sykkivän noissa.
Pisaroivat aistimiini
kuin hehkuva, tenhoisa laulu,
kuin vieras, vilpoinen viini
maan puhtaimman puheen äänteet,
ilon-poreilut soreimman kielen,
ja ne sieluni huulin juon.
Hedelmäis mehevyyteen hampain
himokkain upottaudun niin,
mehun hersyvän kelmussa kielen
ett’ tunnen ja ahnaasti nielen.
Väläyttävät teittesi käänteet
minun silmiini huikaistuviin
moninaisuutta ain’ ihanampain,
ain’ uusien, lumoavampain
paratiisin-maisemain.
Yli muuries valkeain
miten häikäisevin näkymöin
moni piirtyy kirpeä taulu!
Olen luotasi loitolla poissa,
yhä kaipaan päivin, öin
vain sinuun, Tyrrenan helmeen,
yhä sinuun ma vain ikävöin.
* * *
Oi Ischian rattoisa saari
vapauttava, riemullinen,
surut ei sinun muistoas paina!
Ilon-lietenä tään sydämen
ajan säteily tuon sulokkaan on,
kun valkean Casa Sianon
asujain olin, vartioi
eloain Epomeon vuori,
sävel tainnuttavan sinisen
meren mainingin korviini soi
ja murhetta ollut ei mistään
ja minnekään ei kiire –
kun söin ravioli, calamari,
peperoni, maccheroni, zucchini
ja donna Chiara-muori
ja Concettina nuori
ylenpalttisen avuliaina
perunoitani sormin kuori
ja kun pöydästä loppui viini,
sitä kultaista vain karahviini
oman tarhansa antia toi
yhä jättiläistynnyristään
hyvä don Salvatore-vaari,
ja kuin viinikin virtasi aina
puhe outo ja romanttinen,
ja kun selkoa saanut en mistään,
alust’ alkoi hän jälleen sen:
»Adesso la faccio capire..»
Kuun kultaamat illat ne näen,
kun nukkuessa jo don
Salvatoren ja donna Chiaran,
levätessä jo kaiken muun
myös Casa Micciolan väen,
minun nukkua ei levoton
veri sallinut, vaan ulos lähdin
yövaatteissa – yöt lokakuun
läpi muistonkin kuumat ne on!
Avojaloin nurmikon
yli käyn, läpi viinimäen –
sydän, uppoa muisteluun,
janos, nälkäsi niin unohtuu sun!
Syysyöt suven-lämpimät muista,
yöt tulvivat tuoksua ruusun!
Säkenöi avaruus rajaton,
meri ääretön miljoonin tähdin,
laki vuoren on kruunaama kuun..
Syleilyyn oliivipuun
hyvä jäädä on koukerohaaran,
hyvä häipyä harhailuun
taas köynnösten tunneliteitä..
Soma maistella on rypäleitä
ja viikunoita puista.
Sydän, uppoa muisteluun,
yön lämpöä juo lokakuista –
monen onnen tuokion
yhä muistoistas saat lumotuista.
* * *
Otan sauvani aamulla varhain,
kun huomenjuomani join.
Jalat virkeät kiipeää
läpi kasteisten viinitarhain,
läpi kastanjaviidakkoin.
Kuve vuoren häämöittää
sinen yöllisen aalloissa kylpein,
kivikiire sen, paatinen pää,
laki ylhäinen helmeilevää
juo kultaista viiniä koin
rusosuin ylimielisin, ylpein.
Miten pieneksi kaupunki jää –
pivon pihtiin sen sulkea voin!
Polut hunnuissa käy hämyharhain,
valo vastaani kerkiää,
kajo kaunis saartaa jo noin
ikivihreiden niittyjen sarjaa.
Yli halkea main haparoin
– loputonta on nousua tää! –
kolut, louhikot kompuroin.
Jalan pakko jo on levähtää
liki lähdettä läikkyävää,
joka rinnettä lauluin hilpein
putoaa, vesin kristallinvilpein,
ja sen nestettä elvyttävää
juon jyskyttävin ohimoin,
pari suussani kirpeää
puren karhunvaaraimen marjaa.
Yläniityillä kohtaan karjaa,
mua paimenet tervehtää.
Alas taipalet, taakseni jää,
hidas joskin on nousuni tää
monin mutkin ja kiemuroin
sivu rotkojen, louhikkoin.
Jalat kiipeävät lipeää,
koen riemua vain kipeää –
liki liikun jo ylhintä harjaa,
näön leipää jo syön leveää,
sinen viiniä juon keveää.
Laki vuoren on paikoista parhain!
Väsymykseeni, nousuni vaivaan
saan ihanan lievikkeen.
Tilan ilmavan väljyyteen
jään, päihdyttävään sydänpäivään,
sinen herkimmän heljyyteen.
Sulavimpaan hattaran häivään
näkö kiinny ei, heleinnään
kupu suunnaton kuultaa taivaan.
Ylt’ympäri, yllä pään
humu ilmojen ohjattomuuden.
Alas silmään, allani nään
meren hohtavan pohjattomuuden.
Näen länteen ja luoteeseen
ja lounaaseen, etelään
saman saartuvan vain avaruuden.
Niin annan painua pään
alas sammalvuoteeseen
unohduksen-pehmeään
ja outoon onneen jään..
Jään tuntoon kummalliseen
tilan muuttumattomuuden,
ihanuuteen ihmeelliseen
ajan puuttumattomuuden.
Ulapoille ajattomuuden
sinen polttavan hohteeseen
jään, aavoille rajattomuuden
virin vilpoisen pohteeseen.
Olen noussut onneni laivaan,
joka kohta lähdettyään
satamassa on määränpään.
Olen retkellä ei-mihinkään.
Sinen riemua, muuta ei mitään..
Ajattomuuden uinuin jo näin,
hyvin kauan jo näin uneksuin.
Tähyämään käännyn nyt itään.
Läpi ilmojen siintäväin,
yli veen, maan silmin uin.
Näen toista kuin äsken näin:
Hyvin kaukana kaareutuin
näköpiirissä ultramariinein
kiviaallokko käy Apenniinein.
Vedän katseeni takaisin päin,
näen maan. Se on kaunis Campania,
Campania felix, viinein
koti kuumien, kiihdyttäväin,
hedelmöitsevä tienoo kuin
emo kohduin iäti tiinein,
tuhatrintainen, viinimäin
ja öljyä pursuvin puin,
joka syleilee suvisäin
iki-alttiina antautuin
elon elvyttäjää, hedelmäin,
vihannoinnin ja kypsynnän Paania
koristettua tahdin ja kuin,
joka laulavin seireenin-suin
läpi aikojen ties hämäräin
merenkulkijat helmaansa maania.
Nyt kaarretta kauneimman lahden
hyväellen silmäni siirrän.
Käden oikean puolella nään;
miten Caprin maineikas saari,
sini-erämaan dromedaari,
valosauhuun väreilevään
kohottaa kivikyttyrätään.
Nyt katsein hyväilevin
(vasempaan tie kiiruhtaa sen
ohi Pompejin, Boscotrecasen,
ohi Resinan, Porticin,
ohi valkean Napolin,
ohi kylvyistä kuulun Baian)
koko viehkeän viivan piirrän,
kunis ehtinyt viimeiseen on
kivikärkeen se Capo Misenon..
Tämä rannikko tauluineen on
tarumaisen kietoma taian –
rakastettuna maa omistaa sen
ja se myös käsivarsilla veen on
kuin valtavan harpun kaari,
joka hurmannut lumoavin
minut maininkilauluineen on.
Ihastuksen vallassa jään
kera sen minä onnekas kahden.
Niin liidätän mieleni lentoon –
hyvät tiet ajatuksen maan on,
tuhanteenkin jos kulkisi kertaan.
Tulen Capuaan ja Casettaan..
Yli lahden nyt jännitän jänteen
oransseiden sorjaan Sorrentoon..
Terasseille saavun Salernon..
Nyt risteilen ilman vaaraa
rikinkatkuista Solfataraa..
Uin aaltoja Lago Avernon,
min on äyräillä portti Infernon..
Hyvät tiet ajatuksen maan on –
nyt polkuja käyn Arianon,
tie lyhkäinen siitä niin on
kujasille taas Avellinon,
tovin taipale taas Beneventoon..
Punausvaan hehkuvan hentoon
kuin kuohuvaahtoon viinein
vyöt verhouvat Apenniinein.
Taas siirrän silmäni länteen.
Hukuttain sinen asuuri-huumeen
tuli tulviva purppuraa
avaruuksia valloittaa.
Pakahtuin meren ultramariinin
sopusoinnusta purkautui
puna aaltojenalaisen kuumeen.
Ja taivaan lasuuri-maljaan
hänen juoda. Juppiterin,
valon ambrosian joka söi,
Ganymedes kaatoi jo viinin.
Tovin vielä lännellä ui
avaruuden pilvistä paljaan,
yön viileyteen ikävöi
pyhä Helios, kulkunsa loimuun
väsyneenä.. Jo laskeutui
levolleen horisontin poimuun..
Rusoseppelin ruusuisin
kumottaa maat muinaisen Cumaen..
Meren hiipuu purppura-huuma.
Hämysilkkeihin käärii sen yö.
Heloholviksi kaarruttaa
yläpuolista, alhaista aavaa
Via Lactean marmorivyö.
Rajat kaikki jo raukeaa,
meri taivasta, taivas on merta.
Hävis varjoihin mannermaa,
katos Capo Miseno ja Cuma.
Punaloimoon hulmahtaa
itä, hurmeutuu joka kerta,
tavan takaa kun ilmoille lyö
Vesuvion huohotus kuuma
kivirintansa raskasta laavaa,
tulituskansa tummaa verta;
kipu syvyyden yössäkin syö,
suru uumenten kraatterin haavaa..
Avaruuksiin aukeaa
valokukkia vain, joka tuuma
eternellejä yön kimaltaa.
Alas rinnettä vastakkaista,
kuin mistä kiivennyt
olin aamulla, laskeun nyt.
Pian saavutan romanttisen
yläkaupungin, jonka Montana
nimi on – soi selittelyt
väen vilkkaan – se vie majataloon
minut kuin kuninkaallisen
mua saattona seuraten.
Ylenpalttisen kohteliaana
minut, isäntä, viet salis valoon –
olen ainoa vieras sen.
Sydämelliset hymyilyt,
hyvätuuli kultainen
ja viini ihmeellinen,
ylämaan aromaattinen viini,
tulen-keltainen käy jäseniini
humalluttaen, aistimiini,
ja sen lämpimät läikähtelyt
sytyttää veren hehkuun ja paloon..
Olen helmassas taas, satumaa sa,
oi onnekas, pieni Montana!
Taas, isäntä, innokkaana
peperoonejas etkö paista
ja emäntä oivallinen
prosciuttoas taas mureaa sa
pane eteeni, »fatto a casa»?
Nenä nälkäinen eikö haista
yhä vielä ja kieleni maista
pecorinoas sun himokkaana?
Sinä ylängön tumma lilja,
dolcissima, piccola figlia,
ylimääräiset ylistelyt
rypäleistäsi suon mehukkaista.
Oi onnekas pikku Montana,
olit todellinen sadun maa sa!
Sydän sykkien muistelen
sitä huonetta kammiomaista,
yön missä sen oon levännyt,
mihin niin läpi ruutujen
on kurkistanut kuun kaista..
Ani varhain aamueineen
talon pergolassa syön
(pecorino e pane con latte).
Katos ylläni on rypäleineen
ja eessäni, allani – minne
valotulvassa silmäilen –
putoaa hedelmöitsevä rinne
päin syvyyttä aaltoillen
syleilyyn veen sinivyön
talopengermineen, terasseineen
ja viinikellareineen.
punarypäle-seppeleineen,
hopeaisine oliiveineen
ja huikaisun-valkeine teineen..
Oi tienoot tenhoavat te,
lumollanne mun humallutatte!
Ihanaisiin aamuihinne
ikävöi sydän iäti sinne,
käyn teist’ yhä unta nähden..
Jäähyväisten hetki jo on,
vaellukseen jälleen lähden.
Ylentää vasemmalla puolen
kivirykelmiään heleään,
siniseen avaruuden kanteen,
liki vielä, vankkumaton,
ylimielinen vuoren kiire.
Käden oikean puolella nään
syvyydessä pykälikkään,
valon-hehkuisen rannikon.
Pois arki nyt askarineen,
suru pois kamaralta maan on!
Ei askeliain aja kiire,
tovit pitkät viipymiseen,
levähdykseen leppoisaan on.
Ropo taskun taakkana vaan on,
ja sen ainoan harmaan huolen
hukuttaa saan rubiiniseen,
ilon-helmeilevään frizzanteen
(a prezzo di cinque lire)
valohehkussa auringon
terassilla kauniin Baranon.
Rypäl-pergola yllä pään
pidättää mua vilpoisin siimein,
levon suo, jalon nautinnon.
Koko päiväksi sinne jään
ja tähtien välkkeessä viimein
alas laskeun rajaan veen
ja lopputaipalen teen.
Runo riemullinen, suruton
vaellukseni tuon tajuntaan on
yhä jäänyt värisemään,
heläjää, hymisee sulo-riimein,
sydämessäni soi kunis kuolen..
* * *
Tarusaareni saartama laineen,
sinun päiväsi, yös ihanat
sydän-rikkaudekseni jää.
Elämääni ne elvyttää,
niinkuin poves lämpimät lähteet
kivut raihnaisten parantavat –
iki-muinaisen saithan sen maineen.
Elon helmassas vietetyn tähteet,
murut muiston ne kirkkaammat
sydänpäiväni tään hämärää
ovat vielä ja runsaammat
all’ arktisen talven paineen
napapiirisen maan elämää,
unen nousua tuo keveää,
unen lentoa luo leveää
puristukseen arjen ja aineen.
Vaikk’ kulje en teilläsi enää,
tajuntaani sun aamusi jäivät,
yös, iltasi, päiväsi, joiden
aren-harmaus ei tee tenää
unen lennolle, vaan elon antaa
yliläikkyvän rattoa, hupaa..
Unelmiini hurmaten kantaa
ilo kiihkeä iltojes noiden,
häly lämpöinen kävelytieltä,
joka kiertää sinistä rantaa –
ja se kaipuulle kauneinta lupaa..
Ja kun sivuutan viinitupaa.
lemu villin-kirpeä viinein
miten vietellen liehtookin nenää!
Ja ne kiitävät kaukaa sieltä
sädetanhuna tulvien mieleen,
tuli-helteiset syksyn päivät.
Liha pehmoinen viikunoiden,
veri raskaiden appelsiinein,
makeoiden mandariinein,
mehu granaattiomenoiden
rubiininen tuntuu kieleen..
Ja se suvinen joulupäivä
satumainen on kuin ois unta,
tamarindien reunustamaa
heleyttä kun rantateiden
valo kirpeän-kirkas valaa
näön nääntäen huikaistuin
ja kupeella ruskean muurin
puna vasta auenneiden
kukankruunujen leimuten palaa
ja aurinko suudelmin suurin
sinen-hehkuista aaltoa halaa!
Suven ainaisen valtakunta,
sua muistella ees sydän saa
jäätuulien tuiverteluun,
lumimaahan juurtunut juurin.
Ei pimennä pilven häivä
sinun taivastas kuultavaa!
Lumen liinoissa täällä on maa,
puut hursteissa helmikuun –
sinä kultia näät oransseiden
ikivihreän puuntavan puun,
ja mantelin kukkaislunta
vain multaasi sun putoaa.
Siniveen ikivehreä luoto,
sua konsana unhoita en.
Jään jäyteessä, keskellä lunta
yhä muistollas lämmittelen,
suvenmaa, säde valtakunta.
Sinun armautees pakenen
läpi kiteitten kimaltelun,
punaruusuistas öin näen unta.
Minut luoksesi tuo uneksunta –
kuin aikana lapsuuden
palavimman haaveeni laivaan
kokonaan näin antaudun
kuvitelmaasi, kantaudun
ihanuuteen veen sinisen,
avaruuteen asuuritaivaan.
Surun ruttoon, ruumiini vaivaan
unohdusta tulvii, kun
tuli sormilla muistelun
sinun puoleesi kurkoitun.
Tyrehtyy sydänhaavani vuoto,
ja pihdeissä pakkasen
povi saa veren kuumemman ponnen
Ja muisteluissani mun
kun muovautuu kuvas sun,
sädehtii rajapiirteissä sen
todellistuma unteni onnen,
elon aavistetun, koetun,
ikävöinnin ja täyttymisen
tulisimman ja puhtaimman muoto.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.