Kaita pelto

XIV [Kaita pelto] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Alussa aikojensa, varsin varhain,

ominta ongelmaansa mies jo pohti.

Erilleen kehnosta nous puhtain, parhain,

tie viitoittui, tie ihmisyyttä kohti.

Miks yhä tarpoo hetteillä hän harhain,

kun ammoin vuori varmuuden jo hohti

silmiinsä? Miksi päivään ikävöiden

vain viipyy pimennoissa pitkäin öiden?

Vuosmyriaadit raivaten jo vietti

hän viljelykseen sielun erämaita.

Mut miten uurastikin, muokkas, mietti,

parastaan antamaan on mantu saita.

Niin rannaton on korpi, veren vietti,

niin hengen peltomaa on pieni, kaita.

Rämeistä ryntää hyiset hahmot hallan,

saa aarniot pian vainioista vallan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.