Kaksi (Forsman)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaksi.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Linnan huonehissa läikkyy
Sadat lampun-aurinkoiset,
Kautta loistovirran väikkyy
Tuoksut vienot, kummanmoiset.
Kaikk’ on säällään. Vieraat ehtii
Huimat onnen kukkulalla,
Syksyt kuihtuu, keväät lehtii
Helmien ja kullan alla.
Hiljaisuus nyt syntyy taloon,
Niinkuin hartaaks’ seura sääntyy;
Juhlan sankar’ astuu valoon,
Häneen kaikki silmät kääntyy.
Hän on ylkä. Juhlavaate
Kultatähtiin peittyy aivan;
Hurmaa häntä onnen aate,
Kun suo armaalleen hän taivaan.
Tääkin saapuu. Hellän isän
Saattelussa, vierahitten
Suurten ohi, käy hän sisään
Suuren sulhon luoksi sitten.
Onko immen hyvä? Maasta
Minkä vielä pyytää voisi?
Voiko toivelmaa hän haastaa,
Jok’ ei täyttynyt jo oisi?
Kelmeen’ ah! hän välkkehessä
Käy, mi yöksi hälle haihtuu,
Kutri värjyy seppelessä,
Kyynelpilveen katse kaihtuu.
Myöntäin vastaa kylmä huuli
Vihkimyksen kyselmälle;
Aatos, henki tuskin kuuli
Tuon – se lensi etähälle.
Linnan alla aalto pauhaa
Autioille kallioille,
Yö jo luopi kuolon rauhaa
Metsille ja kukkuloille.
Näätpä haamun sentään vielä
Kalliolla vaahtoisalla,
Nuorukainen viipyy siellä
Yksin kolkoll’ iltamalla.
Syksypilven myrsky vinkuu,
Tuot’ ei ollenkaan hän säiky,
Hiuksihin jo hyrsky sinkuu,
Vaan ei paikaltaan hän väiky.
Valkotyrsky rantaa ruhtoo,
Ryntää hänen rinnoillensa,
Oi, vaan haamuaan se huhtoo –
Itse läks’ hän haaveinensa.
Kun on sointu sydämissä,
Oi kuin kaks’ on yhdenmoista!
Katso linnan loistehissa
Toista, syksy-yössä toista!
Jos on yö, tai päivä paistaa,
Riemu on tai murhe suuri –
Eikö kaikk’ oo yhdenlaista,
Kun on viall’ elon juuri!


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.